Etelä- Suomessa rantaradan varrella nököttävässä punaisessa koulutalossa asuu Kummelien Jumalaa pelkäävä opettajaperhe, isä, äiti ja neljä lasta. On syksy -39, sodan uhka kasvaa ja pelko leviää kulovalkean tavoin Helsingistä pitkin rannikkoa, kurottaa pitkät kyntensä viimein punaiseen koulutaloonkin.
Kun sota alkaa, Kummelit lähettävät matkaan kaksi poikaa, Frejn ja vapaaehtoisena palvelukseen astuvan Göranin, eli Jössen. Heidän talvisotansa kuluu koulutuksessa, ensin suojeluskunnassa ja sitten AUK:ssa, täytyyhän heidät ensin opettaa antamaan venäläisille turpiin.
Kotiin jäävät teini-ikäinen tytär Charlotte sekä lapsuudessaan sairastellut, teologiaa opiskeleva Petter, joka saa vastuulleen lähialueen kodinturvajoukot.
Kummelit, vaikka ovatkin samasta puusta veistettyjä, kohtaavat sodan kukin omalla tavallaan. Kotijoukkoihin jäävästä Petteristä kasvaa koko yhteisönsä tukipilari, hän on se johon äitikin lopulta turvaa. Kotonaolo ahdistaa Petteriä, hän tahtoisi kääntää selkänsä kaikelle ja aloittaa oman, itsenäisen elämänsä, saattaa opintonsa loppuun ja perustaa ehkä perheenkin, mutta ei voi, osittain hyvän sydämensä ja suunnattoman, raastavan empaattisuutensa takia. Ja juuri Petter on Kummeleista se, joka näkee mihin Euroopan poliittinen ilmapiiri johtaa, mutta edes isän saksalaismieliset pöytäpuheet eivät saa häntä avoimeen vastarintaan.
Frej, perheen kapinallinen, hän, joka kammoksui auktoriteetteja jo kouluaikoina, huomaa ihmetyksekseen viihtyvänsä sotatantereella, kunhan vain pääsee turhasta äkseerauksesta ja pokkuroinnista sinne, missä tapahtuu. RUK.n suoritettuaan hänet komennetaan tositoimiin, Hangon ja Kotkan ilmatorjuntaan ja siellä, joukkueensa kunnioitettuna nokkamiehenä hän viihtyy paremmin kuin kotilomilla, missä taantuu kuin taikaiskusta lapseksi taas.
Mutta mitä tekee äidin simasuu, sinisilmä ja kultatukka Jösse? Hän sopeutuu mukisematta, niin on ollut aina. Jösse rakastaa ihmisiä ja ihmiset rakastavat Jösseä, onnenkantamoista, iloluonteista maan päälle tipahtanutta enkeliä. RUK:n ovet avautuvat, onneksi, sillä hän ei halua jäädä veljeään huonommaksi. Aurinkoisen ja innostavan luonteensa vuoksi myös Jösse saa joukkueensa puolelleen ilman pakkoa ja äkseerauksia, pelkällä olemassaolollaan. Jatkosodan alkaessa Jösse suorastaan tihkuu intoa. Hänet komennetaan Laatokalle, mutta eturintama tuntuu aina olevan jossakin tavoittamattomissa, edessäpäin, siellä minne sotaintoa uhkuvia nuorukaisia kuljetetaan kuorma-autolasteittain ja tuodaan paluukyydillä kuolleina takaisin.
Hyvä täällä, kaukana etulinjasta on olla, Jösse tuntuu ajattelevan. Elo on melkein kuin lomailua vain. Vaikka ruuasta ei ole puutetta, Jösse kaipailee kovasti lisäravintoa: ‘jotain hyvää, kyllähän äiti tietää‘. hän kirjoittaa kotiin. Ja tietenkin äiti vastaa suu avoinna huutavan poikasensa pyyntöön ja lähettää paketteja paketin perään: keitettyjä munia, pullia, leivoksia, lakritsia, pastilleja, kuivattuja hedelmiä, omenia, piparkakkuja, voita, lihaa niin, että tapahtuu ihme: kun koko muu suomi laihtuu, Jösse vain pulskistuu. Kotirintamalla ruokatarvikkeet ovat kortilla, mutta Jösse ei vaivaa sellaisella pikkuasialla päätään. Äidistä tuntuu, että hän on kuin se kirkon ikkunassa oleva pelikaani, joka ruokkii poikasiaan verellään. Lintusymboliikka sopii erityisen hyvin siksikin, että eniten saavat röyhkeimmät poikaset. --- Ellei kyse olisi Göranista, hän ei ikinä suostuisi kerjäämään. --- Ei ole siis luonnotonta eikä epäkristillistä, että Göran saa kaiken ylimääräisen, minkä äiti pystyy hankkimaan.’ Mutta Göran on sodassa, mikään ei silloin ole liian suuri uhraus, äiti ajattelee ja kantaa roolinsa ja velvollisuutensa, tyttärensä ja tuulella käyvän miehensäkin oikut kunniakkaasti, kuten vastuunsa tuntevan kotirintaman naisen täytyykin.
Ja kyllähän siinä niin kävi, että kultapoika Jösse, niin ihmeelliseltä kuin se kuulostaakin, voitti myös minun sydämeni! Jösse ei vain voi itselleen mitään, hän luonnonlapsi, viaton ja hyvää tarkoittava.
Pitkän sodan päätyttyä kotona odottaa uudenlainen arki; sitä maailmaa, josta miehet vuosia sitten lähtivät isänmaataan puolustamaan, ei enää ole olemassa. Ne, jotka saavat palata kotiin edes jotakuinkin elävinä, huomaavat menettäneensä parhaimmat vuotensa retkellä, jota pidetään tässä maailmantilanteessa jopa häpeällisenä. Juuri tämä tyhjän päälle palaaminen ja sodan jälkeisten tunnelmien kuvaus koskettivat minua tässä kirjassa eniten. Mistä ihmeestä isovanhempieni ikäluokka, juuri he sodasta palanneet miehet ja naiset ja heidän läheisensä saivat voimia uudelleenrakennus- ja sotakorvaustöihin, jotka sodan loppuessa alkoivat?
Kummelin perheen tarina johdattaa lukijan yksityiskohtaiselle matkalle läpi talvisodan, välirauhan ja jatkosodan. Rakenteensa takia kirja sisältää jonkin verran toisteisuutta, mutta silti se piti minua ihan mukavasti otteessaan loppuun saakka. Romaani on sen verran hersyvästi ja elämänmyönteisellä otteella kirjoitettu, että minäkin, joka en ole kovin innokas sotakuvausten ystävä, unohdin lukevani sotakirjaa. Lundberg ei alleviivaa sodan mielettömyyttä, aiheen vakavuus tulee kyllä näkyviin, mutta pakottamatta, pieninä pilkahduksina, pysähdyksinä ja huomiona, jopa huumorin kautta. Kummelien suvun tarina jatkuu Lundbergin 2012 julkaistussa, Finlandia-palkitussa kirjassa Jää.
¤ Osallistun tällä kirjalla Suketuksen Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen. Laitan viikonlopun aikana linkin haasteeseen tuohon sivun oikeaan laitaan.
¤ Marsipaanisotilasta on luettu myös muun muassa näissä blogeissa: Hiirenkorvia ja muita merkintöjä, Ilselä, Kannesta kanteen, Lumiomena, Morren maailma, P.S.Rakastan kirjoja ja Täällä toisen tähden alla.
Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas, 642 s.
Ruotsinkielinen alkuteos Marsipansoldaten, 2001
Kustantaja: Gummerus 2013
Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 2001
Suomentanut Leena Vallisaari
Antikkahankinta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Lämmin kiitos kommentistasi!