20.4.2018

Kazuo Ishiguro: Me orvot


Viime vuonna Nobel-palkinnon saanut kirjailija Kazuo Ishiguro on kuljettanut minua tähän asti maasta, aikakaudesta ja tunnelmasta toiseen, niin että hänen jokaisen romaaninsa viitekehys on poikennut edellisestä. Tähän mennessä olen päässyt hänen seurassaan perinteiseen englantilaiseen kartanomiljööseen (Pitkän päivän ilta), sodanjälkeiseen Hiroshimaan (Silmissä siintävät vuoret), tieteistarinoita muistuttavaan tulevaisuuteen (Ole luonani aina) ja Kuningas Arthurin aikaisille ikiaikaisille nummiseuduille (Haudattu jättiläinen). Tässä vaiheessa osaan odottaa häneltä - no, oikeastaan jo ihan mitä vain.

Tällä kertaa matkaan hänen mukanaan 1930-luvun Shanghaihin, missä nuori, englantilaissyntyinen Christopher Banks elää suhteellisen suojattua lapsuutta liikemiesisänsä ja länsimaiden Kiinaan suuntautuvaa ooppiumikauppaa vastustavan äitinsä kanssa. Kun vanhemmat katoavat mystisesti, pojan elämä kääntyy ylösalaisin: hänet lähetetään kotiin Britanniaan tuntemattoman tädin hoiviin.

Vuosia myöhemmin, syksyllä 1937, Christopher palaa Sanghain kansainväliseen siirtokuntaan selvittämään vanhempiensa katoamistapausta. Hän on tässä vaiheessa elämäänsä luonut itselleen jo varsin merkittävän ja tunnustetun uran salapoliisina.  Kansainvälinen siirtokunta, joka siintää Christopherin muistoissa auvoisena ja rauhallisena lapsuusmaisemana, ei ole enää entisensä. Japanin ja Kiinan välinen sota on alkanut, epätietoisuus - ja silkka epäusko - täyttävät Shanghain ja sen kainalossa uinuvan siirtokunnan, jonka suojissa porukka yrittää jatkaa elämäänsä entiseen tapaan. Mutta japanilaisten laivaston tykinjyly kuuluu kauas - heidän meluisimpiinkin illanviettoihinsa - ja tuo pahaenteistä viestiä tulevasta.

Näissä olosuhteissa Christopherin vanhempien etsiminen näyttäytyy lukijalle mahdottomana tehtävänä, ja silti hän kulkee pyrkimystään kohti kuin sokea Reetta: tässä vaiheessa Ishiguron kerronta nyrjähtää (hyvässä mielessä) kohti surrealismia. Se mielentila, johon Christopher lopulta päätyy,  tietynlainen kohtalonuskoinen ja ajaton kaikkivoipaisuuden tunne, on minulle tuttu omasta unimaailmastani: minne huomio kiinnittyy, sinne avautuu tie...

Me orvot huokuu samaa vähäeleistä, hiljaista tyylikkyyttä kuin Ishiguron muutkin romaanit. Rakastan hänen kerrontatapaansa myös siksi, ettei hän pohjustele romaaninsa käänteitä, vaan antaa lukijan hypätä tilanteisiin oikeastaan täysin 'kylmiltään', mistä syystä teksti tuntu aina hyvin autenttiselta. Me orvoissa tämä autenttisuus, 'hetken päällä eläminen',  tulee mielestäni esiin erityisen voimakkaasti.

Romaanin kansiliepeen esittelytekstissä Ishiguron sanotaan luoneen romaanissaan koskettavan tarinan häiriintyneestä mielestä, minä puolestani näin Christopherin enemmänkin eräänlaisena eksykkönä, joka laittaa kaiken peliin etsiessään tietään takaisin kauan sitten kadotettuun maailmaan. Tuon saman eksymisen tunteen tunnistin monessa muussakin tämän kirjan henkilössä. Niinpä, enemmän kuin pelkästään vain yksittäisen ihmisen kamppailusta ja mielenhäiriöstä, tämä kirja kertoo mielestäni kokonaisesta aikakaudesta, ensimmäisen ja toisen maailmansotien välisestä ajasta, jolloin maailma muuttui nopeammin kuin koskaan aiemmin. Kaipuu kadotettuun maailmaan  ja siitä kumpuava kummallinen, kaihertava orpouden ja ulkopuolisuuden tuntu lienevät olleen tuon ajan ihmiselle tuttuakin tutumpia.

 Ishiguro avaa sotien välisen aikakauden traumaa tavalla, jonka yksin hän taitaa. Ja niin, ovathan Ishiguron käsittelemät teemat tuttuja myös nykyiselle ajalle, eli ei mitään uutta auringon alla...

Muissa blogeissa muun muassa: Jokken kirjanurkka, Kulttuuri kukoistaaLumiomena, Oksan hyllyltä, Tarukirja ja Täällä toisen tähden alla.


Kazuo Ishiguro: Me orvot (When We Were Orphans, 2000)
Tammi 2002
Suomentanut Helene Bützow
Alkuperäiskieli: englanti

15.4.2018

Elena Ferrante: Amalian rakkaus


Elena Ferranten Napoli-sarjaan ihastuneena otin luettavakseni  kirjailijan vuonna 1992 ilmestyneen esikoisromaaninsa, jossa on nähtävissä samat vahvat Napolilaisen elämänpiirin elementit kuin hänen myöhemmässä tuotannossaan. Siinä missä Napoli-sarja syväluotaa elämänikäisen ystävyyssuhteen monimutkaista dynamiikkaa, heittäytyy Amalian rakkaus äidin ja tyttären väliseen, ystävyttä  ehkäpä vieläkin monisyisempään ja dramaattisempaan suhteeseen: Mistä ovat äitien ja tyttärien välit tehty? Muustakin kuin rakkaudesta, ikuisesta äitimyytistä, niistä enemmän tai vähemmän suloisista muistoista, jotka osaltaan  määrittävät aikuistuvan tyttären identiteettiä hamaan tulevaisuuteen?

Ferrante asettaa lukijansa pohhdittavaksi mielenkiintoisia kysymyksiä: Opimmeko koskaan tuntemaan vanhempiamme kunnolla, sellaisina kuin he ovat todemmillaan, ilman vanhemmuuden painolastia, ilman heille asettamiamme odotuksia siitä, millainen vanhemman (tässä romaanissa juuri äidin) tulisi olla, vai katsommeko heitä aikuisiällämmekin lapsen silmin ja lapsen odotuksin? 

Mitä tapahtuu, kun huomaamme muistoihimme perustuvan kuvan vanhemmistamme olevan vähintäänkin puutteellinen tai peräti totuudenvastainen? Tähän tilanteeseen joutuu Ferranten romaanin nimihenkilön Amalian aikuinen tytär Delia, joka äitinsä kuoleman jälkeen kohtaa vihdoin Sen Toisen ja ehkä todemman Amalian, naisen, joka on kyennyt taitavasti piiloutumaan Delialta. Tyttären täytyy rakentaa suhteensa äitiin nyt uudelleen, mikä Amalian yllättävän poismenon jälkeen tietenkin erittäin haastavaa ja traagistakin.

Kuka Amalia oli? Vastausta etsiessään Delia joutuu kulkemaan syvälle muistoihinsa, sinne missä menneisyys, nykyisyys ja äidin ja tyttären maailmat - heidän henkilökohtaiset todellisuutensa - törmäävät yhteen niin ettei Delia tiedä, mikä on todellisuutta, mikä valhetta tai vain unta... 

***
Äidin salattua elämää avatessaan Delia joutuu kohtaamaan myös italialaiseen kulttuuriin liittyvän miehisen hegemonian. Näitä samoja, sukupuolirooleihin liittyviä kysymyksiähän Ferrante käsittelee ansiokkaasti myös Napoli-sarjassaan. Tällä kertaa katse suuntautuu naisen hartioille laskettuun äiti-myyttiin, joka katolisessa ja sydämeltään varsin patriarkaalisessa Italiassa tuntuu erityisen vahvalta.

Amalian rakkaus on parasta lukemaani Ferratea. Suosittelen, suosittelen, suosittelen!


Romaanista lisää täällä: Kulttuuri kukoistaa, Luettua elämääOksan hyllyltäReader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Täysien sivujen nautinto.



Elena Ferrante: Amalian rakkaus (Amore molesto, 1992)
Avain 2005
Suomentanut Taru Nyström Abeille
Alkuperäiskieli: italia

10.4.2018

Noviolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet



Päässäni on kaksi kotia: se, joka minulla oli ennen Paratiisia, ja se, joka minulla oli Paratiisissa. Ensimmäinen ja toinen koti. Ensimmäinen oli niistä parempi. Oikea talo. Isällä ja äidillä oli hyvät työpaikat. Meillä oli paljon ruokaa. Meillä oli vaatteita. Lauantaisin radiot soi täysillä ja kaikki tanssi, koska silloin ei ollut muuta tekemistä kuin juhlia ja olla onnellinen. Ja sitten muutin toiseen kotiini – Paratiisiin, joka oli pelkkää peltiä peltiä peltiä

Zimbabwelaisen Noviolet Bulawayon hurmaavan ja järkyttävän romaanin minäkertoja, nuori  Kulta-tyttö asuu perheensä ja ystäviensä kanssa Paratiisiksi nimetyssä slummissa, jonne he ovat paenneet hallinnon väkivaltaisuuksia ja taloja maan tasalle hävittäviä puskutraktoreita. En tunne Zimbabwen lähihistoriaa kovinkaan hyvin, mutta oletan tapahtumien liittyvän maan presidenttinä toimineen Robert Mukaben masinoimaan maauudistukseen, jonka yhteydessä Zimbabwen valkoiset maanviljelijät ja heidän maan alkuperäiskansaan kuuluvat työntekijänsä ovat kokeneet raakaa väkivaltaa ja tyranniaa.

 Pieni pakolaisyhteisö elää paremman väen asuinalueen kylkeen nousseessa slummissaan miten kykenee ja unelmoi paremmasta - jotkut ovat lähteneet etsimään parempaa elämää Etelä-Afrikkaan ja palanneet kotiin kuolemansairaina, toiset pistävät toivonsa länsimaihin muuttaneisiin täteihin ja serkkuihin, Jumalaan tai ehkä sittenkin seurakunnan hypnoottiseen johtajaan, Profeetta Ilmestykset Bitchington Mborroniin, jonka ääni on kuin eläin, iso, vihainen ja kumoon kaatava. Elämä täällä on selviytymistä, toivon ylläpitämistä. Sillä jos toivo sammuu...

On suorastaan ihmeellistä miten toimintakykyisinä lapset näissä olosuhteissa säilyvät:  Kulta ja hänen ystävänsä tarkkailevat  tätä kaikkea lapsenomaisella uteliaisuudella ja rohkeudella, näkevät ympäristönsä jopa realistisemmin, paljaammin kuin aikuiset -  ja muokkaavat näkemänsä itselleen ymmärrettävää muotoon. Itsestäänselvyydet häviävät, niiden tilalle astuu ihmettely - ja lukijassa ristiriitaisia tunteita herättävä tilannehuumori. Siksi varsinkin romaanin alku täyttyy leikistä ja valosta -  lasten edesottamukset herättivät minussa sen verran iloista hyrinää ja naurunkiherrystä että aloin uumoilla saaneeni lukuun todellisen hyvän tuulen kirjan. Mutta tunnelmani muuttuivat pian: leikin ja naurun takaa paljastuva todellisuus on karu, niin karu, että halusin lastata Kullan, Sbhon, Chipon, Stinan, Kovanaaman, Luojatietää'n lentokoneeseen  heti siinä paikassa ja tuoda heidät turvaan.

Tulee päivä, jona Kulta matkustaakin tätinsä luo Yhdysvaltoihin, kullanhohtoisena kimmeltävään Paratiisiin, jossa pitkään varjellut unelmat vihdoin toteutuisivat. Toiveiden ja todellisuuden välinen kuilu kuitenkin paljastuu täälläkin ylittämättömäksi, vaikka aineellinen puute vaihtuukin yltäkylläisyyteen. Bulawayo kirjoittaa länsimaiseen kulttuurin onttoudesta tavalla, joka saa minut kiemurtelemaan...

Bulawayo pääsi esikoisromaaninsa kera vuoden 2013 Man Booker -kirjallisuuspalkinnon pitkälle listalle, eikä suotta: Hän kuvaa lapsuutta ja nuoruutta, sekä kulttuurien välisiä eroja herkästi  ja moniulotteisesti niin, että ihmismielen koko tunnekirjo on esillä periaatteessa tarinan alusta loppuun saakka. Tämä on tarina jossa nauru ja naskalinterävä havainnoinnointi kätkevät sisäänsä syvää surua ja kyyneliä ja jossa kyyneleet pyyhitään pois ennen kuin ne hukuttavat meidät...

Kirjailija on luonut teokseensa upean rakenteen: hän on antanut tarinan vetovastuun lapsen ja nuoren naisen silmin maailmaa katselevalle Kullalle, mutta silloin tällöin kertojaksi nousee tuntematon Kaikkitietävyys - hänen äänensä tuo tarinaan ajallista ulottuvuutta, sillä siinä soi Kullan ja hänen kansansa koko pitkä historia...


Muualla blogeissa muun muassa: Kirjainten virrassaKirjasfääri, Kirjapolkuni Kirsin kirjanurkka, Luettua,  Lumiomena ja Mari A:n kirjablogi.

Noviolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet (We Need New Names, 2013)
Gummerus 2013
Suomentanut Sari Karhulahti
Alkuperäiskieli: englanti

23.3.2018

Jhumpa Lahiri: Kaima



Ihan ensimmäiseksi: olipa ihanaa saada pitkästä aikaa käsiinsä suoraan kerrontaan nojaava, täyteläinen sukuromaani! Useimmat viime aikoina lukemistani romaaneista ovat olleet tyyliltään enemmän tai vähemmän lyyrisiä, herpaantumatonta keskittymistä ja oikeaa mielenvirettä vaativia. Siksi Lahirin suora tyyli maaliskuun lukukimaraani tarpeellista vaihtelua.

Kuten kaikki hyvät romaanit, Kaima on monta: se on sukutarina, siirtolaistarina, kasvutarina - ja kyllä, myös myös moniulotteinen rakkaustarina, sanan laajimmassa merkityksessä.  Kaima oli  lukukokemuksena lämmin ja kotoinen, hieman surumielinenkin: pääsin lähelle intialaistaustaisen Gangulin perhettä, eläydyin heidän elämäänsä niin, että unohdin heidän olevan 'vain' romaanihenkilöitä. Siinä vaiheessa kun tunsin hengittäväni heidän kanssaan samaa ilmaa, en enää voinut laskea kirjaa kädestäni.

Tarina alkaa 1960-luvun Kalkutassa. Toisilleen tuntemattomat Ashima ja Ashoke ovat juuri solmineet vanhempiensa heille järjestämän avioliiton. Pian häiden jälkeen 19-vuotias Ashoke nousee lentokoneeseen ja matkustaa yksin maapallon toiselle puolelle Yhdysvaltojen Bostoniin, missä hänen tuore aviomiehensä opiskelee insinööritieteitä ja kirjoittaa väitöskirjaansa. Uusi elämä alkaa kertarysäyksellä, Perhe ja ystävät ovat jääneet 12 000 kilometrin päähän Kalkuttaan, muuttuneet heikkojen puhelinlinjojen kannattelemiksi ääniksi, joihin nuori morsian ikävissään takertuu.

Elämällä on kuitenkin taipumus asettua uomiinsa. Tuoreet aviopuolisot tutustuvat toisiinsa, syntyy molemminpuolinen luottamus ja kunnioitus, lapset syntyvät ja uudet, intialaistaustaiset ystävät täyttävät heidän kotinsa. Kaikesta huolimatta Ashima tuntee heräävänsä eloon vain kotona Kalkutassa, missä he vierailevat aina kun Ashoke saa pidemmän loman ja talous antaa myöten.

Silti he kumpikin yrittävät sopeutua tähän maahan, joka on ja tulee olemaan heidän lastensa Gogolin ja Sonian kotimaa. Kulttuurien törmäyksiltä ei voi kuitenkaan välttyä. Ensimmäinen kunnon törmäys sattuu sairaalassa esikoisen synnyttyä: näyttää siltä, ettei kukaan tässä maassa tajua, kuinka suuri merkitys ihmisen nimellä ja nimeämisellä on intialaisessa kulttuurissa. Nimen täytyy olla täsmälleen oikea, tarkkaan harkittu, yleensä suvun vanhimpien valitsema. Ashima ja Ashoke ovat odottaneet isoäidin valitseman nimen sisältämää kirjettä kuukausia turhaan, ja nyt isoäiti on sairastunut, herennyt vallan puhumattomaksi...
Ja kuinka ollakaan, sairaalan henkilökunnan kiireisen ymmärtämättömyyden  ja postin hidastelun (!) seurauksena poika saa nimekseen Gogol...

Gogolin nimen ihmeellinen, sattumusten ja kohtalokkuuden värittämä tarina on osa tämän romaanin sielua ja punaista lankaa. Ashoken pojalleen valitsemaan nimeen liittyy paljon painolastia,  henkilökohtaisia kipupisteitä ja merkityksiä, jotka ovat liian raskaita yhden ihmisen  kannettaviksi. Mutta nimi sisältää myös avaimen ymmärrykseen ja hyväksymiseen, avaimen, jota Gogol voi käyttää, kun aika on kypsä...

Intialaistaustainen, Lontoossa syntynyt Jhumpa Lahiri (1967) tietää, mistä kirjoittaa. Kaimassa hän kuvaa erittäin tarkkanäköisesti sitä monimutkaista prosessia, jonka maahanmuuttajaperheet joutuvat läpikäymään asettuessaan uusiin, tuntemattomiin olosuhteisiin. Kysymys on myös sukupolvikokemuksesta: Gogolin ja Sonian vanhemmat haluavat lapsilleen parasta mitä Amerikka voi  tarjota, mutta yrittävät samalla sitoa heidät tiukasti omaan menneisyyteensä, tapoihin, joita lapset eivät halua enää noudattaa Yrityksistään huolimatta Ashima ja Ashoke joutuvat seuraamaan vierestä, kuinka Gogol ja Sonia loittonevat heistä yhä kauemmas, kuinka he kasvaessaan alkavat näyttää ja kuulostaakin melkein vierailta ihmisiltä.

Lapset joutuvat kahden tulen väliin: he tasapainoilevat kulttuurien välimaastossa, kumartelevat niille kummallekin, samalla kun yrittävät etsiä itseään ja omaa tapaansa elää.
Ja vaikka he ovat syntyperäisiä amerikkalaisia, jokin sanoittamaton ja tarkemmin nimeämätön erottaa heidät valtaväestöstä. Trumpin kaudella tämä kysymys on noussut jälleen ajankohtaiseksi: montako sukupolvea tarvitaan, ennen kuin ihminen hyväksytään nahkoineen päivineen Yhdysvaltain kansalaiseksi, ilman nolostuttavia uteluita hänen kotimaastaan? (Nämä nolot utelut lienevät tuttuja myös monelle maahanmuuttajataustaiselle suomalaiselle.)

Romaanin edetessä tarinan vetovastuu siirtyy nuorelle Gogolille, jolle maailma näyttäytyy täysin erilaisesta kulmasta kuin Amerikkaan aikoinaan saapuneille Ashimalle ja Ashokelle. Gogol on vanhempiaan vapaampi tekemään päätöksiä, hän  etsii tiensä ja toimensa, rakkautensa ja intohimonsa itse, mutta hänen kertomuksensa tuo esiin myös länsimaisessa kulttuurissa piilevän paradoksin: Rajoittamattomalta tuntuva vapaus saattaa olla ihmiselle myös taakka.

Omaa historiaansa (ja vähän itseäänkin) paetessaan Gogol kulkee kehää ja  päätyy lopulta sinne, mistä kaikki alkoi...

"Muistatko sinä vastedes tämän päivän, Gogol?" isä oli kysynyt kääntyen katsomaan häntä kädet painettuina pään kahden puolen kuin korvaläpät. 
"Kuinka kauan minun pitää muistaa?"
Tuulen puuskien takaa hän kuuli isän naurun. Isä seisoi ja odotti että Gogol tavoittaisi hänet, ojensi kätensä kun Gogol tuli lähemmäksi. 
"Yritä muistaa tämä aina", hän sanoi, kun Gogol oli kohdalla, ja ohjasi poikansa hitaasti aallonmurtajaa pitkin sinne missä äiti ja Sonia odottivat. "Muista että sinä ja minä kuljimme yhdessä tämän matkan, että me menimme yhdessä paikkaan, josta ei voinut mennä enää minnekään."

Lisää Kaimasta muun muassa täällä: Eniten minua kiinnostaa tie, Kannesta kanteen, Kirjakaapin kummitusMari A:n kirjablogiOksan hyllyltä,


***Tämän postauksen myötä blogi siirtyy vajaan kahden viikon mittaiselle pääsiäislomalle. Toivotan lukijoilleni hyvää ja rauhallista pääsiäisaikaa!


Jumpa Lahiri: Kaima (The Namesake, 2003)
Tammi 2005
Suomentanut Kersti Juva
Alkuperäiskieli: englanti

18.3.2018

Marianna Kurtto: Tristania


Tristania on tarina saaresta ja sen ihmisistä, etäisyyksistä, kaipuusta pois ja takaisin, vapaudenkaipuusta, rakkaudenkaipuusta, haluista, joita on vaikeaa sovittaa saumattomasti yhteen ihmiselämään...

Britannialle kuuluva pieni, tuliperäinen  Tristan da Cunhan saari sijaitsee keskellä Atlantin valtamerta, kaukana kaikesta, niin kaukana, että lähimmälle asutulle saarelle Saint Helenalle on matkaa yli 2000 kilometriä. Saaren voi etsiä riittävän tarkalta kartalta, juoksuttamalla katsettaan eteläisellä Atlantilla Afrikan mantereen ja Etelä-Amerikan keskivaiheilla. Vielä kirjaa aloittaessani luulin saaren olevan kuvitteellinen, jonkinlainen Kurton mielikuvituksessaan kehittelemä eteläinen vastine pohjoisen Ultima Thulelle. Sitten hoksasin kääntyä Wikipedian puoleen.

Marianna Kurtto kuvaa Tristanian elämänmenoa lyyrisesti, herkällä korvalla ja sydämellä.  Sadunomainen tunnelma yhdistettynä tarinan painaviin pohjavirtoihin luo teoksesta uniikin ja omarytmisen. Kaikesta huomaa, että luen runoilijan kirjoittamaa proosaa: ennen Tristania -esikoisromaaniaan Kurtto on julkaissut viisi runokokoelmaa.

Tarinan Tristan da Cunha ja sen asukkaat elävät täydellisessä symbioosissa, muodostavat yhden, jakamattoman kokonaisuuden, niin kuin saari olisi synnyttänyt asukkaansa ja vihreillä rinteillä vapaana vaeltavat lampaatkin itse, syökseneen heidät sisuksistaan aivan kuin elävä olento synnyttää lapsensa. Ja he kaikki - melkein kaikki - tuntevat olevansa juuri oikealla paikallaan, juurtuneensa sinne minne heidän on määrä juurtua. Heidän kotinsa on täällä, rauhalliseksi tiedetyn  tulivuoren sylissä...

Kurtto vie lukijansa tristanilaisten elämään, lähelle heidän merensinistä, kalastaja-aluksilta ja auringolta tuoksuvaa arkeaan. Kaiken alla kytevät kuitenkin ihmiselämän väistämättömät pimeät puolet,  ristiriidat ja tunteet, joita saarelaiset ovat oppineet väistämään ja kätkemään. Lukija ui tristanilaiseen mielenmaisemaan helposti, tunnistaa heissä palasen itseään, näkee heidän kasvoiltaan omien tunteidensa ja hiljaisuuksiensa varjot.

Kurtto tuo tarinansa keskiöön Lisen, Larsin ja pienen, vakavamielisen, ikäistään kypsemmän Jon-pojan. Toisin kuin saaren muut miehet, Lars rakastaa kulkemista, ja on siksi pitkiä aikoja poissa kotoa seilatessaan rahtilaivojen mukana kauas meren takaisille rannoille. Vaellusvietti  vaivaa häntä  kenkään eksyneen kiven lailla, siksi on lähdettävä, jätettävä Lise ja Jon odottamaan hänen paluutaan, ja tähän asti hän on palannut - ennemmin tai myöhemmin...

Pelkän lähdön hurman lisäksi on muutakin: on tapahtumia ja tunteita, joita he eivät kykene sanoittamaan toisilleen, on odotuksia, joita he eivät kykene täyttämään. näkymättömäksi vaiettu juopa Lisen ja Larsin välillä vetää heitä vastustamattomasti erilleen, siksi lähtö tuo helpotuksen kummallekin heistä, vaikka sitäkään  tunnetta he eivät toisilleen - eivätkä itselleen -  myönnä.

Tulee päivä, jolloin Lars ei enää tahdo palata maailmalta kotiin. Päivä jona hän astuu lontoolaiseen kukkakauppaan ja kohtaa katseen, joka varastaa hänen huomionsa, pyytää jäämään. Uusi elämä tuntuu helpottavalta.

Mutta lopulta, silti, tyhjyys. 

Pieni uutinen sanomalehdessä repii kaiken avoimeksi: kotisaaren tulivuorisydän on herännyt pitkästä unestaan, asukkaita evakuoidaan ja saarelaisia on kateissa. Lontoosta on Tristan da Cunhalle puolen maailman matka...

Rakastuin syvästi Marianna Kurton tekstiin. Se on soljuvaa, se hengittää tristanilaisten tavoin merta ja tuulta, äärettömyyttä. Kurtto näyttää, kuinka suurista asioista voi kertoa maailman herkimmillä nyansseilla.
Erityisen ihanan lukukokemuksen Tristaniasta tekee se, että teoksen monet tasot avautuvat lukijalleen vasta ajan myötä. Minä palasin saarelle vielä päiviä sen jälkeen, kun olin sulkenut kirjan.

Tristaniasta muualla blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tieKirja vieköön,  Kulttuuri kukoistaa,  Lumiomena, Tekstiluola ja Täysien sivujen nautinto.


Marianne Kurtto: Tristania
Wsoy 2017

14.3.2018

Miki Liukkonen: O


O on online non stop pursotettuna 850 sivuun. Vapaita yhteyksiä käytettävissä: 

O on kaltevaa pintaa ja kilpikonnareaktio.

O
on tämän ajan ruumiinavaus. Siksi valitsin sen vuoden 2017 kotimaiseksi romaaniksi.


Miki Liukkonen: O
Wsoy 2017


10.3.2018

Timo Saarto: Kuoleman kuukausi


Sadan vuoden takaiset historialliset tapahtumat ovat viime aikoina innoittaneet kirjoittajia sekä kaunokirjallisuudessa että dekkarigenressä. En tunne kotimaista dekkarikenttää niin hyvin, että voisin tämän varmuudella sanoa, mutta tuntuu, että Suomessa on tällä hetkellä käynnissä varsinainen historiallisten dekkareiden buumi.
Myös Suomen dekkariseura näyttää haistaneen ajan merkit. Viime vuonna seuran myöntämän Johtolanka-palkinnon sai Mikko Porvali 1930-luvun Viipuriin sijoittuvalla teoksellaan Veri ei vaikene (Atena, 2016)  ja tänä vuonna palkinnon sai tämä, itsenäistymisvuotemme loppusyksyyn ajoittuva Helsinkikuvaus.

Kuoleman kuukausi vie lukijansa marraskuiseen Helsinkiin, vuoteen 1917. Tarinan taustalla häälyvät Suomen historian käänteet: Venäjän maaliskuun vallankumous on syössyt Suomen suurruhtinaskunnan asiat yhä pahemmin tolaltaan, mutta samalla Suomessa on herännyt toivo lopullisesta vapaudesta, itsenäisyydestä. Ensimmäistä maailmansotaa käydään vielä, Venäjä odottaa Saksan hyökkäystä, mikä näkyy myös Helsingin arjessa, onhan kaupunki tärkein Venäjän laivaston tukikohta Itämerellä.

Maaliskuun vallankumouksen jälkeen Helsingin järjestysvalta on siirtynyt poliisilaitokselta venäläisille matruuseille ja sotilaille, jotka erottavat tsaarinaikaiset poliisit ja asettavat järjestäytyneestä työväestöstä valitsemiaan miliisejä heidän tilalleen. Vain etsivään osastoon kuuluvat tutkijat saavat pitää pestinsä, sillä heidän korkeaa, rikostenselvittelytyöhön liittyvää ammattitaitoaan tarvitaan myös muuttuneissa olosuhteissa. Poispotkitut poliisimiehet taas ovat järjestäytyneet erilliseksi ryhmittymäkseen, Kaivohuoneella kokoontuvaksi poliisireserviksi, jota punaisten kutsutaan myös lahtariporukaksi.
Hyvin erikoinen historiallinen tilanne antaa mahdollisuuden rinnakkaisten ja erittäin mutkikkaiden juonenkäänteiden kehittelyyn, ja tämän mahdollisuuden Timo Saarto onkin käyttänyt paremmin kuin hyvin.

Tarinan alussa Sörnäisten Kruununmakasiinista löytyy tikarilla hengettömäksi pistetty mies. Ensimmäisten miliisien joukossa paikalle osuu nuori, työläistaustainen Leo Waara, joka kiinnostuu tapauksesta sattumien kautta miltei henkilökohtaisella tasolla.
Toisaalla Helsingissä Poliisin etsivän osaston tutkija Toivo Puro lennähtää taivaan tuuliin kotonaan tapahtuvassa räjähdyksessä. Onko kysymys viattomasta kaasuonnettomuudesta vai jostakin muusta? Tapaus painetaan etsivässä osastossa mappiin Ö, mutta vastikään virastaan potkut saanut ja Kaivohuoneen poliisireserviin liittynyt Anders Autio  ryhtyy tutkimaan tapausta.
Jossain taustalla häärii etsivän osaston bulldoggimainen, alkoholisoitunut Komisario Konrad Asp,  jonka erityisenä intohimona tuntuu olevan alaistensa nöyryyttäminen. Sekä Waara että Autio tulevat tuntemaan nahoissaan Aspin vihan. Ja tietenkin heidän askelensa johtavat lopulta samalle polulle, suureen loppunäytökseen, jossa ei ruutia säästellä...

 Saarto kuvaa  eri poliittisten klikkiytymien väliin jääviä henkilöitään varsin mielenkiintoisesti ja moniulotteisesti. Tämä aika on täynnä ristiriitoja, epäilyksiä, vihaa, kaunaa, katkeruutta. Paineet  alkavat purkautua jo näinä päivinä, muun muassa Kaivohuoneen valtauksena, jota tässäkin romaanissa sivutaan. Tiedämme, että kolmen kuukauden kuluttua käynnistyisi sisällissota... 

 Kuoleman kuukausi suorastaan pursuilee politiikkaa ja arkielämää sivuavia historiallisia dealjeja, jotka siivittävät lukijan vaivatta vuoden 1917 tunnelmiin. Tapaamme tavallisia kaupunkilaisia puuhissaan, tutustumme tuon ajan pahamaineisiin jengiläisiin, sakilaisiin, kuljemme Helsingin katuja sinisten katulamppujen hämyssä, pääsemme kärpäsiksi kattoon moneen salaiseksi tarkoitettuun tapaamiseen. Ja kyllä vain, historiallinen dekkari ei taida olla täydellinen ilman kohtalokasta naista: tällä kertaa kohtalottarella näyttää olevan apunaan vieläpä yliluonnollisia voimia...

Tarinan vankka historiallinen tausta ei ole sitonut Saarron mielikuvitusta, onneksi. Hän tuntuu kirjoittaneen teosta pilke silmäkulmassa, sen verran vauhdikkaaksi meno usein äityi -  niinä hetkinä tuntui kuin olisin joutunut keskelle menneiden aikojen agenttitarinaa. Tunne oli pelkästään positiivinen. Edes kerronnan nopeat näkökulmavaihdokset eivät piinanneet minua, kiitos teoksen kiintoisan ajankuvauksen.

Kuoleman kuukausi on vetävä, historiallisilla yksityiskohdilla ja vanhan ajan tunnelmalla ryyditetty rikosromaani, ehdottomasti Johtolanka-palkinnonsa ansainnut.


Timo Saarto: Kuoleman kuukausi
Karisto 2017

6.3.2018

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja

Sinä voit pelastaa minut, hän kirjoitti. Lause tuntui minusta silloin kummalliselta. En tiennyt, miltä olisin voinut hänet pelastaa. Vai oliko kaikki niin yksinkertaista? Hän oli pyytänyt, minä en vastannut. Eikä hänen pyyntönsä ollut oikeastaan edes pyyntö, vaan totuus. Kirkkaista kirkkain lause. Ja minä olin taitellut lauseen kahtia, sulkenut kuoren ja haudannut ullakon pimeään.

Toisinaan minuun iskee ihan erityinen, kuulaan ja lyyrisen tekstin jano. Paljon lukevat, herkkyyteen taipuvaiset ihmiset varmasti tunnistavat ja tietävät, mitä tarkoitan.
Vuosien myötä kirjahyllyihini on (muutaman runoteoksen lisäksi) kertynyt romaaneja, joiden puoleen käännyn näissä tilanteissa. Saatan pysähtyä hyllylle, viivähtää valitsemani tutun kirjan äärellä ehkä vain sivun parin verran ja jatkaa sen jälkeen muita puuhiani. Tämä 'luottokirjastokseni' kutsumani valikoima laajenee lukukokemusten edetessä, mutta edellä mainitsemistani kriteereistä johtuen tietenkin äärimmäisen hitaasti.

Yksi niistä kirjailijoista, jotka on pikkuhiljaa saavuttamassa omaa paikkaansa tässä erikoiskategoriassani, on Joel Haahtela.  Rakastuin hänen lyyriseen, miltei impressionistiseen tyyliinsä jo Perhoskerääjässä, ja tunteeni sai vahvistusta upeasta Tähtikirkas, lumivalkea -romaanista. Mutta sitten: kiitoon lähtenyt ihailuni saikin pienen kolauksen lukiessani hänen viime vuonna ilmestyneen Mistä maailmat alkavat -romaaniaan. Vaikka itse tarinassa ei ollut moitteen sijaa, jäin kaipaamaan aiemmin lukemiani Haahtelan romaaneja: niiden lyyristä ilmavuutta ja tekstin vapaasti kulkevaa hengitystä.

Mutta tässä, vuonna 2008 ilmestyneessä Lumipäiväkirjassa kaipaamani kirjallinen flow on taas läsnä.
Tällä kertaa tapaan keski-ikäisen oikeustieteen professorin, joka pitkällisen ja ilmeisen vaikean sairauden jälkeen havahtuu tarkastelemaan itseään ja elämänsä suuntaviivoja. Periaatteessa kaikki näyttäisi olevan suhteellisen hyvin, mutta kokeeko hän todellista yhteyttä ympäristöönsä, perheeseensä, itseensä, koko maailmaan? Tämä hiljalleen mieleen hiipivä epäilyksen tunne lienee tuttu monelle kukkeimman nuoruutensa ohittaneelle: on välitilinpäätöksen hetki.

Eräänä tuiki tavallisena talvipimeänä aamuna mies näkee sanomalehdessä uutisen nuoruudenrakastetustaan. Saksalainen, terroristisesta murhasta tuomittu Sigrid - joka joskus muinoin oli ollut hänen Sigridinsä - on juuri äsken vapautunut kahdenkymmenenkuuden vankilassa viettämänsä vuoden jälkeen.

Miehen nykyiseen elämään Sigrid ei enää kuulu. Hän ei enää aktiivisesti muistele heidän yhteisiä vuosiaan, aikaa ennen jotakin tapahtui, ennen kuin viattomasta nuoresta naisesta kuoriutui pahamaineisen terroristijärjestön jäsen ja tappaja. Vuodet ovat kerrostuneet huomaamatta heidän välilleen, kuin kerros kerrokselta paksuneva lumivaippa...

Pitkästä ja uuvuttavasta sairaudesta toivuttuaan  mies on yrittänyt asettua jälleen omaan elämäänsä, tarkalla mitalla rakennettuihin viitekehyksiin, jotka ovat kuitenkin osoittautumassa hänelle jollain tavalla sopimattomiksi, vieraiksi.
Tässä moodissa nousen miehen kanssa hänen ullakkokomeroonsa, löydämme unohdettujen aarteiden ja piiloon sysättyjen romuröykkiöiden takaa rasian, joka kätkee sisäänsä hänen nuoruutensa - ja kirjeet...

Kiipeän miehen perässä kattoikkunasta katolle, jolta avautuu näköala talviöiseen, nukkuvaan  Helsinkiin. Hetki on romaanin katarsis ja kokemuksena ylimaallinen; talviyötä tuijottaessaan mies tuntee koko maailman syöksyvän lävitseen ja hän itse tuntee kulkevansa kuin pyörteen vetämänä kohti nollapistettä, tilaa, jossa aika menettää merkityksensä, jossa menneisyys, nykyisyys ja tuleva kaartuvat toistensa yli, muuttuvat yhdeksi.

 Onko tämä se hetki, jolloin mies päättää palata, matkustaa halki lumisen Euroopan etsimään Sigridiä - ja kaikkea sitä, mitä heillä oli, ja mitä hän joskus koki olevansa ?

Haahtelan romaanit tunnistaa. Tälläkin kertaa teksti huokuu selittämätöntä haikeutta ja ajattomuutta, unet ja muistot nousevat merkityksessään arkielämän rinnalle, tai jopa ohittavat sen. Haahtelan ihmiset tuntevat hartioillaan elämän painon, mutta tulevat samalla tietoisiksi sen hauraasta, särkyvästä kauneudesta, joka säilyy ehyenä vain heidän muistoissaan.

Lumipäiväkirjasta lisää täällä: Kirjava kammariLumiomena, Mari A:n kirjablogiSatun luetutSinisen linnan kirjasto,

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja
Otava 2008

2.3.2018

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva

Karelia Noir I

Historiallisilla dekkareilla on aina oma pieni  paikkansa sydämessäni - ja senpä tähden otin lukulistalleni myös sotahistoriaan erikoistuneen tietokirjailijan ja rikostutkijana toimivan Mikko Porvalin kirjoittaman Karelia Noir -sarjan aloitusosan, 1920-luvun Viipuriin sijoittuvan teoksen Sinisen kuoleman kuva. 
Sarjan toinen osa (Veri ei vaikene, Atena 2016) sai viime vuonna Suomen dekkariseuran myöntämän Johtolanka-palkinnon, ja sehän tietenkin vain lisäsi kiinnostustani.

Tarinan alussa pääsemme vuoden 1919 Viipuriin. Suomi on julistautunut itsenäiseksi vain pari vuotta takaperin, ja verinen, kansan kahtiajakanut sisällissota rujoine jälkiseurauksineen on päättynyt. Maan sisäiset olot, poliitiikka ja arjen infrastuktuuri keikkuvat vielä varsin epävakaalla pohjalla, ja raja-alueilla, kuten juuri Viipurissa, tilanne on käytännössä hallitsematon: kieltolain aikainen salakuljetus rehottaa, rajan yli kulkee paitsi viinaa, myös aseita, pakolaisia, rikollisia ja  vakoojia. Kaupungissa velloo myös lukematon, paljasjalkaisten, sodassa vanhempansa menettäneiden katulasten joukkio, josta kukaan ei tahdo ottaa vastuuta. Yleisvaikutelma on synkkä.
Yleista tilannetta kaupungissa pahentaa vielä  Venäjän sisällissota, joka tuo  Suomen ja Venäjän rajalle jos minkälaista kulkijaa: rajan tiettömät saloseudut ja Viipurin katujen pimeät, likaiset loukot kätkevät näinä vuosina monia salaisuuksia...

Viipurin poliisivoimat ovatkin miltei mahdottoman tehtävän edessä. Tarinaa vievät eteenpäin  Viipurin  etsivällä osastolla työskentelevät komisariot Jussi Kähönen ja Salomon Eckert, jotka yhdessä muodostavat dekkariperinteille uskollisen, toisiaan täydentävän parivaljakon: siinä missä Kähönen on lainkirjaimen mukaan etenevä, kirkasotsaisen moraalinen maltin mies, on Eckert hänen  vastakohtansa: katupoikana kasvanut, äkkipikainen ja viinalle perso Ekku katsoo voivansa venyttää poliisivaltuuksiaankin laillisuuden tuolle puolen, jos tilanteet niin vaativat...Kähönen ja Eckert saavat komennon keskittyä viinatrokareiden kiinniottoon ja salakuljetusten takana olevien suurempien linjojen selvittämiseen, mutta tehtävä osoittautuu kaikkia heidän kuvitelmiaankin vaikeammaksi. Säveliä sekoittavat vielä kummalliset henkirikokset, joiden jäljet vievät heidät ylälttäville suunnille.

Sinisen kuoleman kuva keskittyy Viipurin poliisin arkiseen työhön, joka lienee todellisuudessakin ollut melkoisen glamouritonta taistelua tuulimyllyjä vastaan. Kirjaa voikin pitää hatunnostona menneiden aikojen poliisimiehille, heille, jotka itsenäisyytemme alkuvuosina työskentelivät erittäin vaikeissa ja vaarallisissa olosuhteissa ilman todellista lainsuojaa. Heidän asemaansa vaikeutti erityisesti se, että kumpikin  sisällissodassa taistelleista osapuolista suhtautui poliisivoimiin epäillen ja koki sen vähintään uhkanaan, ellei jopa vihollisenaan. Kirjassa sivutaan myös noina vuosina tehtyjä lukuisia  poliisimurhia, jotka maan poliittisen tilanteen vuoksi jäivät usein selvittämättä.

Tässä tarinassa Viipurin kadut ja puistot eivät kimmellä nostalgista kauneutta. Olemme maailmassa, jossa kehenkään ei voi luottaa, maailmassa, jossa ihmisen henki ei ole monenkaan hopeamarkan  arvoinen.

Porvali kuljettaa tarinaansa rauhallisesti, vanhoja dekkariperinteitä kunnioittaen. Minulle suoranaista ärsytystä aiheuttavat, nykydekkareille tyypilliset nopeat leikkaukset, turhat aikahyppelyt ja väkivallalla mässäily puuttuvat Porvalin tyylistä kokonaan. Tässä kohtaa tunnustan, että muutamin hetkin tunsin tarinan etenevän vähän liiankin hitaasti...
Kokonaisuutena lukukokemus oli niin hyvä, että aion ottaa lukuun myös Karelia Noir - sarjan toisen osan.



Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva
Atena 2015

26.2.2018

Heidi Köngäs: Sandra

....isovanhempieni paljastetut, totiset kasvot ja koko hetken poikkeuksellinen vakavuus osuu aina suoraan minuun. 
Siinä paljaan taivaan alla otetussa valokuvassa oli heidän haaveensa, heidän toiveensa, heidän elämänsä – kaikki yhdessä valokuvassa, ainoassa, joka heistä on otettu nuorina. Yksi kameran painallus, jonka äänen melkein kuuli, se oli se hetki jolloin he kaikki tulivat näkyviksi.

Heidi Köngäksen vaikuttava Sandra vie lukijansa vuoden 1918 sisällissotaan,  hetkiin, jotka ovat maamme historian kipeimpiä - ja vaietuimpia. Sandrassa tuo menneisyys syöksyy vastaan piinaavan realistisesti,  pidäkkeettömällä voimalla. Kirja antaa puheenvuoron torppareille ja heidän lähipiirilleen: kuinka he selvisivät tuosta kauhistuttavasta keväästä - ja sen jälkeen koittaneista, pitkälti vaietuista kärsimyksistä.
Tämä teos kertoo  tapahtumista, joista meidän on yhä, sadan vuoden jälkeenkin, puhuttava ja joiden syihin ja seurauksiin meidän on palattava. On pysähdyttävä, antauduttava kauhuun ja suruun - on muistettava, jottei mitään tämänkaltaista enää tapahtuisi.

Köngäs avaa menneisyyden polkuja  aikasiirtymien ja näkökulmatekniikan avulla. Tarinan alussa tapaamme ruuhkavuosiaan elävän Klaaran, joka äitinsä kuoleman jälkeen palaa lapsuutensa kesistä tutulle, suvulleen kuuluneelle torpalle, löytää ullakolle unohtuneet valokuvat ja isoäitinsä Sandran  päiväkirjan, pölyn peittämät, ajan kellastamat ja hapertamat.
Pieni päiväkirja on ovi suvun menneisyyteen, siihen osaan historiaa, josta Klaaralla ei tähän saakka ole ollut aavistustakaan.
Kuka Sandra on? Huutolaistyttö, torpparin vaimo, äiti, riuska työihminen, selviytyjä vaikka sielu märkänisi... Sandran tarina lienee monelle lukijalle tuttu myös oman suvun menneisyydestä, jos ei aivan samanlaisena, niin ainakin sitä muistuttavana. Kaikki nuo tuntemamme Sandrat pitivät perheitään ja kotirintamaa pystyssä sotien pauhuissa ja myös vaikeina sotien jälkeisinä aikoina. Noissa tilanteissa ei kyselty vointia tai jaksamista. Selviytyminen oli ainoa vaihtoehto.

Köngäksen sisällissodan siviilikohtaloihin keskittyvä teos kolisuttelee suomalaisten yhteistä muistia raa'an realistisella otteella. Mutta vaikka kerronta on paljaista paljainta, Köngäs kunnioittaa henkilöhahmojaan, kirjoittaa heidät eläviksi ja tunnekirjoltaan  täysiksi ja kokonaisiksi ihmisiksi. Sellaisiksi, joiden viereen tahtoisi istahtaa ja jutella hetkisen niitä näitä kesken kaiken työkiireiden... Tunnistin Sandrassa oman sukuni naisia, tunnistin saman periksiantamattomuuden, elämän jatkuvuuden pakon, uhman...

*
Sandra sai minut vuoroin kyyneliin, vuoroin tunsin palavaa suuttumusta. Koin tämän kirjan äärellä jokseenkin samankaltaista tunnemyllerrystä kuin lukiessani Aki Ollikaisen Nälkävuotta (Siltala 2012). Kansa oli  sisällissodan kynnyksellä kokenut puutetta ja nälkää jo kauan, sukupolvien ajan. Hätä ja puute olivat aivan varmasti omiaan madaltamaan kynnystä kuulla vallankumouksen kutsu houkuttavana vaihtoehtona. Sandran lähipiiri tulee vedetyksi sisällissodan imuun kuitenkin tahtomattaan, mikä lienee ollut tuolloin melko yleinen tapahtumain kulku - sekä punaisten että valkoisten puolella.

Sandran ja hänen sukunsa tarina jää mieleeni yhtenä viime aikojen vaikuttavimmista lukukokemuksista.  Se on vaativa ja nöyristelemätön -  yhtä voimakas kuin kirjan kannessa kohtaamamme naisen katse.
Jäin miettimään kuvan naista: onko hänellä ja tämän tarinan Sandralla jotakin yhteistä?

Sandraa on luettu blogeissa paljon, muun muassa täällä:  Eniten minua kiinnostaa tieKirjan pauloissa,  Kirja vieköön, Leena LumiLuettua elämää, Rakkadesta kirjoihin,  Reader why did I marry him? ja Tuijata.


Heidi Köngäs: Sandra
Otava 2017

22.2.2018

Risto Volanen: Suomen synty ja kuohuva Eurooppa

Viime vuonna vietetyn Suomi 100 -juhlavuoden tiimoilla ilmestyi useita aihetta käsitteleviä tietoteoksia. Runsaasta tarjonnasta valikoin luettavakseni yhteiskuntatieteiden tohtori, poliittisena valtiosihteerinä toimineen Risto Volasen kirjan, joka käsittelee Suomen kansallisvaltion syntyä huomattavasti pidemmältä aikajänteellä kuin yleensä on tapana: Volanen aloittaa teoksensa Ranskan vallankumouksesta, siis vuodesta 1789 ja päätyy 1920-luvulle, ensimmäisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin.
Volanen liittää Suomen pitkän, itsenäistymiseen johtaneen tien osaksi eurooppalaista poliittista-  ja sotahistoriaa, kiinteäksi osaksi sen vuosisataista kuohuntaa, ja tarkastelee Suomen kohtalon teitä totuttua laajemmasta, eurooppalaisesta näkökulmasta.

Volasen mukaan Suomella on ollut oma (joskin melko passiivinen) roolinsa eurooppalaisen politiikan pelikentällä aina Napoleonin ajoista lähtien.  Tätä kirjaa lukiessa silmät avautuvat: missä piileksiikään se mielikuvieni lintukotomainen, suurista linjoista täysin syrjään jäänyt läntti Euroopan reunalla? Tämän kirjan sivuilta en sitä löytänyt!

Volanen on sisällyttänyt teoksen 400 sivuun hämmästyttävän määrän historiaa, niin että  periaatteessa Euroopan koko 1800-luvun sekä 1900-luvun alun tärkeimmät käänteet tulevat käsitellyksi. Volanen ei tietenkään pelkästään ylöskirjaa tapahtumia, vaan myös analysoi tapahtumien taustoja ja niiden merkityksiä ja tarkastelee niitä myös uusista kulmista.

Kuljemme haipakkaa läpi Euroopan kuohuvan vuosisadan, haistelemme valistusaatteista polttoaineensa saaneen Ranskan vallankumouksen nostattamia tuulia, näemme kuinka  kansallisvaltiot ja uudet suurvallat nousevat, kuinka suurvallat alkavat harjoittaa uudenlaista etupiiriajattelua ja tasapainopolitiikkaa, kuinka tilanteet muuttuvat, rauhoittuvat, kriisiytyäkseen taas uudelleen jossakin muualla, ja kuinka koko Eurooppa syttyy tuleen ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. 

Ja tämän kaiken keskellä sinnittelee pieni Suomi ja tarttuu hetkiinsä. Ensimmäisen kerran jo silloin, kun suurvalta-asemansa jo kauan sitten menettänyt Ruotsi sanalla sanoen luovutti Suomen alueen venäjälle vuosien 1808-1809 sodassa ja Suomesta tuli Venäjän suurruhtinaskunta. Se, että Suomi sai pitää muun muassa oman, Ruotsin vallan aikaisen perustuslakinsa ja monet muut vapautensa, oli pitkälti Aleksanteri I:n harjoittaman hyväksyntäpolitiikan ansiota, mutta oma osansa oli suomalaisilla itsellään.
Volanen kertoo, kuinka Suomi kaikessa hiljaisuudessa kulkee kohti kansallista heräämistä, omaa kansallistuntoa ja lopulta itsenäisyyspyrkimyksiä. Päämäärätietoisuus näkyy laajalla rintamalla, eikä se näytä laantuneen autonomian ajan venäläistämiskausinakaan, ei edes kuuluisan helmikuun manifestin jälkeen...

Suomen irrottautuminen Venäjästä kesken kaiken ensimmäistä maailmansotaa ja Venäjän sisäisiä myllerryksiä ei ollut helppo, eikä maamme asema itsenäisenä kansakuntana ollut vielä millään muotoa taputeltu, vaikka itsenäisyys oli julistettukin. Volanen avaa tuohon monipolviseen prosessiin liittyviä, hyvin yllättäviäkin seikkoja asiantuntevalla ja mielenkiintoa herättävällä tavalla.

Samalla kun Suomi odotti ulkopoliittisesti tärkeitä tunnustuksia muun muassa Englannilta ja Yhdysvalloilta, maan sisäinen tilanne riistäytyi käsistä; vastasyntyneen maan  infrastuktuuri oli hajallaan, ulkomaankauppa tyrehtynyt, työväestö ja torpparit potivat nälkää ja puutetta,  yleinen epäjärjestys häilyi kaiken yllä. Vain parisen kuukautta itsenäisyysjulistuksen jälkeen, tammikuun lopulla 1918,  syttyi verinen, kansan rujosti kahtia jakanut sisällisota, jonka muistot häilyvät yhä vieläkin jossakin yhteisen muistimme pinnan alla.

Volanen näkee sadan vuoden takaisen sisällissodan Venäjältä levinneenä vallankumouksena. Hänen mukaansa sodan syyt nähdään nykyisin väärästä, Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -romaanitrilogian pohjalta syntyneestä näkökulmasta. Volanen avaa ajatuksiaan tästä aiheesta tarkemmin juuri ilmestyneessä, Lasse Lehtisen kanssa kirjoittamassaan kirjassa 1918 - Kuinka vallankumous levisi Suomeen (Otava 2018).

Suomen synty ja kuohuva Eurooppa -teoksen mielenkiintoisin anti löytyy mielestäni suomalaisen mielenlaadun kuvauksissa: olemme osanneet luovia hankalissa paikoissa, nähneet hetkemme ja tarttuneet niihin. Tämä taito käy ilmi läpi itsenäistymistarinamme, alkaen autonomian alussa vaikuttaneista kylmähermoisista Turun realisteista aina P. E. Svinhufvudiin, joka matkasi joulukuun lopussa 1917 Pietariin pyytämään Leniniltä Suomen itsenäisyyden tunnustamista taktisesti erittäin sopivalla hetkellä, kesken maailmansodan jatkoa käsittelevien neuvottelujen. Lenin allekirjoitti paperin keskiyöllä 31.12 ja kysäisi Svinhufvudilta, oliko tämä nyt tyytyväinen.

- Erittäin tyytyväinen, vastasi Svinhufvud.


Vaikka kysymyksessä on laaja, poliittista historiaa käsittelevä teos, pysyi tällainen tavallinen, historiasta ja jonkin verran myös politiikasta kiinnostunut lukijakin kaiken aikaa Volasen tekstin messissä. Suosittelenkin teosta kaikille historiasta kiinnostuneille.

Ken tälle matkalle uskaltautuu, pidelköön hatustaan kiinni!


Risto Volanen: Suomen synty ja kuohuva Eurooppa
Otava 2017