17.5.2017

Kirjajutut siirtyvät kesäksi blogin Facebook-sivulle


Blogini siirtyy tänään kesätauolle. 

Kirjajutut löytyvät blogilomani aikana  blogin Facebook-sivulta, reippaasti kevennettyinä. Päivitän sivulle fiiliksen mukaan myös muita kirjallisuuteen liittyviä juttuja.  Haen paraikaa uudenlaista näkökulmaa - ja kyllä, myös motivaatiota kirjoista kirjoittamiseen, joten tästä kesästä tulee samalla eräänlainen kokeilujakso.
Kirjabogin pariin palaan taas elokuussa.

EDIT 23.6.: Kokeilu Facebookin puolella on kestänyt nyt vähän yli kuukauden. Koska jutut tavoittivat lukijoita vain kourallisen, päätin muuttaa taas kurssia: palaan kirjajuttujen pariin elokuussa täällä blogin puolella, 'teemaviikko'- ideanpoikasen kera...  

Toivotan teille ihanaa kesää ja hyviä lukuhetkiä!


5.5.2017

Orhan Pamuk: Lumi


Tunnustan heti tähän jutun alkuun, etten tunne Turkin lähihistoriaa kovinkaan hyvin, tai vielä rehellisemmin sanoen; en tunne sitä juuri lainkaan. Vasta aivan viime vuosien tapahtumat - ne, joiden uutisointeja olen saanut omakohtaisesti seurata - ovat jossain määrin tuttuja; tiedän jotakin Turkin ihmisoikeus- ja sananvapaustilanteesta, maan epäonnisista EU-jäsenyysneuvotteluista ja parin viime vuoden aikana puhaltaneista kovista poliittisista myrskyistä, mutta uutisten ideologiset ja historialliset taustat ovat jääneet hämärän peittoon. Uutisoinnit antavat tilanteesta enemmän kuin sekavan kuvan ja mieleen hiipiikin epäilys, voivatko ulkopuoliset tahot koskaan täysin ymmärtää, mitä tässä maassa tapahtuu.

 Turkista kantautuvan uutispöhinän  kiihtyminen sai minutkin - vihdoin viimein - tarttumaan Turkin kuuluisimman kirjailijan, vuonna 2006 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneen Orhan Pamukin teoksiin. Pamuk on myös tämän vuoden Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuman päävieras, mikä vain lisää tämän kirjailijan ajankohtaisuutta. Ensimmäiseksi luettavakseni valikoitui vuonna 2002 turkiksi ilmestynyt romaani Lumi. En tullut hänen kotimaansa tilanteesta hullua hurskaammaksi, oikeastaan sain vain vahvistusta käsitykselleni länsimaisen ymmärryskykyni vajaavuudesta. Tietämättömyytensä tunnustaminen (ja tunnistaminen) itselle vieraiden asioiden edessä on minusta kuitenkin oikein hyvä alku ja sitä soisi harrastavan erityisesti niiden, jotka joutuvat pohtimaan näitä asioita ihan virkansa ja ammattinsa puolesta.

  Lumi oli paitsi erittäin hieno, myös erittäin hämmentävä lukukokemus. Teos on hyvin poliittinen, mutta vailla poliittisia pyrkimyksiä; Pamuk ei ota kantaa tarinan dramaattisimpinkaan tapahtumiin, vaan  jättää itsensä tarkkailijan rooliin. Lukija saa tehdä tarinasta omat johtopäätöksensä - jos hän sellaisia haluaa tehdä.

  Romaanin keskushenkilö on länsimaistunut turkkilainen, jo kauan Saksassa poliittisena pakolaisena elänyt runoilija ja toimittaja Ka, jonka lyhennetystä historiattomasta nimestä voisi tehdä jo jonkinlaisia johtopäätöksiä.
Tarinan alussa Ka palaa pitkän tauon jälkeen synnyinkaupunkiinsa Karsiin tekemään lehtijuttua tulossa olevista vaaleista ja kaupunkia kuohuttavasta nuorten turbaanityttöjen itsemurha-aallosta. Uskonnollisten tahojen mukaan itsemurhat johtuvat sekularistihallinnon kouluihin asettamasta huivikiellosta.

  Ka'n saapuu Karsiin lumisateisena talvi-iltana - itseasiassa lunta tulee niin paljon, että kaupunki joutuu pian täysin eristyksiin ulkomaailmasta. Yhteydet muuhun maahan ovat käytännöllisesti katsoen poikki, mikä omalta osaltaan mahdollistaa itsemurha-aallon eskaloitumisen paikalliseksi vallankaappaukseksi.  Helvetti pääsee irti, kun kaikkiin karsilaiskoteihin televisioitava suora teatteriesitys leimahtaa veriseksi, useita uhreja vaativaksi vallankaappaukseksi. Sekava tilanne vetää ympärilleen kirjavan joukon kaupungin uskonnollisia ja poliittisia ryhmittymiä edustavia ihmisiä: separatisteja, islamisteja, armeijan joukko-osaston, nuoria imaamikoululaisia, kommunisteja, turbaanityttöjä, lehtimiehiä ja teatteriseuruelaisia... Muut karsilaiset istuvat televisioidensa ääressä seuraamassa tapahtumia kuin parastakin viihdeohjelmaa.Tässä maassa on totuttu vallankumouksiin.

  Kriisin osapuolet näkevät kaupunkiin saapuneessa kuuluisassa runoilijassa heti sekä uhan - että mahdollisuuden. Monet näkevät hänessä  länteen paenneen luopio, mikä jo sinänsä tekee hänestä persona non gratan, mutta toisaalta hänellä arvellaan olevan tärkeitä yhteyksiä länteen, mitä seikkaa monet haluavat käyttää omien intressiensä ajamiseen. Olipa kyse millaisesta suhtautumisesta tahansa, häntä ja hänen (oletettua) mainettaan halutaan käyttää hyväksi,  eikä kulu kauaakaan kun hänet on jo vedetty mukaan vallankumouksen pyörteisiin.

 Mitä Ka ajattelee sisimmässään tästä kaikesta?

  Ristiriita kaupungin dramaattisten tapahtumien ja Ka'n mielentilan välillä on  hämmentävä, sillä Karsiin saavuttuaan hän näyttää vaipuvan jonkinlaiseen hypnoosiin: lumen hiljainen kauneus, nuoruudenrakkauden İpekin kohtaaminen, rakastumisen ja kaipauksen ja onnen tunteet jättävät Ka'n leijumaan omaan rinnakkaistodellisuuteensa.  Tämä on tietenkin vain pintaa: Ka suodattaa kokemansa ja näkemänsä runoihin, joita täällä Karsissa on alkanut - pitkän tauon jälkeen - syntyä kuin itsestään.

  Todellisuus, runous,  lumi, uni ja utopia sekoittuvat,  Ka tuntuu kieppuvan holtittomasti tapahtumasta ja kohtaamisesta toiseen -  kuin onnellinen lumihiutale, jonka ydin on kuitenkin surusta raskas. Ka'n henkilökohtainen tragedia tunkeutuukin kiilan lailla tarinan ytimeen. Ka on yllättäen syttyvistä onnen ja odotuksen tunteistaan huolimatta eksyksissä, sillä tarinassa käy hyvin selväksi, ettei hän pysty kokemaan todellista yhteyttä ympäristöönsä sen paremmin Euroopassa kuin entisessä kotimaassaan. Poliittisena pakolaisena hänet on tietenkin tuomittu ikuiseen irtolaisuuteen, mikä toisaalta toimii hänen taiteilijuutensa (raskaana) käyttövoimana.

  Lumi kuuluu ehdottomasti niihin lukukokemuksiin, jotka jäävät kaivertamaan mieltä tavallista pidemmäksi aikaa. Islamin ja länsimaisten arvojen ristiriitoja luotaava kertomus laajenee edetessään yleisinhimilliselle tasolle, toiseuden, yksinäisyyden ja rakkaudettomuuden kokemuksiin. Saatamme tunnistaa näitä Pamukin esiin nostamia ihmisenä olemisen kipupisteitä myös itsessämme, mutta;

Missä määrin toisen tuskaa ja rakkautta on mahdollista ymmärtää? Missä määrin voimme ymmärtää niitä, jotka ovat kokeneet syvempää tuskaa, köyhyyttä ja kurjuutta kuin me? Jos ymmärtäminen on sitä, että osaa asettua jonkun meistä poikkeavan tilalle, niin ovatko maailman porhot ja hallitsijat alkuunkaan ymmärtäneet laitapuolen kulkijoita? Missä määrin romaanikirjailija Orhan pystyy näkemään runoilijaystävänsä vaikean ja tuskaisan elämän pimeyteen?

"... Nyt minua kalvaa taas se sietämätön tunne, että olen hukassa ja hylätty, joka paikka minussa vuotaa verta. Joskus ajattelen, ettei se mikä minulta puuttuu ole vain sinä vaan koko maailma", hän oli kirjoittanut. Näitä minä luin, mutta ymmärsinkö minä?

Muualla:  Jokken kirjanurkkaLumiomena ja  P.S.Rakastan kirjoja.

Tammen Keltainen kirjasto blogissani

Orhan Pamuk: Lumi (Kar, 2002)
Tammi 2004
Suomentanut Tuula Kojo
alkuperäiskieli: turkki

28.4.2017

Lari Kotilainen: Kielen elämä. Suomen kieli eilisestä huomiseen

Historiapainotteinen huhtikuuni jatkui suomen kielen tutkija, dosentti Lari Kotilaisen teoksella Kielen elämä, joka vie lukijansa tuhansien vuosien mittaiselle matkalle suomen kieleen ja sen kehitykseen lukuisten ajatuksia herättävien ja monin paikoin myös nauruhermoja kutkuttavien esimerkkien avulla.

  Teos on tyyliltään rento ja (hyvällä tavalla) populaari. Mukavasta tunnelmasta johtuen kirjan sisältämät kieliopilliset termitkin solahtivat mieleen kuin itsestään. Sanottakoon tässä, että varsinaista 'kovan luokan kielioppijargonia' löytyy Kielen elämästä vain yhdeltä sivulta.

  Suomen kielen taival tuhansien vuosien takaisesta kantauralista rikkaaseen nykysuomeemme  on ollut mutkainen, täynnä pyrähdyksiä, mokia ja mitä onnekkaimpia sattumuksiakin. Kirjaa lukiessani en voinut olla vertaamatta kielen kehittymistä eeliömaailmasta tuttuun evoluutioon: erilaisia kielellisiä variaatiota on syntynyt ja kuollut ja vain vahvimmat, kulloisiinkin olosuhteisiin parhaiten soveltuneet muodot ovat selvinneet ja päässeet 'toiselle kierrokselle', kehittämään kieltä eteenpäin.

  Ensimmäinen suuri koukkaus "sattumuksien puolelle" tapahtui jo alussa: vaikka me suomalaiset olemmekin geeniperimmältämme läntisiä, suomen kielen alkujuuret löytyvät kuitenkin idästä. Miksi muinaissuomalaiset ovat vaihtaneet puheenpartensa tulokaskieleen? Kotilaisen sanoin:  Hieman dramatisoiden voidaan siis sanoa, että suomen kieli selviytyi kielipelin voittajaksi, mutta kielen tänne tuoneet hävisivät oman pelinsä. He sulautuivat vanhaan suomalaisasutukseen jättäen jälkeensä vain pienen muiston genetiikkaamme.

Ehkä voidaan ajatella, että me suomalaiset olemme tulleet suomen kielen pariin ikään kuin adoptiolapsina, Kotilainen sanoo. Aika hurja ajatus, ja aika ihana - varsinkin näinä aikoina, jolloin tietyt piirit haluavat nähdä Suomen ja suomalaisuuden muusta maailmasta erillään - ellei peräti neitseellisesti - syntyneeksi rinnakkaistodellisuudeksi.

  Suomen kieli (lukuisine murteineen) sai kehittyä pitkiä aikoja ilman suurempia ulkoisia paineita. Luonnonlapsenomainen elo loppui keskiajan lopulla, kun kieltä ryhdyttiin käyttämään vallan ja erilaisten ideologioiden välineenä. Kruunu ja kirkko tarvitsivat kansan kanssa yhteisen kielen, mikä johti siihen, että suomen kirjakielestä tuli välttämättömyys. Suurin vaikuttaja oli tietenkin reformaatio, joka vaati kirkon oppien välittämistä kansalle sen äidinkielell'. Ensimmäiset säilyneet suomenkieliset tekstit olivatkin kirkonmenoissa käytettävien tekstien suomennoksia. Tässäpä jouduttiinkin melkein mahdottoman tehtävän eteen; kuinka kirjoittaa kieltä, jota ei koskaan ennen ole saatettu kirjalliseen muotoon? Nostan hattua uhkarohkeille yrityksille. Jonkun on oltava aina ensimmäinen, meni syteen tai saveen. Kirjoitetun kielen ensimmäinen askel oli kuitenkin otettu.

  Homma rupesi luistamaan, kun Mikael Agricola tarttui puikkoihin. Herra A:n hartioille aseteltua suomen kirjakielen ylijumalan viittaa on jälkeenpäin vähän kritisoitu, mutta onhan hänen merkityksensä kuitenkin ensiarvoisen tärkeä: Hänen jäljiltään kielessämme on yhä sellaisia kielioppirakenteita ja satoja sanoja, joita ilman emme tulisi toimeen. Agricolan ajan kieli kaikenlaisine spirantteineen ja muine kotkotuksineen kyllä poikkeaa nykysuomesta, mutta on yhtä kaikki tunnistettavaa. Mielenkiintoista on, että aluksi kirjakieli mukaili vain länsimurteiden puheenpartta. Kirjasta löytyy monia hauskoja esimerkkejä siitä, millaista tämä 'turkulainen kirjakieli' oli. Itämurteista alettiin ammentaa aineksia kirjakieleen (ja yleiskieleen) vasta paljon myöhemmin.

  Agricolan jälkeen kirjakielen kehitys hiipui, mutta syttyi taas 1800-luvulla, tällä kertaa räjähdyksenomaisesti. Lyhyessä ajassa ehti tapahtua paljon: Suomesta tuli Venäjän suurruhtinaskunta samalla kun kansallisuusaate sai jalansijaa. Lönnrotkin ehti jossain välissä kirjoittaa Kalevalansa. Tässä aatteiden ja intressien sekamelskassa suomen kieli nousi ennennäkemättömään suosioon,  erityisesti ruotsinkielisen sivistyneistön keskuudessa. Kirjakieli nousi uuteen kukoistukseen: sen käyttö laajeni ja kirjalliselle kentälle ilmaantui uusia toimijoita kuin sieniä sateella, mikä vauhditti kehitystä entisestään; yhtäkkiä kaikki olivat hulluina suomen kieleen, kirjoituskammiot muuttuivat eräänlaisiksi kielilaboratorioiksi, joissa uusia kielisääntöjä ja sanoja synnytettiin ja testailtiin kirjoittamisen tahtiin: syntyi kieliriitoja, kitkeriä ja katkeria polemiikkeja siitä, mihin suuntaan sumen kieltä pitäisi kehittää. Monille aloille kehitettiin suomenkielisiä sanastoja kuin tyhjästä, mikä mahdollisti suomen kielen käytön eri yhteiskunnan eri alueilla ja muun muassa tieteessä. Suomi oli vihdoin samalla viivalla muiden sivistyskielien kanssa Niin - ja sitten tulivat ensimmäiset suomalaiset romaanit ja romaanikirjailijat! Ajattele: suomen kirjakieli on ollut olemasssa vakavasti otettavana sivistyskielenä vasta noin 180 vuoden ajan - ja nyt olemme määrissä mitaten maailman kärkilukijoita ja -kirjoittajia... Tämä kaikkihan on kuin satukirjasta. Hyvä me!

 Kielen viehättävimpiin (ja samalla mielenkiintoisimpiin) piirteisiin kuuluu sen jatkuva muuttuminen. Ilman sitä kieli ei kehity eikä pysy hengissä. Kovin puritaaniset mielipiteet ja vaatimukset kielen 'oikeellisuudesta' tai 'puhtaudesta' saattavat näin ollen kääntyä itse juhlakalua eli suomen kieltä vastaan. Pelko kielen rapautumisesta on Kotilaisen mukaan suurimmaksi osaksi aiheeton: kieltä eivät tapa internetin keskustelupalstat, ei puhekielisten ilmaisujen siirtyminen kirjakieleen, eivät englanninkieliset lainasanat, yhdyssanavirheet eivätkä puhekieliset asiaohjelmat. Pahin uhka liittyy tutkijan mukaan siihen, että englanti on syrjäyttämässä suomen kielen täydellisesti yhä useammalla alalla, muun muassa tieteessä, monilla kaupan aloilla ja myös EU-tasolla. Tämän huolestuttavan kehityksen lopputulos on se, että moni erikoisala on jo nyt jäämässä vaille suomenkielistä sanastoa - mikä on jo sinällään aika kauhea ajatus ja sen lisäksi asettaa ihmiset hyvin epätasa-arvoiseen asemaan. Myös viime aikoina esitetyt vaatimukset englanninkielen virallistamisesta (ja suomalaisten kielitaakan helpottamisesta) saavat Kotilaiselta tuomion. Oikeaa huolta pitäisi Kotilaisen mukaan kantaa nuorten lukutaidon ja erityisesti luetun ymmärtämisen heikentymisestä. Kehitys johtaa eriarvoistumiseen, varsinkin kun yhä useammassa ammatissa vaaditaan hyvää kirjoittamis- ja lukutaitoa. Mutta kuinka parantaa teinien taitoja? Tuntuu, että ainakaan puritaaninen ryppyotsaisuus, vanhojen  klassikkoteosten pakkoluettaminen ja 'oikeakielisyyden' korostaminen eivät kuulu parhaimpiin tapoihin innostaa nuoria harjoituttamaan syvälukutaitoaan.

  Tosiasia on, että kieli muuttuu koko ajan -  käyttäjiensä mukana. Kielen kova ydin on säilynyt vuosisatojen myrskyissä kuitenkin yllättävänkin samana ja muutokset ovat ainakin suuressa katsannossa tapahtuneet kielen pintatasolla. Tämä voi antaa viitteitä kielen tulevasta kehityksestä.
Sen sijaan, että surisimme otsa rypyssä rakkaan kielemme rappeutumista, voisimme vain mielenkiinnolla seurata, miten nykyinen maailmanmeno, uudet ideat, ihmiset ja innovaatiot vaikuttavat kieleemme ja sen muotoutumiseen.
Suomen kieli elää ja voi hyvin myös tulevaisuudessa, kunhan vain annamme sen kehittyä kaikessa rauhassa uuden ajan tarpeita vastaavaksi, tarkoituksenmukaista kielenhuoltoa unohtamatta.

Elävä kieli rakastaa vapautta.

Lari Kotilainen: Kielen elämä. Suomen kieli eilisestä huomiseen 
Siltala 2016

24.4.2017

Jyrki Heino: Kellari

Eli kertomus poikkeuksellisista ja järkyttävistä tapahtumista, jotka aikoinaan herättivät suurta huomiota Ruotsin kuningaskunnan Turun kaupungissa.

Heleänä alkukesän päivänä herran vuonna 1796 eräästä Turun Hirwisalon kellarista löytyy kuollut, rottien raatelema mies. Todisteet osoittavat, että hänet on kylmäverisesti teljetty kylmään ja pimeään kellariin odottamaan hidasta ja erittäin tuskaisaa kuolemaansa. Mitään tällaista ei tässä lainkuuliaisessa kaupungissa ole aikapäiviin koettu. Kuka tuo Jumalan hylkäämä uhri on ja miksi hänet on pitänyt murhata näin irvokkaalla tavalla? 

  Turun maistraatti on ymmällään ja pyytää virka-apua luutnantti Carl Wennehielmiltä, joka on tunnettu sekä älystään että kyvystään hoitaa 'arkaluonteisia asioita'. Avukseen hän saa nuoren ja innokkaan kaupunginviskaali Appengrenin. Kaksikko tarttuu toimeen tilanteen vaatimalla vakavuudella ja joutuu jutun tiimoilla maistamaan niin vauhtia kuin vaarallisia tilanteitakin. Kellari tutustuttaa meidät siis jälleen yhteen, esimerkiksi Hercule Poirotista ja kapteeni Hastingsistä esikuvansa saavaan dekkariparivaljakkoon. Vaikka nyt seikkaillaankin aivan eri ajassa, tarinassa on samanlaista rauhallista herrasmiestyyliä kuin Agatha Christien salapoliisikertomuksista.

  Jyrki Heino on rakentanut Luutnantti Wennehielmin vallan mielenkiintoiseksi persoonaksi. Nelikymppinen, Turun kirkkokorttelissa majaansa pitävä poikamies on ehtinyt elämän varrella kokea jo yhtä ja toista; muistoissa häilyvät nuoruuden Pariisi ja Yhdysvaltain vapaussota. Reissussa on myös ryvetytty: Wennehielmin vaikea jalkavamma hankaloittaa muutoin kerkevän miehen elämää varmastikin elämän loppuun saakka. 
Takana ovat myös vuodet kotimaan pääkaupungissa Tukholmassa, missä Wennehielm toimi Kustaa III:n turvamiehenä. Mutta hänkään ei loppujen lopuksi pystynyt estämään aateliston vehkeilemää kuninkaan salamurhaa. Sankarimme tuntee olevansa ainakin osittain vastuussa kuninkaan kuolemasta, mikä ajaa hänet raskaisiin itsesyytöksiin ja masennukseen, joista hän toipuilee Turussa topakan taloudenhoitajansa Kaisa-mamsellin hoivissa. Tunne omien ihanteiden ja tavoitteiden pettämisestä vaivaa luutnanttia kuitenkin alinomaa, mutta elämän on jatkuttava... 

 Täytyy myöntää, etten ole ennen törmännyt näin erikoisella henkilöhistorialla silattuun dekkarisankariin. Heino on onnistunut kirjoittamaan Wennehielmin kuitenkin täysin uskottavaksi lisäämällä hänen hahmoonsa lukuisia pieniä ja arkisia yksityiskohtia, jotka ikään kuin maadoittavat hänet tavallisten kuolevaisten joukkoon. Samalla kun seuraamme Wennehielmin elämäntarinaa, saamme oivan tietopläjäyksen poliittisista tapahtumista 1790-luvun Ruotsi-Suomessa. Ei hullumpi tapa kerrata historiaa!

  Dekkarin hienosta (ja erittäin tarkasta) ajankuvauksesta näkee, että kirjailija (joka työskentelee siviilissä Turun yliopiston biokemian professorina) on intohimoinen historian tutkija. 
Tarinasta käy ilmi, että 1700-luvun lopulla Turussa elellään jo melkein suurkaupunkilaiselämää, vaikka Ruotsin itämaalla ollaankin. Turun kaduilla, toreilla, kahvihuoneissa ja vallaväen saleissa liikkuu oman väen lisäksi myös runsaasti ulkomailta kaupunkiin saapunutta väkeä, joten kulttuurinvaihto, kaupankäynti ja yliopistoelämä kukoistavat. 
Mutta se 'kuuluisa' Aurajoen rantabulevardeilla ja kaduilla leijaileva tuoksu -  siitä voi erottaa jotakin muutakin kuin vastapuhjenneen kesän raikkautta. 

  Rankan kaupunkielämän ylikuormittamia aistejaan voi lepuuttaa hyvätuoksuisen kahvikupillisen äärellä, ja kahvia juovat kaikki kynnelle kykenevät, vaikka valtakunnassa kahvikielto vallitseekin. Wennehielminkin taloudessa tuota mustaa kultaa tarjoillaan jopa virkaatekeville, kunhan ilta pimenee, ovet teljetään ja ikkunat pimennetään kunnolla - kyllähän kahvihammasta kolottaa heilläkin, jottka kahvikieltoa vahtivat. Kaikki toimii sääntöjen mukaan, kunhan tietyistä asioista ei puhuta ääneen. Sama ohje pätee tässä kaupungissa moneen muuhunkin seikkaan...

  Ja mitä tapahtuukaan noiden  teljettyjen ovien ja ikkunoiden ulkopuolella? Kesäöisen pimeyden suojissa lähtevät liikkeelle kaupungin hämäräperäisimmät kulkumiehet. Musta viitta vilahtaa kirkkomuurin katveessa ja katoaa hetkessä usvaan... Millä asioita tähän vuorokauden aikaan hoidetaan?

 Kyselyt ovat aiheellisia, sillä nyt eletään levottomia aikoja: Ranskan vallankumouksen aallot loiskuvat pohjolan perukoille asti, jopa niin että turkulaiset ylioppilaatkin ovat innostuneet tutkimaan Ranskasta tänne salakuljetettuja, vallankumouksellisia kirjoituksia, jumalankieltäjät nostavat päätään, Immanuel Kantin ajatuksilla on kasvava kannattajakunta, eikä aatelistoonkaan voi enää luottaa. Kustaa III:n murha on vielä tuoreessa muistissa, eikä tulevasta ole takeita. On kuin koko maailma olisi syöksymässä päin Prinkkalaa (käytän tässä ajankohtaan nähden vähän väärää sanontaa, Prinkkalaa päin kun ajettiin Turussa vasta 1820- luvulla, mutta ... ;))

 Traumoja kokeneen Wennehielminkin täytyy nyt kohdata menneisyytensä haamut: Hirwisalon murhatapauksen uhri tunnistetaan erääksi onnettomaksi, jolla on ollut yhteyksiä Kustaa III:tta vastaan tehtyyn attentaattiin. Onko mahdollista, että murhatapaus liittyy kuninkaan kuolemaan - ja koskettaa siten hyvin henkilökohtaisesti myös Wennehielmiä? Soppa sakenee entisestään, kun Wennehielm ja Appengren alkavat tutkia turkulaisen salakuljetuksen kiemuroita ja murhan uhrin ja muutaman innokkaan  ylioppilaan vapaa-ajanharrastuksia sekä erästä päivänvaloa kaihtavaa lemmenseikkailua, eikä tässäkään vielä kaikki.
Kiviä riittää käänneltäväksi ennen kuin Hirwisalon mysteeri ratkeaa...

Jyrki Heinon mainiossa historiallisessa dekkarisarjassa on tähän mennessä ilmestynyt kolme teosta. Turun historiasta kiinnostuneena 'puoliturkulaisena' luin Kellarin imussa heti myös sarjan toisen osan (Kello, Schildts & Söderströms 2014). Siitä ja Carl Wennehielmistä lisää hieman tuonnempana. 


Jyrki Heino: Kellari
Schildts & Söderströms, 2012

19.4.2017

John Williams: Augustus


 Aikamatkailu avartaa! Minkään maailman aikakoneitakaan ei tähän puuhaan tarvita, onhan meillä on kirjallisuus ja mielikuvituksemme, joiden avulla voimme hypellä ajassa ja paikassa minne ikinä mielimme, nopeasti, edullisesti, ympäristöystävällisesti ja mukavasti, kukin omassa lempipaikassaan,  vaikkapa sohvalla tai mökkilaiturilla makoillessa. 

  Siispä: tervetuloa muinaiseen Roomaan! Matkanjohtajanamme toimii tällä kertaa  virtuoosimaisen taitava amerikkalaiskirjailija John Williams, jonka tuotoksiin kuuluu muun muassa nykyään miltei kulttimaineen saavuttanut romaani Stoner. Jos olet tuon teoksen lukenut, tiedät ja tunnet jo Williamsin maagiset kirjailijanlahjat, eikä minun enää tarvitse houkutella sinua Augustuksen pariin. Tiedät jo hänen kykynsä tuoda romaaniensa henkilöt niin kiinni lukijaan, että heidän hengityksensä - ja ajatuksensakin - voi kuulla. Samoja uskomattomia taikojaan hän tekee tässä viimeiseksi jääneessä romaanissaan, jossa hän pölyttää mielikuviamme antiikin Roomasta. Kahden tuhannen vuoden takainen maailma on läsnä tässä ja nyt, elinvoimaisena ja kirkkaana - ja ihmiset,  he saavat vihdoin riisua museaalisesta pölystä raskaat viittansa ja olla jälleen tavallisia kuolevaisia, ajattelevia ja tuntevia yksilöitä, ilman teatraalista pönötystä. Niin  äärettömän tunnistettavia ja iholle tulevia he ovat, että jo kirjan alussa tapahtuu ihana aikahyppy; välissämme olevat vuodet menettävät täydellisesti merkityksensä...

 Rooman mahtavista hallitsijoista on kirjoitettu varmastikin hyllmetreittäin romaaneja. Voin olla tämän mututietoni kanssa auttamattoman väärässä,  mutta käsitykseni mukaan suurin osa niistä keskittyy historiallisten tapahtumien ja legendojen referointiin. 
John Williams lähestyy aihetta hyvin erilaisesta näkökulmasta; tässä romaanissa ihminen on aina vain ihminen, olkoon hänen asemansa mikä hyvänsä. Juuri tämä tulokulma on teoksen vahvuus ja ainakin itselleni suuri ilonaihe.

  Williams nostaa esiin ihmisen legendan takaa: millainen oli Rooman valtakuntaa vuosina 27 eaa. - 14 jaa. hallinnut keisari Augustus, mihin hän uskoi, mitä ajatteli? Tunnemme kyllä hänen tarunhohtoiset elämänvaiheensa; tiedämme hänen nousunsa Rooman yksinvaltiaaksi Julius Caesarin murhan ja siihen liittyneen tasavaltalaisliikehdinnän ja monien veristen sisällissotien jälkeen. Tiedämme, että hänen hallintoaikansa kuuluu Rooman valtakunnan rauhallisimpiin ajanjaksoihin. Tällainen ihme vaati syntyäkseen kuitenkin kovia panoksia, poliittisia ja henkilökohtaisia uhrauksia, suurta sotakoneistoa, älyä, kunnianhimoa, tahtoa valtaan... Williams syöksyy historiaan pelottomasti ja suuntaa katseensa Augustuksen mieleen; tällaiseltako se tuntui, olla maailman mahtavimman valtion johtaja, tältäkö se tuntui kokea vallan huumaa, vihaa,voittoja ja tappioita - yksinäisyyttä ja epäilyksiä - päivästä ja vuodesta toiseen. 
Kunnes vastaan tulee se suurin...

  ...noita kirjoja lukiessani ja sanoja kirjoittaessani luin ja kirjoitin miehestä, jolla oli minun nimeni mutta jota en tunne juuri lainkaan. Vaikka kuinka pinnistelen, näen hänet nytkin vain hämärästi; ja kun näen hänet vilaukselta, hän katoaa kuin sumuun karttaen tutkivaa katsettani. Mietin, oivalsiko hän, millainen hänestä oli tullut, jos näkisi minut. Oivaltaisiko, millainen oman itsensä karrikatyyri hänestä on tullut kuten kaikista ihmisistä tulee? Enpä usko, että oivaltaisi. 

  Williams on kirjoittanut teoksensa (fiktiivisen) kirjeromaanin muotoon. Useille vuosikymmenille ajoitetut, lukuisten henkilöiden kirjoittamat kirjeet ja päiväkirjamerkinnät luovat Augustuksen ajasta monitahoisen ja elävän kuvan. Olemme maailmassa, jossa juonittelut, juoruilu ja valtataistelut ovat arkipäivää ja kuin luonnollinen osa ihmisten välistä kanssakäymistä, maailmassa jossa manipulointikyvyt ja sotataidot nousevat tärkeydessään  kaunopuheisuuden ja runouden rinnalle, maailmassa jossa avioliitto - ja sitä kautta ihmisten tunne-elämä - valjastetaan osaksi valtakoneistoa.

  Erityisen ilahduttavaa on, että Williams antaa Augustuksen sivuilla äänen myös naisille. Augustuksen tytär Julia nouseekin mielestäni romaanin toiseksi keskushahmoksi. Saamme seurata Julian uskomatonta elämäntarinaa ja kohtaloa  hänen omien päiväkirjamerkintöjensä ja ulkopuolisten tarkkailijoiden kirjoittamien kirjeiden välityksellä. Älykäs nainen joutuu elämässään täydelliseen umpikujaan vain ja ainoastaan sukupuolensa tähden. Roomalaiselle ylhäisömiehelle kunnian- ja vallanhimo ovat  tavoiteltuja luonteenpiirteitä, mutta naisilta ne (tietenkin) kielletään. Romaania lukiessa en voinut olla miettimättä, miten vähän maailma on tässä suhteessa muuttunut: Valtaa tavoitteleva nainen nähdään tietyissä piireissä yhä jokseenkin luonnonvastaisena,  pahmmillaan kieroilevana ja häikäilemätömänä Cruella de Vilinä. Luen Williamsin tekstiä kuin tasa-arvon manifestiä:

Julian päiväkirjasta 4 jaa.
...Hetki sitten kirjoitin vallasta ja vallan riemusta. Nyt ajattelen niitä katalia keinoja, joilla naisen on löydettävä valta, käytettävä sitä ja nautittava siitä, Hän ei voi miehen tavoin kaapata sitä silkalla voimalla, älyllä tai tahdolla; eikä hän voi riemuita siitä peittelemättömän ylpeästi kuin mies, vaikka tuo ylpeys on vallan palkka ja sitä ruokkiva voima. Naisen on kätkettävä kuorensa alle ne persoonat, jotka kaappaavat valtaa ja riemuitsevat siitä...

  Mikäli Augustus ei ole henkilönä nimeään tutumpi,  hänen elämäkertatietojensa kertaaminen helpottaa lukurupeamaa huomattavan paljon. Itsekin etsiydyin ensin Wikipediaan, minkä jälkeen syvensin tietojani vielä kirjahyllystä löytyneen Rooman historian äärellä...  Pienen tietotuokion jälkeen olikin sitten todella nautinnollista hypätä Williamsin aina yhtä vetävän kerronnan matkaan. Ilkka Rekiaron upea suomennostyö kruunasi lukukokemuksen.


John Williams: Stoner
John Williams: Butcher's Crossing

Augustuksesta lisää muun muassa täällä: Kirjakirppu, KirjapolkuniKirja vieköönKulttuuri kukoistaa,  Mitä luimme kerran ja Tekstiluola.

John Williams: Augustus (Augustus, 1971)
Bazar Kustannus 2017
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Alkuperäiskieli: englanti

9.4.2017

Mikko Myllykangas & Petteri Pietikäinen (toim.): Ajatusten lähteillä

  Menneisyyden ihmisten ajattelulla ja tieteellisellä toiminnalla on suuri merkitys omalle ajallemme. Näin on siitä yksinkertaisesta syystä, että kun ajattelemme, niin ajattelemme välttämättä myös historiallisesti. Ajattelutapamme ja käyttämämme kielet ovat historiallisesti rakentuneita: jokaisella sanalla, käsitteellä, sanonnalla ja maailman hahmottamisen tavalla on meitä yhdistävä historia. Seisomme kaikki "jättiläisten harteilla" ja hyödymme aikaisempien sukupolvien ajattelutyöstä tässä ja nyt. Ylipäätään "historia on aina läsnä nykyisyydessä ja tulevaisuuden mahdollisuuksien hahmotuksessa". 

Meillä jokaisella on jonkinlainen käsitys maailmasta. Meillä on sekä yhteisiä että henkilökohtaisiksi koettuja ajatuksia, arvoja, uskomuksia ja mielipiteitä, mutta pystymmekö kertomaan, mistä ne ovat alunperin lähtöisin? Monilla hyvin moderneiltakin tuntuvilla ajatuksilla on itseasiassa hyvin pitkät juuret, joten olemme tässä(kin) mielessä vain osa historian pitkää jatkumoa. Onko meidän siis palattava menneisyyteen ymmärtääksemme itseämme ja nykyisyyttä?

  Myllykankaan ja Pietikäisen toimittama Ajatusten lähteillä - Aatteiden ja oppien historiaa viitoittaa tietä länsimaisen ajattelun perusteisiin ja tieteen historiaan. Vastikään ilmestynyt kirja on ensimmäinen suomalainen aatehistoriaa ja tieteen historiaa yhteen kokoava teos.

  Laaja-alainen, monia aatesuuntia ja tieteellisten teorioiden syntyä esittelevä teos ehtii luonnollisesti raapaista vain teemojensa pintaa, mutta se riittää hyvin, sillä sulateltavaa on paljon. Erityisen mielenkiintoiseksi teoksen tekee se, että se haastaa lukijansa tarkastelemaan historiaa, sen merkitystä ja tulkintaa - eikä vähäisimpänä: myös omia ajatuksiaan - uudessa valossa.

  Kirja tarjoaa runsain määrin tietoa omien pohdintojen rakennusaineeksi. Kattaus on niin laaja, että tiedän palaavani Ajatusten lähteille vielä monta kertaa tämän ensimmäisen lukukerran jälkeenkin. Teos tutustuttaa lukijansa muassa utopioiden historiaan, modernin länsimaisen politiikan ja yhdysvaltalaisen liberalismin kehityskulkuihin, käsitetutkimukseen, evoluutioajatteluun, ympäristöfilosofiaan, lääketieteen kehitykseen, keskiajalta peräisin oleviin tunneteorioihin ja tieteen edistyksestä käytävään keskusteluun... Millaisia kehityskulkuja liittyy modernin maailmankuvaamme ja nykyiseen ihmiskäsitykseemme?  Millä tavoin kieli ja käsitteet muuttuvat ja muuttavat maailmaa? Entä miten tulkita aikaisempien sukupolvien ajatuksia?

  Moni meistä lienee huomannut, kuinka houkuttelevaa on vetää suoria linjoja - joskus jopa yhtäläisyysmerkkejä - toisiaan jossain määrin muistuttavien historiallisten tapahtumien ja aikakausien välille. Ainakin minä teen tätä kaiken aikaa.
Tämän teoksen luettuani tiedän, että moderni historiantutkimus kammoaa tällaista mutkia oikovaa vertailua. Ymmärtääksemme historiaa paremmin, sitä ei voi eikä pidä tulkita nykyajan näkökulmasta, vaan on kaivauduttava syvemmälle, asetettava tarkastelun  kohteena olevat aatteet tai tapahtumat ajalliseen kontekstiinsä ja arvioitava niitä omaa taustaansa vasten. Tämä pätee tietenkin myös omaa aikaamme arvioitaessa.
Lukiessani pohdiskelin sitäkin, kuinka tärkeää on osata suhtautua kriittisesti myös eri aikoina syntyneisiin historian tulkintoihin, jotka toisaalta - kun asiaa tarkastellaan hiukan toisesta kulmasta - voivatkin selittää jotakin olennaista syntyhetkensä maailmasta.

 Koin tätä kirjaa lukiessani  myös vahvan ahaa-elämyksen: Aatehistorian parempi hallitseminen antaisi minulle työkaluja paitsi historian, myös taiteen (esimerkiksi juuri kirjallisuuden) parempaan ymmärtämiseen. 
Kirja houkuttelee minua myös itsereflektioon: tiedänkö, mistä mielipiteeni tai esimerkiksi taide-elämysten tulkintatapani oikeastaan kumpuavat? Ja niin... ovatko ajatukseni sittenkään niin individualistisia kuin joskus luulen.

Meille, joille aatehistorian kiemurat eivät ole ennestään tuttuja, Myllykankaan ja Pietikäisen teos toimii mainiona johdatuksena ajatusten lähteille. Koska teos on usean kirjoittajan tuotos, sen sisältämät empiiriset tapaustutkimukset vaihtelevat tyyliltään ja lähestyttävyydeltään jonkin verran toisistaan. (Varsinkin eräässä tapauksessa sivistyssanakirja oli ahkerassa käytössäni, mitä pidän selvänä miinuksena: jos asian voi ilmaista suomeksi, miksi käyttää sivistyssanoja?) Kokonaiskatsannossa kirjan teemat avautuvat normilukijalle kuitenkin helposti.

Mikko Myllykangas & Petteri Pietikäinen (toim.): Ajatusten lähteillä. Aatteiden ja oppien historiaa
Gaudeamus 2017

4.4.2017

Minna Canth: Työmiehen vaimo

Näytelmä vuodelta 1885

Ote Työmiehen vaimon  lehtiarvostelusta vuodelta 1887:
...Naisten wapautus eli niin kutsuttu emancipationi-aate on siis tawalla tai toisella pohjana tässä näytelmäkirjallisuuden tuotteessa, jossa mitä murheellisimmilla wäreillä kuwataan kurjuutta yhteiskunnan keskuudessa. Joka elämää oikein tuntee, sen täytyy tunnustaa, että onnettomampi osaisten seasta löytyy sen suuntaista kurjuutta kuin Minna Canth niin sattuwin piirtein maalaa, waan että kaikki wiheliäisyys juontuisi lakien luonnottomuudesta on wallan ajattelemattomasti päätelty. Myös niitäkin asetuksia, joita emancipationi-sankarit laatiwat, woitaisiin wäärin käyttää. ---
Näytelmässä kosketellaan niinkuin jo sanoimme, muitakin yhteiskunnallisia kysymyksiä. Niinpä esim. nykyajan kristillisyydelle annetaan sellaisia siwalluksia, joita ei odottaisi wapaamielisiltä uuden ajan aatteiden edustajilta. Näytelmän kirjoittajan tarkoitus on ainoastaan iwata nykyistä kristillisyyttä... (Oulun ilmoituslehti 11.6.1887 **)

  Niinpä. 28.1. 1885 Suomalaisessa teatterissa kantaesitetty, ristiriitaisen ja suorastaan skandalöösin vastaanoton saanut näytelmä oli totta totisesti aikansa 'tapaus'. Mitään näin suoraa, suorastaan huutavaa kuvausta ihmiselämän kurjuudesta ei kenenkään suomalaisen  näytelmäkirjailijan kynästä ollut ennen ilmestynyt. Canth varmasti tiesi, millaisen vastaanoton näytelmä tulisi saamaan ja siihen hän varmasti myös pyrki: kohauttamisen halu oli hänellä verissä, mutta tärkeintä oli kuitenkin itse asia. Näytelmä otti vahvasti kantaa ennen muuta naisten asemaan, mutta käsitteli siinä myös raittiusaatetta ja ajalle tyypillistä ankaraa, patriarkaalisiin arvoihin nojaavaa uskonnollisuutta.

 Muualta tulleeseen realismiin oli jo tutustuttu; Henrik Ibsenin kohuttu perhedraama Nukkekoti (Et dukkejhem, 1889) oli esitetty Suomalaisen teatterin voimin Helsingissä jo vuonna 1880 ja Kuopiossakin vuonna 1882.
 Tuon Kuopion esityksen oli nähnyt tietenkin myös tulisieluinen, yhteiskunnallisista ja uusista taiteellisista virtauksista äärimmäisen kiinnostunut Canth, joka varmastikin ihastui Ibsenin tapaan käsitellä perheen sisäistä dynamiikkaa ja naisen asemaa.
Muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyikin sitten tämä 'kohauttaja', ensimmäinen suomalainen realistinen näytelmä.  Canth osasi haistaa tuulet: Euroopassa kuljettiin kohti rohkeampaa, realistista ilmaisua ja Minna halusi olla liikkeessä mukana.

  Työmiehen vaimo on kaunistelematon, yhteiskunnallisesti vaikuttava tarina Johannan ja Riston alusta alkaen tuhoontuomitusta avioliitosta. Alkoholismiin taipuvainen Risto jättää vaimonsa ja vastasyntyneen lapsensa käytännössä heitteille ja ryyppää Johannan mukanaan tuomat myötäjäisrahatkin heti papin lausuttua aamenensa. Johanna yrittää pitää perheensä ja etenkin heikkona ja sairaana syntyneen lapsensa hengissä  haalimalla töitä mitä saa, mutta nekin rahat Risto käyttää sumeilematta 'anniskeluun', onhan mies perheen pää, eikä vaimolla ole laillista oikeutta päättää itse omaisuudestaan. Johanna ja hänen lapsensa jäävät vaille lain suojaa.

  Ympäristö sysää vastuun  kuitenkin naisen kannettavaksi. Uskonto, laki ja oikeus ovat Riston puolella, ja Johannaa ojennetaan - jopa syyllistetään: hänen on parasta alistua miehensä tahtoon paitsi lain ja oikeuden, myös Jumalan edessä - Naapuruston emännän Leena-Kaisan sanat tuntuvat naulaavan Johannan kohtalon kohti lopullista tuhoa:

  Jumala sallii sen kumminkin tapahtua ja sinun tulee olla nöyrä hänen tahdolleen. Ja mitä siitä, jos ihminen täällä murheen laaksossa kärsii kuinka paljon hyvänsä. Tulevassa elämässä se kaikki
hänelle palkitaan. Niin kurit tääll' ja auta siell', laulamme virressäkin. Paremmin sinun tulisi iloita, Johanna, sillä kruunuasi tällä tavoin vaan kirkastetaan.

  Vastapainoksi mukautuvalle ja alistuvalle Johannalle Canth on tuonut näytelmäänsä tulisieluisen romanityttö Kertun, eli Homsantuun, joka heti näytelmän alussa ilmestyy Johannan ja Riston häihin syyttäen sulhasta hänelle antamansa naimalupaksen ja kihlauksen rikkomisesta. Aktiivisesti toimiva Homsantuu edustaa suoraa kapinaa ajan patriarkaalista hegemoniaa vastaan. Tämä nuori nainen ottaa oikeuden sananmukaisesti omiin käsiinsä, ja vaikka hänen kapinansa murretaan, on näyttämöllä nähty jotakin äärimmäisen tärkeää: Homsantuu ei alistu, vaan haastaa miehisen vallankäytön avoimesti, kuin sotaa julisaen. Monimutkaisilla juonikuvioilla viritetyn näytelmän lakipisteeksi nousee kohtaus jossa Homsantuu riuhtoo itseään irti käsiraudoista ja huutaa:
Teidän lakinne ja oikeutenne. Ha, ha, ha, ha. Niitähän minun pitikin ampua.
  Millaisia mahtoivatkaan olla ne 'sielunliikahdukset', joita tähtinäyttelijä Ida Aalbergin esittämä Homsantuu yleisössään herätti. Monenlaisia reaktioita varmasti syntyi - ja juuri se lienee ollut Canthin päämäärä. Nuoren, rämäpäisen naisen hahmossa on varmasti aimo ripaus Canthia itseään; heissä on samaa tulta ja tappuraa, samaa paloa oikeudenmukaisuuteen. Vuonna 1884 päivätyssä kirjeessä hän kertoo Homsantuusta seuraavaa:

  Mutta sen kirjoittaminen on niin äärettömän hauskaa. Sitä tehdessäni tunnen välistä niin suurta voimaa, rohkeutta ja vapautta, melkein uhkamielisyyttä. Kuinkahan hyvä sotasankari minusta olisi tullutkaan, jos olisin ollut mies ja elänyt sotaisena aikana! »Ingen rädder här», minä ajattelen aina kun pistän jonkun rafflaavan totuuden Homsantuuhun.  Ainoa pelkoni on, että Tohtori [Bergbom] ne sieltä karsii pois.


  Canth teki paljon yhteistyötä Suomalaisen teatterin perustajan, Kaarlo  Bergbomin kanssa ja kirjeenvaihto oli vilkasta myös Työmiehen vaimon syntyaikaan. Kovaa vääntöäkin käytiin, muun muassa siitä, mitä lavalla sopi esittää ja mitä ei. Bergbom toivoi näytelmään sovinnollisempaa loppua, jopa niin että Johannakin saisi pitää henkensä, mutta Canth ei antanut periksi:

  Kyllä häntä arvelin, mutta tuntui niin mahdottomalta tuoda esiin tuommoista hiljaista, rauhallista, kärsivällistä elämän filosofiaa, nyt – kun sydän on täynnä katkeruutta ja revolutionia. Ei se käy nyt. Nyt täytyy panna kova kovaa vasten ja jakaa iskuja minkä ennättää. Siihen on semmoinen vastustamatoin sisällinen pakko.

Bergbom poisti Suomalaisen teatterin esityksestä näytelmän revolutionihenkeä korostavan loppukohtauksen: Vaikka Johanna makaa kuolleena aitassa ja Homsantuu on epäonnistuneen miestappoyrityksensä jälkeen viety kruunun huostaan, Risto ei vieläkään osoita katumuksen merkkejä vaan antaa naisilleen lopulliset piutpaut huudahtamalla juoppokaverilleen Topolle: Pyh, joutavia! lähdetään me anniskeluun.
Canth sisällytti paljon puhuvan loppukaneettinsa näytelmän painettuun versioon.

Millaista maailmaa Työmiehen vaimo pelmahtikaan pöyhimään! Tiedämme, että naisen yhteiskunnallinen asema oli 1800-luvun lopulla olematon. Sukupuolten välinen epätasa-arvo tuli näkyviin erityisesti naimisissa olevien naisten elämässä; naimattomat naiset olivat tulleet miesten kanssa yhdenvertaisiksi lain edessä jo paria vuosikymmentä aikaisemmin, mutta heti kun nainen asetti morsiuskruunun päähänsä, hän menetti oikeutensa hallita omaisuuttaan, toisin sanoen joutui miehensä holhoukseen. Työmiehen vaimo iski salamana juuri tähän epäkohtaan. Näytelmä vauhditti lakiuudistusta, joka antoi naimisissa oleville naisille oikeuden määrätä itse omaisuudestaan.

 Niin kuin aina, uudistus herätti vastustusta ja sitä koetettiin kyseenalaistaa (nykylukijan silmin) mitä ihmeellisimmillä kirjoituksilla. Esimerkiksi  artikkelissa 'Naiskymyksistä'( Hämäläinen 4.7.1885) viitataan suoraan Canthin näytelmään:

"Sillä jos mies on wäkivaltainen roisto, niinkuin Risto on, ja waimo heikko kananpää, niinkuin Johanna, niin ryöstää mies waimon ansaitsemat markat waikka seitsemän lakia olisi niitä suojelemassa, jollei ne ole kolmannen miehen takana säilössä. Mutta semmoinen kolmas mies on aina waarallinen awioliitossa. -- hän, kolmas mies, on senkin wuoksi waarallinen, että hän antaa kielilakkarille aihetta, vaikkei syytäkään olisi... Jos taas waimo on tukewa, niin hän säilyttää sekä omat että miehensä ansiot ja pitää ukon tohwelin wallassa, niinkuin usein nähdään tapahtuwan." (**)

Canthin teosta voi hyvällä syyllä kutsua maailmaa muuttavaksi, vallankumoukselliseksi kirjallisuudeksi. Ja sellaista jälkeä saavat aikaan hyvin harvat.

*Tässä kirjoituksessa olen lainannut Minna Maijalan kirjaa Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth (Otava 2014) sekä Kansalliskirjaston digiaineistoa (**)

Näytelmää on luettu myös täällä: Jokken kirjanurkka, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan ja Yöpöydän kirjat.


Minna Canth: Työmiehen vaimo
WSOY 1885

25.3.2017

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Salaperäisyyteen kätkeytyvän italialaiskirjailijan neliosainen Napoli-sarja on kerännyt kehuja ja innokkaita seuraajia - jos ei nyt aivan ympäri maailmaa, niin ainakin uskomattoman laajalti. Fanitus on ollut niin suurta, että voidaan jo puhua jonkinsorttisesta Kirjallisuusilmiöstä. 

  Suomessa ilmiöön tartuttiin  himpun verran jälkijunassa, mutta parempi myöhään: sarjan ensimmäinen osa Loistava ystäväni suomennettiin viime keväänä ja jatkoa seuraa huhtikuussa. Elena ja Lila, nuo kaksi ystävätärtä joiden luonnonvoimiin verrattavaa suhdetta saamme tämän sarjan puitteissa seurata,  ovat odotelleet minua  kirjahyllyssä jo hyvän tovin. Unohdin heidät hyllyn perukoille tarkoituksella, sillä halusin odottaa heidän ympärillään leijuvan tähtipölyn laskeutumista mahdollisimman kauan, mutta lopulta uteliaisuus voitti.

  Ferranten sarja kiertyy  siis näiden kahden italialaisnaisen, minäkertojana toimivan Elenan ja hänen ystävänsä Lilan ympärille. Tässä ensimmäisessä, 1950-luvulle sijoittuvassa osassa seuraamme heidän elämäänsä lapsuudesta teini-ikään. Ferrante on taitava kertoja: samalla kun keskitämme huomiomme tarinan  kahteen keskushenkilöön ja heidän erikoisen suhteensa kiemuroihin tulemme tutustuneeksi myös toisen maailmansodan jälkeiseen Italiaan, joka vielä tässä ensimmäisessä osassa tuntuu olevan melkomoisessa käymistilassa.  Uskon, että Ferranten suuri suosio johtuu ainakin osittain hänen kyvystään  yhdistää kerronnassaan historiallisia, yhteiskunnallisia ja hyvin yksityisellä alueella liikkuvia psykologisia teemoja.
Mutta kyllä,  tätä romaania lukiessaan voi vallan mainiosti työntää kaikenlaiset yhteiskunnalliset pohdinnat reippaasti yli laidan ja keskittyä seuraamaan Ferranten sydämeenkäyvää ystävyyskuvausta.  Loistava ystäväni taipuu  moneen makuun ja lukutapaan.

  Elena ja Lila ovat Napolin köyhälistökaupunginosassa majailevien  työläisten tyttäriä . Elämä rajoittuu täällä pitkälti oman korttelin alueelle, parempiosaisten elämään (ja hyvänen aika; merenrantaan!)  tytöt pääsevät tutustumaan vasta lähestyessään teini-ikää. Siihen saakka oma kaupunginosa ja sen ihmiset merkitsevät heille koko maailmaa... Ferrante kuvaa korttelin elämää elävästi:täällä kaikki tuntevat toisensa, Napolin kadut hohkaavat kuumuutta, onnenhetket ja onnettomuudet, rakkaus ja viha - kaikki jaetaan, elämää ei piilotella, se saa näkyä ja kuulua kaikille!

 Elena ja Lila ystävystyvät pikkuhiljaa tunnustellen, toisiaan kesyttäen. On alusta asti selvää, että nopeaälyinen, utelias ja voimakastahtoinen Lila lopulta johtaa tätä kahdesta pienestä tytöstä koostuvaa yksikköä. Heistä tulee enemmän kuin paita ja peppu, he kasvavat sielunsiskoiksi ja -kaksosiksi, toisiaan kiertäviksi tähdiksi - ja samaan aikaan heidän suhteensa on täynnä kilpailua, määrittelemätöntä kateutta ja mustasukkaisuutta. Ferrante kuvaa ystävyyssuhteen kehittymistä äärimmäisen tarkalla psykologisella silmällä, mikä tekee tästä teoksesta huikeaa luettavaa: lopulta löydän itseni keskeltä tunteiden ja valtataisteluiden (ilo)tulitusta!

  Siinä missä Lila on yksikön tuli ja voimavara, on Elena hänen uskollinen seuraajansa - tältä tuntuu siihen saakka kunnes Ferrante kaivaa tyttöjen  persoonista esiin jotain, mikä saa asetelman kääntymään ympäri - ja heti kohta uudelleen ympäri. Elena jatkaa alakoulun jälkeen opintoja ja Lila jää kotiin työskentelemään isänsä surkeassa suutariliikkeessä. Lilassa palaa sisäsyntyinen halu kiivetä ulos ahtaasta ja musertavasta köyhyydestä, ja silloin kaikki keinot ovat sallittuja. Saan Lilasta hiukan opportunistisen kuvan, mutta tuossa maailmanajassa ja tilanteessa... En lue sitä hänen syykseen.

  Elena on heistä - ainakin elämän tässä vaiheessa - onnekkaampi, hän on se, joka pääsee toteuttamaan voimakastahtoisemman  Lilan haaveita, eikä liene ihme, että  hänelle syntyy tilanteesta miltei kestämätön sisäinen ristiriita: hän on selvästi älykäs nuori nainen, mutta kärsii mitä ilmeisimmin (juuri nyt hyvin puhutusta) huijarisyndroomasta - hän epäilee itseään  ja näkee itsensä ja omat kykynsä vain Lilan kalpeana heijastumana.- Ferrante antaa ymmärtää, että tunne on kuitenkin molemminpuolinen, enkä lopultakaan voi nähdä, kumpi heistä on riippuvaisempi ystävästään. He ovat kiertyneet yhteen kuin kaksoistähdet, ikuisesti toisiinsa vangittuina. Ferranten kerronta on psykologisesti huikean tarkkaa.

Loistavan ystäväni voima piilee sen vahvassa kontrastisuudessa.  Ferrante esittelee lukijalleen Napolin, joka on täynnä eriarvoisuutta, menneisyyden kaunoista kumpuavaa vihaa, yhteiskuntaluokkien välisiä railoja ja väkivaltaa. Eletään maailmassa jossa raha on kyseenalaistamaton itseisarvo ja onnellisuuden mitta, maailmassa jossa epämääräiset  naimakaupat ovat naisille miltei ainoa keino tavoitella 'parempaa elämää'.

  Kirjan sulkeuduttua Elenan ja Lilan tarina jää eräänlaiseen risteyskohtaan. Vaikka lukukokemus ei minulla muodostunutkaan 'tajuntaa rajäyttäväksi', ehdin kiintyä Elenaan ja Lilaan jo  niin paljon, että tahdon ehdottomasti tietää mihin suuntaan elämä heitä seuraavaksi kuljettaa.

* Elena Ferranten henkilöllisyys on yksi kirjamaailman tarkoin varjelluimpia salaisuuksia. On arveltu että hänen Napoli-sarjansa olisi ainakin osittain elämäkerrallinen.

Lisää kirjasta muun muassa täältä: Kirja vieköön! Kirsin Book Club,   Leena Lumi, Lukutoukan kulttuuriblogi,  LumiomenaMari A:n kirjablogi, Oksan hyllyltä,   Reader, why did I marry him? ja  Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Elena Ferrante: Loistava ystäväni (L’amica geniale, 2011)
WSOY 2016
Suomentanut Helinä Kangas
Alkuperäiskieli: italia

18.3.2017

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth

Viimein oli minunkin aika syventyä kirjallisuushistorioitsija Minna Maijalan kirjoittamaan, monipuoliseen ja paljon kehuja ja kiitosta keränneeseen Minna Canthin elämäkertaan.
Kiitoksiin on hyvin helppo yhtyä, sillä teos oli todella hieno lukukokemus: pääsin jännittävälle ja erittäin nautittavalle aikamatkalle Suomen kulttuurihistoriaan ja tunsin melkeinpä ystävystyväni Minna Canthin kanssa, sillä näin hänet nyt kuin ensimmäistä kertaa kokonaisena ihmisenä -  tuntevana ja kokevana, herkkänä, hellänä ja  hehkuvaisena.
 Maijala onnistuu päivittämään Canthin pölyttynyttä kuvaa raikkaalla otteella ja uusilla näkökulmilla, jotka aikaisemmassa Canth-tutkimuksessa ovat jääneet (tai jätetty) kokonaan huomiotta.
Kuka hän oli, tämä palavasieluinen nainen, joka kuului aikansa tärkeimpiin kulttuurivaikuttajiin, kirjailijoihin, tasa-arvon ja naisasian soihdunkantajiin?

  Olemme tottuneet näkemään Canthin matroonamaisena ja tuikeana naisasialiikkeen pylväsjumalattarena, jonka täytyi henkilökohtaisella tasollakin murtautua irti mieshegemonian kahleista ennen kuin pystyi toteuttamaan itseään vapaasti ja joka sen jälkeen toimi yhden asian naisena, taistelutahtoa ja peräänantamattomuutta uhkuen. Maijalan mukaan kuva on vääristynyt. Käsityksen taustalla kummittelee varsinkin Lucina Hagmanin 1900-luvun alkuvuosina kirjoittama elämäkerta, jossa Hagman muokkaa Canthin elämänkulun tarkoitushakuisesti mieleisekseen, palvelemaan naisasialiikkeen tavoitteita. Tämän Canth- kuvan Minna Maijala haluaa kertakaikkiaan murtaa ja puolustaa näkemystään omissa tutkimuksissaan esiinnousseilla seikoilla.

Uuden tulkinnan mukaan  Canth ei uhriutunut avioliitossaan eikä hänen yhteiskunnallinen toimeliaisuutensa keskittynyt pelkästään naisasian edistämiseen, vaikka se toki olikin hyvin tärkeä osa hänen julkista työtään. Avioliitto J. F. Canthin kanssa oli Maijalan mukaan hyvin tasa-arvoinen ja kunnioittava, Minna sai toteuttaa itseään niin kirjallisesti kuin yhdistysriennoissa sillä aikaa kun apulainen hoiti perheen taloutta ja pariskunnan kuutta lasta. Tulisieluinen nainen oli kiinnostunut yhteiskunnasta, tieteestä ja taiteesta laajalla skaalalla: tuntui kuin hän olisi imenyt itseensä tietoa ja ajan ilmiöitä tauotta. Näin tapahtui siis jo hänen miehensä eläessä. Se, että Maijala laajentaa käsityksiämme Canthista, ei suinkaan vähennä hänen merkitystään naisten tasa-arvon puolusajana, oikeastaan päin vastoin: hämmästyttävän laajan katsantokantansa ansiosta hänellä oli kykyä vetää suuria linjoja yhteen:
Naiskysymys ei ole ainoastaan naiskysymys, se on ihmiskunnan kysymys. 
En voi olla ihailematta ja ihmettelemättä tätä ihmistä; mistä hän sai energiaa yhteiskunnalliseen ja kirjalliseen toimintaansa vielä senkin jälkeen kun oli jäänyt miehensä kuoleman jälkeen seitsemän lapsen yksinhuoltajaksi ja alkoi samoihin aikoihin hoitaa (käytännössä yksin) vanhempiensa kauppaliikettä Kuopiossa, sitä vielä kunnianhimoisesti laajentaen. Hektinen elämä vei väistämättä voimia ja kun mukaan luetaan vielä Canthin osakseen saama vastustus monelta aikalaistaholta, ei liene ihme että stressi,  uupumus ja sairaus yllättivät, katkaisivat hänen taipaleensa aivan liian varhain...

  Herkkä, hellä hehkuvainen -teos esittelee meille suvereenin, ajatuksiltaan laaja-alaisen maailmannaisen, joka (hämmästyttävää kyllä) viihtyi paremmin kotosalla Kanttilassa kuin matkan päällä maailman turuilla ja toreilla. Canth on mainio esimerkki siitä, kuinka uudet aatteet ja ajatukset voivat saavuttaa niistä kiinnostuneen ihmisen missä vain. Sananmukaisesti: maailma tuli Kanttilaan, jonka ovet olivat auki aina ja kaikille; Minna oli intohimoinen lukija, tiedonkerääjä, kommentoija, keskustelija ja tehokas verkostoituja.
Suuria areenoita kaihtavasta, miltei ujosta Minnasta kuoriutui kynän varressa ja intiimeissä keskusteluissa aikansa kirkkaimpiin kuuluva valonkantaja. Ja juuri keskusteleminen - sekä kasvokkain että kirjallisesti käyty - lienee ollutkin Minna Canthin elämän suurimpia nautintoja, luulen ma...

Olipa kyse sitten naisten oikeuksista, tyttöjen koulutuksesta, kielikysymyksestä, köyhän kansanosan puolustamisesta, kirjallisuuden uusista tuulista, uskonnosta, Suomen itsenäistymispyrkimyksistä, filosofiasta, darwinismista, terveysvalistuksesta, seksuaalisuudesta (tuolloin puhuttiin vielä siveyskysymyksistä), psykiatrian virtauksista... Canth otti asioista selvää, muodosti niistä oman mielipiteensä ja  keskusteli teemoista innokkaasti, osuipa keskustelukumppaniksi sitten kuka samoista asioista kiinnostunut hyvänsä. Kanttilassa sallittiin myös eriävät mielipiteet ja se teki Minnan salongin keskusteluista varmasti vielä monin verroin kiintoisampia. Salongissa vieraili aikakauden älymystöä, kirjailijoita, sanomalehtimiehiä, tieteilijöitä ja taiteilijoita. Ei liene salaisuus se, mikä heitä Kuopioon ja Kanttilaan veti. Minnan avoin keskustelulinja säilyi muuttumattomana silloinkin, kun hänen ajatuksensa ja kirjallinen tuotantonsa saivat osakseen murskaavaa arvostelua ja vastustusta, joka toisinaan äityi silkaksi pilkaksikin. Minna jatkoi kannanottojaan ja kirjoittamistaan, ja avasi arvostelun herättämiä uupumuksen tuntojaan vain lähimmilleen.

Pääsin tämän teoksen siivittämänä seuraamaan Canthin yksityistä ja julkista elämää, ystävyyssuhteita, monipuolista työtä erilaisissa yhdistyksissä ja hankkeissa, hänen ajatuksiaan ja  kirjallisen työnsä motiiveja ja vaikuttimia. On selvää että Canthista sukeutui aikansa tärkeimpiä realistikirjailijoita. Hänen kirjallista kehityskaartaan Maijala kuvaa teoksessaan innostavasti mielenkiintoisesti, hyvin läheltä...

  Paitsi Canthiin, Herkkä, hellä hehkuvainen on myös mitä mainioin kurkistus 1800-luvun lopun kulttuurielämään ja maamme aatehistoriaankin. Canth oli aikansa tytär; hän haistoi ajan merkit ja toi ne toiminnallaan kaikkien nähtäville. Näinhän muutokset yleensä tapahtuvat: ilmassa värehtii epämääräinen  halu  muutokseen ja sitten näyttämölle ilmestyvät ne, jotka käärivät hihansa ja ryhtyvät muuttamaan maailmaa,...

  Ja millaista aikaa Minna elikään: Suomen väestöstä suuri osa oli hyvin nuorta ja ainakin oppineissa piireissä eittämättä kovin innokasta ja uudistushaluistakin, ja mikä ettei, sillä uusia aatteita ja ismejä kantautui Suomen suurruhtinaskuntaan pitkienkin matkojen takaa. Elettiin aikaa, jolloin kirkon ja uskonnon valta alkoi heiketä,  tietoisuuteen iskivät Darwinin opit ja uudenlaiset poliittiset aatteet. Tasa-arvoajatus ja naisasialiike heräsivät, työläiset ja köyhä kansanosa ryhtyivät vaatimaan oikeuksiaan, kansallismieli heräsi, lääketiede kehittyi, ihmiskäsitys muuttui. Suomen taide-elämä kukoisti ja sai vaikutteita alati muutoksessa olevasta yhteiskunnasta ja ympäröivästä maailmasta. Kirjallisuudessa kännyttiin kohti tieteellisempää, realistista ihmiskuvausta.  Huh huh, eikä tässä vielä kaikki...Ajan ilmiöt, niin yhteiskunnalliset kuin psykologisetkin, suodattuivat ja sulautuivat Canthin tuotannossa vaikuttavaksi kaunokirjallisuudeksi ja tulisiksi kannanotoiksi ja vaikuttivat dramaattisella tavalla myös hänen yksityiselämäänsä.

Kiitos Minna Maijalalle unohtumattomasta lukukokemuksesta!

Minnan Canthin maailmaan voi tutustua myös Minnan salonki -portaalissa, mistä löytyy  hänen käsikirjoituksiaan, lehtikirjoituksiaan, kirjeenvaihtoa, valokuvia ynnä muuta ynnä muuta...

Tämän bloggauksen myötä toivotan kaikille blogissa pistäytyville hyvää huomista Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

Lisää kirjasta muun muassa täältä: Amman lukuhetki Kirjojen kamari, Kirsin Book Club,  Kulttuuri kukoistaa,  Luettua elämää,  Sinisen linnan kirjasto ja Täällä toisen tähden alla.


Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth 
Otava 2014

13.3.2017

Haastevastaus - Yhdessä parempi maailma

Ajatuksia herättelevää ja ajatonta  Kirjojen kamari -blogia kirjoittava Katja antoi minulle jokin aika sitten haasteen pohtia mahdollisuuksiamme toimia paremman maailman puolesta.  Sydämelliset kiitokset haasteesta Katja! Mikä olisikaan parempi aihe pohdittavaksi juuri tähän hetkeen, kun maailma näyttää menettäneen lopullisesti järkensä. Voiko tai kannattaako hyvyyteen enää uskoa? Ovatko oikeudenmukaisuus, hyveet, korkea moraali  ja suvereenien ihmisarvojen  kunnioittaminen todellakin tulleet tiensä päähän?
Vaikka sanottavaa olisi romaanin verran, keskityn tässä bloggauksessa vain pariin erityisjuttuun, jotka ovat pyörineet mielessä nykyistä maailmanmenoa seuratessa: miten suhtautua  joka puolelta tietoisuuteen tunkevaan populismiin ja siitä kumpuaviin vihapuheisiin.

Suunnittelin vastaavani haasteeseen viileän analyyttisesti,  mutta kun tekstiä alkaa nyt pulputa, huomaan vanhan tutun tulisieluni heräävän: haluaisin huutaa ääneen, puida nyrkkiä taivaalle, hyppiä tasajalkaa niin että tienoo raikaa: Ei, eivät ole vielä hyveet kuolleet, eivät oikeudenmukaisuus, humaani ihmiskäsitys, ei armeliaisuus eikä rauhantahto. Ne  uinuvat  - mutta  miksi?  Ei kai vain ole käynyt niin että  me, jotka näitä arvoja ehkäpä vain hiljaa sisimmässämme kannatamme (uskon että meitä ON PALJON!) tahdomme pysyä poissa julkisista arvokeskusteluista. Pidättäydymmekö mielipiteemme ilmaisuista siksi, että keskustelu (olkoon kyse sitten maahanmuutosta, vähemmistöjen oikeuksista, tasa-arvosta tai ympäristön tilasta) on leimattu tarkoitushakuisesti 'ääripäiden ' nokkapokaksi, sellaiseksi johon 'tolkun ihminen' ei halua itseään sotkea?

  Tämä on harmillista, sillä nyt on se aika, jolloin  mielipiteidemme pitäisi kuulua ja näkyä. Tosiasia on, että vaikenemalla hyväksymme kaiken mitä ympärillämme tapahtuu. (Varoittavia esimerkkejä  tällaisesta  'hiljaisesta hyväksynnästä' löytyy Euroopan synkästä lähihistoriastakin).
Siksi on äärimmäisen tärkeää, että  me paremmasta ja oikeudenmukaisemmasta maailmasta haaveilevat uskaltaisimme - tietenkin henkilökohtaisten kykyjemme ja voimiemme mukaan -  tuoda ajatuksemme näkyville ja kuuluville. Kantaa maailmaan valoa sana ja teko kerrallaan...

Viime aikoina olen miettinyt paljon sitä, miten suhtautua eri puolilla vellovaan vihapuheeseen. Provosoidunko?  Vai voisinko yrittää luoda ihmisten välille aitoa keskusteluyhteyttä? Olen itse tullut siihen tulokseen, että keskusteluun pyrkiminen on aina hyvä tavoite, vaikka onnistumisprosentti lähentelisi nollaa. Vanha sanonta 'asiat riitelevät, eivät ihmiset' on minusta käyttökelpoinen ohjenuora tässäkin. Useimmiten tämä tietenkin jää kauniiksi tavoitteeksi mutta yritettävä on, sillä  miten muuten voisimme tehdä yhdessä parempaa maailmaa? Eristämällä tiettyjä ihmisryhmiä maailmamme ulkopuolelle, syyllistymme itse siihen, mitä 'suvaitsevina' vastustamme.

  Vastatako vihaan vihalla? Provosoituminen on inhimillistä, muttei kovin järkevää, sillä se tuottaa lisää eristäytymistä ja vihaa. Siksi en voi kuin hämmästellä muutamia Suomen älymystöön itsensä lukevien henkilöiden julkisia kannanottoja, jotka pursuavat selkeää vihapuhetta ääriliikkeiden kannattajia kohtaan. Tällainen kirjoittelu ei edistä suvaitsevuuden ja avarakatseisuuden asiaa, eikä luo maailmastamme parempaa vaan sataa kultana erilaisten populististen tahojen syliin.

  Kaikkien  ihmisten (vaan ei kaikkien aatteiden/ tekojen) hyväksyminen, mielipiteen vapaa, ihmisarvoja kunnioittava ilmaiseminen, erilaisten ajatusmallien takaa löytyvien ilmiöiden tutkiminen, kuunteleminen ja mahdollisimman avoimeen keskusteluyhteyteen pyrkiminen.  Siinä idealistiset ohjenuorani siihen, kuinka tehdä maailmasta parempi paikka - kaikille.

Ojennan tämän haasteen kaikille, jotka innostuvat pohtimaan aihetta!

9.3.2017

Robert Galbraith: Käen kutsu

Monen vahvan lukukokemusten jälkeen halusin vetää henkeä keveämmän kirjallisuuden parissa. Luettavaksi valikoitui uudehko brittidekkari Käen kutsu, joka toimi odotusteni mukaisesti: mieli vetäytyi narikan puolelle ja bonuksena sain maistiaisia Robert Galbraith -nimimerkin takana kirjoittavan J.K.Rowlingin tyylistä, sillä hänen hurmaava Harry Potterinsa on minulle tuttu vain leffaveriona.

  Niin kuin aina, huomioni kiinnittyi ensimmäiseksi dekkarin keskushenkilöön: Hurmaako hän minut? Saako hän vedettyä minut mukaan tarinaan, jännittämään, pelkäämään ja toivomaan parasta rinnallaan? Entäpä hänen oma elämänsä, kiinnostunko riittävästi? Olen tässä suhteessa armoton: dekkari "ui tai uppoaa" keskushenkilönsä mukana, riippumatta teoksen muista mahdollisista tasoista, juonesta nyt puhumattakaan.

  Rowlingin luoman dekkarisarjan keskushenkilöksi nousee Afganistanissa sotapoliisina toiminut ja siellä vakavasti haavoittunut Cormoran Strike, joka kotimaahan palattuaan on vetäytynyt kaikista virallisista työtehtävistään ja perustanut yhden miehen etsivätoimiston. Cormoranin nuoruuskaan ei ole ollut niitä kaikkein tavanomaisimpia, joten kaikkien elämänkokemustensa jälkeen hänestä on sukeutunut uniikki tapaus, josta löytyy niin oman tiensä kulkijaa kuin vähän turpiinsa saanutta ressukkaakin - kun tapaan hänet ensimmäistä kertaa, etsivätoimisto on vararikon partaalla eivätkä Cormoranin yksityisasiatkaan näytä olevan sen paremmalla tolalla. Lähestyn häntä varovasti, ja kyllä vain, haistan jotakin muutakin kuin paperia...

Onko Cormoranissa tarpeeksi vetovoimaa? Sytyinkö lukukokemukselle? Myönnän pitäneeni tästä mielen tyhjentäneestä lukutuokiosta sen verran, että päätän tarttua sarjan seuraavaankin osaan (Silkkiäistoukka, Otava 2014). Rowingille annan myös varovaisen kiitoksen henkilöhahmon rauhallisesta kehittelystä. Kiinnostus heräsi: tahdon tietää, mihin suuntaan hän Cormoranin elämää seuraavaksi johdattaa.

  Strike-sarjan aloittavassa Käen kutsussa liikutaan Lontoon seurapiireissä, kaupungin muodikkaimmilla kaduilla ja klubeilla tutkimassa nuoren mallitytön yllättävää kuolemaa. Rowlingin kerronta on hitaasti etenevää, viihdyttävää, dialogipainotteista - ja kovin tasaista. Ei yllättäviä juonenkäänteitä, ei nopeita leikkauksia ajassa tai paikassa, ei väkivallalla mässäilyä... Rowling kirjoittaa tarinansa perinteiseen brittidekkarityyliin, mikä tekee lukukokemuksesta todella rauhallisen: useammin kuin kerran huomasin tekstin muuttuvan silmissäni eräänlaiseksi taustakohinaksi. On tietenkin makukysymys, pitääkö näin rauhallisesta menosta vai ei, itselleni tämä teos sattui osumaan käteen nähtävästi oivaan aikaan. Käen kutsun hitaus tuntui juuri nyt äärettömän hyvältä.

Ja kun rauha on rikkomaton, kirjailijan harrastama tahaton komiikka ja kömpelöt sanavalinnat saattavat yhtäkkiä nousta lukuhetken suolaksi ja niin kävi nytkin.  Olen lukenut monia Ilkka Rekiaron käännöksiä (juuri nyt luen hänen upeaa suomennostaan John Williamsin romaanista Augustus) joten olen varma, että tekstin 'kielikukkaset' eivät johdu suomennoksesta vaan ovat kirjailijan itsensä luomia. Jälleen kerran ihastelen kääntäjiemme ammattitaitoa ja laaja-alaisuutta, kykyä muokata tekstiä 'kirjailijalähtöisesti', alkuperäistä tekstiä kunnioittaen Olen jo pitkään halunut luoda blogiin oman tunnistepalkin upeille kääntäjillemme. Se olkoon ohjelmassani ensi viikolla.


Robert Galbraith: Käen kutsu (The Cuckoo’s Calling, 2013)
Otava 2013
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Alkuperäiskieli: englanti