maanantai 29. elokuuta 2016

Emma Cline: Tytöt



1969. Vietnamin sodan, hippiliikkeen, seksin vapautumisen, e-pillereiden, hurjien haaveiden, unelmien ja kauhukuvien vuosikymmen on pian päättymässä. Monet tuolta ajalta peräisin olevat mielikuvat niin ovat ikonisia ja vahvennettuja, että ne ovat muuttuneet huomaamattamme osaksi kollektiivista tajuntaamme.
Kuusikymmentäluvun kuvastoon on tarttunut myös Emma Cline, 27 -vuotias kalifornialainen kirjailija, jonka debyyttiteos Tytöt sai jo ennen ilmestymistään aikaan melkoisen mediamylläkän. Romaanin kustannusoikeuksista suorastaan taisteltiin ja se myytiin tuoreeltaan 34 maahan. Suomessakin pyörivän televisiosarjan Girls käsikirjoittajan ja ohjaajan Lena Dunhamin lausunnon mukaan 'kirja särkee sydämesi ja räjäyttää mielesi.'

  Tarina kertoo 14-vuotias Eviestä, joka viettää kesälomaansa Kalifornian puuduttavan auringon alla ja potee kaikille teineille tuttua elämäntuskaa. Lapsuus on lipumassa pois, samoin entinen ystäväpiiri, ja vanhemmatkin tekevät parhaillaan eroa. Evien elämä on käymistilassa; maailma tuntuu saavan jatkuvasti uusia, kihelmöiviä merkityksiä: seksuaalisuus heräilee, mutta ruumis ja mieli kulkevat vielä eri tahtiin.

Kotioloihinsa tylsistynyt Evie törmää sattumalta itseään muutamaa vuotta vanhempaan Suzanneen, joka huokuu auktoriteettia ja puoleensavetävää, ylenkatseellista vapautta. Suzanne tutustuttaa hänet eksentriseen, rakkauden filosofiaa julistavaan hippikommuuniin ja laumaansa hypnoottisin ottein johtavaan Russeliin. Kommuunissa Evien elämälle tuntuu löytyvän tarkoitus, jonkinlainen päämääräkin. Tuntuu kuin hän olisi vihdoin löytänyt kotiin. Ranchin rakkaudentäyteisen julkisivun taakse kätkeytyy kuitenkin pahaenteistä  psykopatologiaa, joka purkautuu lopulta järkyttävin seurauksin. Romaanin taustalla häilyykin Kaliforniaa ja koko USA:ta vuonna 1969 kuohuttanut rikostapaus. Valkeneeko totuus Evielle liian myöhään?

  Clinen romaanilla on ansionsa: hän kirjoittaa nuoren tytön kasvukivuista kauniisti ja viisaasti. Clinen hienosti muotoillut, nerokkaiksikin kehutut lauseet eivät kuitenkaan saaneet mieltäni räjähtämään, enkä kiivaista yrityksistäni huolimatta saanut välitöntä yhteyttä Evieen. Tämä saattoi johtua Clinen tavasta tarkastella tapahtumia ja ihmisten sisäistä maailmaa jälkiviisaasti, ikään kuin ulkoapäin. Oloni oli ristiriitainen: eikö tarinaa ollutkaan tarkoitus seurata 14-vuotiaan minäkertojan näkökulmasta? Oliko kertojana sittenkin koko ajan aikuinen Evie, hän, johon saamme tutustua romaanin toisessa aikatasossa? Minä olisin halunut kuulla 14-vuotiaan Evien version sellaisenaan, ilman jälkiviisasta kommentointia? Aikuinen Evien kuulumiset eivät minua kiinnostaneet, sillä hän ei kyennyt tuomaan tarinaan mitään uutta.

Kommuunin tapahtumat vyöryvät eteenpäin kuin pidäkkeetön vesi. Olisin halunut pysähtyä ja tarkastella tilanteita ja henkilöiden motivaatioita, saada valaistusta siihen, mikä lopulta johti kuplan puhkeamiseen. Tässä tarinassa kaikki ranchille eksyneet tytöt ovat hyväksikäytettyjä uhreja, jopa Suzanne ja hänen lähimmät ystävänsä, jotka saivat maksaa hairahduksestaan korkeimman mahdollisen hinnan. Mikä saa nämä hyväksikäytetyt nuoret naiset toimimaan siten kuin toimivat? Cline ei pohdi tapahtumien syy-seuraussuhteita lainkaan. Kaikki mikä tapahtuu, 'vain tapahtuu'.

  Tyttöjä lukiessani en voinut välttyä ajatukselta, että Emma Cline on kirjoittanut Evien tarinasta moraalisen, varoittavan esimerkkitapauksen. Evien tie kiltistä perhetytöstä epämääräisen, tuhoisan  porukan huomaan käy yllättävän nopeasti, siitäkin huolimatta että hän kykenee jo jonkinlaiseen itsenäiseen ajatteluunkin. Suurikaan järki tai harkintakyky eivät aina estä nuorta joutumasta eksyksiin, sen Clinen romaani hienosti osoittaa.

  Cline kirjoittaa kuusikymmentäluvusta mielikuviamme särkemättä, Romaanin unnelma onkin miltei ikonisen puhdaslinjainen. Kun suljin kirjan, korvissani soi tamburiinien ja kirkasväristen rannekorujen helinä.

Muualla:  Kirjojen keskelläLumiomena ja  Rakkaudesta kirjoihin.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

Emma Cline: Tytöt (The Girls, 2016)
Otava 2016
Suomentanut Kaijamari Sivill
Alkuperäiskieli: englanti

perjantai 26. elokuuta 2016

Chigozie Obioma: Kalamiehet

Veljekset kuin ilvekset. Tai kuin juuristaan yhteen kasvaneet, toisiaan ruokkivat ja suojaavat puut. Niin kiinni toisissaan he olivat, että jos yhteen sattui, kaikki älähtivät.

En ollut koskaan elänyt ilman veljiäni. Olin varttunut seuraten kaikessa heidän esimerkkiään, ja lapsuuteni oli toisinto heidän varhaisista vaiheistaan. En ollut koskaan tehnyt mitään ilman heitä - varsinkaan ilman Obembea, joka oli imenyt paljon viisautta kahdelta vanhimmalta ja laajentanut tietämystään kirjojen avulla. Olin täysin riippuvainen heistä. Olin elänyt heidän kanssaan, luottanut heihin niin paljon, ettei mielessäni ollut koskaan muotoutunut yhtään konkreettista ajatusta, joka ei olisi ensin kulkenut heidän kauttaan...

  Neljä veljestä, teini-ikään ehtineet Ikenna ja Boja, sekä hiukan nuoremmat Obembe ja Benjamin (joka toimii tämän tarinan kertojana), elävät Akuressa, Lounais-Nigerian suurimmassa kaupungissa yhdessä isänsä,  äitinsä ja kahden nuoremman sisaruksensa kanssa. Eletään 1990-luvun loppua, maan poliittinen tilanne on epävakaa ja räjähdysaltis. Veljesten päivät kuluvat koulussa ja kolttosissa, mutta kotona vallitsee kova kuri: koulutuksen ja sivistyksen autuaaksitekevään voimaan uskova, Nigerian keskuspankissa työskentelevä isä,kasvattaa poikiaan äärettömän kovalla kädellä ja lehmännahkaisella köydenpätkällä. Poikien on päästävä eteenpäin, ehkä ulkomaille saakka, lääkäreiksi, tuomareiksi ja professoreiksi, niin on isä päättänyt, eikä tavoitteita hänen mielestään saavuteta palloa potkimalla, saati keppostelemalla. Heidän äitinsä taas - hän uskoo kasvatuksessaan tarinoiden voimaan. Äiti käärii lapsensa opettavaisiin ja suojeleviin taruihin, uskomuksiin, kielikuviin, jotka kumpuavat syvältä Nigerian historiasta. Äiti on haukankasvattaja, joka seisoo kukkulalla vahdissa ja yrittää pitää kaiken pahan loitolla lapsistaan...

  Kun keskuspankki siirtää isän työt pohjoiseen, haukankasvattaja jää poikastensa kanssa yksin. Tarinat ja uskomukset nousevat veljesten elämässä nyt entistä suurempaan rooliin. Ankaran isän poissa ollessa veljekset tekevät uhkarohkeita kalastusretkiä kielletylle, pahaenteisyyttä tulvivalle joelle. Täällä he kohtaavat mieleltään vakavasti sairastuneen, kaupunkilaisten keskuudessa epämääräistä kulttimainetta saavuttaneen maankiertäjän. Hullu Abulu langettaa veljesten ylle ennustuksen, joka sysää koko perheen ylitsepääsemättömältä tuntuvaan kriisiin.  Obioma heittää ilmoille universaalin kysymyksen: voiko tragediasta koskaan selvitä ehjin nahoin ja avoimin sydämin? Mitä jää jäljelle, kun yhteiset juuret ja unelmat murtuvat?

  Chigozie Obioman Kalamiehet on ensimmäisen kosketukseni nigerialaiseen kirjallisuuteen. Omaääninen, vahva teos saa voimansa Länsi-Afrikkalaisesta, huikeasta tarinankerrontaperinteestä: Obioma marinoi teoksensa vanhoilla afrikkalaisilla taruilla, uskomuksilla ja kielikuvilla, jotka kaikesta päättäen yhä vieläkin ovat osa maan jokapäiväistä elämää. Obioma taiteilee perinteisten nigerialaisten ja Euroopasta saapuneiden arvojen kaltevalla rajapinnalla: veljesten yhteiset juuret - heidän sielunsa - ovat kiinni Nigerian tarinoissa, samalla kun heidän toinen puolensa näyttää kurkottavan jo täysin toisenlaisiin svääreihin. Uusi ja vanha Nigeria kulkevat tarinassa kuitenkin ihmeellisen sopuisasti rinnakkain: tuntuu siltä, että taruihin perustuvat uskomukset ja moderni maailmankuva ilmentäisivät täällä vain todellisuuden eri puolia, miltei tasapuolisesti.

Tuo sama 'laajennettu maailmankuva' näkyy mielestäni hyvin myös siinä tavassa, jolla nigerialaiset näyttävät suhtautuvan moniin kieliinsä. Agwun perheessä puhutaan sekä englantia että igbon kieltä ja niitä kumpaakin käytetään luontevasti muunnellen, joskus kesken lausettakin kieltä vaihtaen. Ei liene epäselvää, kumpaa kieltä äiti, suuri haukankasvattaja, käyttää läksyttäessään poikasiaan, tai kummalla kielellä isä maalailee lapsilleen kuvia heidän huikeista tulevaisuudennäkymistään akateemisessa maailmassa.

  Kalamiehet on huikean moniulotteinen romaani. Se on kertomus täydellisyyttä hipovasta veljesrakkaudesta, perheen epätoivosta  ja suunnattomasta voimasta. Se on nuoren Benjaminin ja hänen veljiensä kasvukertomus, tarina pojan karikkoisesta tiestä lapsuudesta aikuisuuden kynnykselle. Teoksen pääkertomus on traaginen, mutta Obaman kerronta ei huku melankoliaan vaan oikeastaan ihan päinvastoin, maistoin siinä kirpeää, hyvää tekevää raikkautta. Vaikka syksy on vielä alkutekijöissään, uskallan jo nyt ennustaa teoksen nousevan yhdeksi tämän kirjavuoteni 'tapauksista'.

**Akuressa syntyneen  Chigozie  Obioman valtavan arvostelumenestykseen yltänyt  esikoisteos Kalamiehet pääsi arvostetun kirjallisuuspalkinnon Man Booker Prizen vuoden 2015 lyhytlistalle. Paljon matkustellut  Obioma asuu tällä hetkellä Yhdysvalloissa ja opettaa luovaa kirjoittamista Nebraskan yliopistossa.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

 Muualla blogeissa: Kartanon kruunaamaton lukija, Kirja vieköön, Kirjojen keskellä,  Kulttuuri kukoistaa,  Lukutoukan kulttuuriblogi, Mari A:n kirjablogi, Mummo matkalla ja Reader, why did I marry him?

Chigozie Obioma: Kalamiehet (The Fishermen, 2015)
Atena 2016
Suomentanut Heli Naski
Alkuperäiskieli: englanti

tiistai 23. elokuuta 2016

Mirkka Lappalainen: Pohjolan Leijona

Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632
Aikansa  supersankari. Pohjolan Leijona. Riskejä rakastava huimapää ja maineikas sotasankari. Protestanttien pelastaja. Mies, joka nosti  Ruotsi-Suomen Eurooppalaiseksi suurvallaksi.  Ruotsin ehkä merkittävin kuningas. Muistamme hänen Vasa-laivansa ja sankarillisen kuolemansa Lützenin taistelussa vuonna 1632, ehkä myös sen, että hän perusti Turkuun maamme ensimmäisen hovioikeuden. Mutta mitä muuta myytin takaa löytyykään?

Vuosina 1611-1632 Ruotsia hallinneen Kustaa II Aadolfin sankarimaine nousi jo kuninkaan elinaikana hysteeriseksi henkilöpalvonnaksi, joka jatkui elävänä 1900-luvun alkupuolelle saakka. Jotakin ihan erityistä karismaa tästä punakutrisesta, vain 17-vuotiaana valtaan nousseesta kuninkaasta on täytynyt löytyä, miten muutenkaan hänen vuosisadasta toiseen jatkunutta palvontaansa voisi selittää - olkoonkin että apuja kulttimaineen kasvattamiseen on tullut niin kronikoitsijoilta, historioitsijoilta kuin uskonnollisilta propagandisteiltakin. Toisaalta ihailun ymmärtää hyvin: Kustaan hallintokauden aikana Ruotsista muodostui todellinen Eurooppalainen suurvalta.

Myös Suomen historiassa Kustaa II Aadolfin rooli on ollut merkittävä. Hänen vaikutuksistaan on kuitenkin tehty täällä  yllättävän vähän nykyaikaista tieteellistä tutkimusta. Modernin kokonaistulkinnan puuttuessa käsitys Kustaa II Aadolfin hallituskaudesta perustuu pirstaleiseen, osin ikivanhaan tutkimukseen. Mirkka Lappalainen on tarttunut Leijonaa harjasta ja ryhtynyt paikkaamaan rohkeasti tätä historiankirjoituksessamme piillyttä mustaa aukkoa: Pohjolan Leijona -teoksessa Lappalainen vie lukijansa mieleenpainuvalle matkalle  Kustaa II Aadolfin aikaiseen Suomeen: kuinka sekasortoinen ja sisällissodan repimä, emämaastaan melkein irronnut maankolkka valjastettiin vain parissakymmenessä vuodessa kovan keskusvaltaisen kurin ja uskonnollisen fundamentalismin ikeeseen, osaksi uutta suurvaltaa. Ja voi, kuinka ristiriitaiseksi tuo aika lopulta muodostuikaan! Lappalaisen teos antaa 1600-luvun alun Suomesta huikean moniulotteisen kuvan, jota hipaisen tässä jutussa höyhenen lailla, vain pariin pääteemaan keskittyen.

   Kustaa sai despoottimaisin ottein valtakuntaansa hallinneelta isältään, Kaarle IV:ltä perinnöksi sekasortoisen maan. Protestanttien ja katolisten valtataisteluista syntyneet sodat olivat enemmänkin arkipäivää kuin poikkeustila ja suomalaiset joutuivat ensin suojaamaan Tukholmaa idästä ja etelästä tulevilta hyökkäyksiltä ja joutuivat myöhemmin myös raskaan veronkannon ja värväystoiminnan  ikeeseen; jotenkin nämä jatkuvat kahinat oli kustannettava - ja mistäpä muualta varat olisi hankittu kuin (Suomen) salomaiden perukoilla eläviltä talonpojilta. Aika kävi heille erityisen raskaaksi. Pian tosin huomattiin, että tehokas  veronkanto ja sotilaiden pakkovärväys olivat maan olemattoman hallinnon ja infrastruktuurin takia mahdottoman vaikea tehtävä. Suomi oli laitettava ruotuun. Se, kuinka takaperoinen maa otettiin uudelleen Tukholman pihtiotteeseen ja kuinka uutta hallintoa alettiin rakentaa, oli Kustaa II Aadolfilta ja hänen käsikassaranaan toimineelta kansleri Axel Oxentiernalta varsinainen hattutemppu.

Muutos  ei kuitenkaan käynyt hetkessä: virkaatekevät tahot olivat vielä henkilökohtaisessa luottamussuhteessa hallitsijaan ja automaattisten, byrokraattisten hallintorutiinien syntyminen ja vakiintuminen vei oman aikansa. Ne aateliset, jotka olivat saaneet säilyttää päänsä 1590-luvun sisällissodan jälkimainingeissa, saivat asemansa takaisin, sillä oppineista oli nyt huutava pula. Kuninkaalle varmasti uskollisia aatelisia houkuteltiin Suomen takamaille myös ulkomailta (oli suoranainen ihme, että heitä asettui Suomeen uudistuksen pieniksi työmuurahaisiksi...). Merkantilismista tuli valtakunnan ideologia: ulkomaankauppaa vähennettiin, ja maan sisäistäkin kaupankäyntiä rajoitettiin.

Säätyrajoistakin alettiin pitää entistä tiukemmin kiinni: kunkin säädyn tuli toimittaa Jumalan sille asettamat tehtävät mahdollisimman tehokkaasti ja nurkumatta: näin yhteiskunta saavuttaisi ihanteellisen, jumalallisen tasapainon. .Kustaa II Aadolf halusi saada hallintaansa myös maan uskonnollisen elämän: katoliset karkotettiin maasta kuoleman uhalla, Karjalassa majailevia kreikkalaiskatolisia sentään siedetiin juuri ja juuri. Ihmisiä tpettiin yhä noituudesta syytettyinä. Kuningas uskoi vanhatestamentilliseen puhdasoppisuuteen, jonka vaalijaksi Jumala oli hänet asettanut. Ruotsi-Suomi eli pian hyvin suljetussa ja omavoimaisessa kuplassa, jota eivät edes 1600-luvun lopussa muualla Euroopassa puhaltaneet valistuksen tuulet läpäisseet...

  Vaikka suomalaiset talonpojat ja porvaristo osoittivat Kustaa II Aadolfille uskollisuutta, olihan hän pelastanut maankolkan sekasorrolta ja valtaapitävien väkivallalta, ja oikeuslaitosta ja infrastruktuuriakin rakennettiin, oltiin silti menossa kohti syvännettä, josta ei hetkeen noustaisi. Kun katse keskittyi Tukholmaan, Suomi menetti aateliston silmissä vetovoimaansa ja muuttui pikku hiljaa entistä köyhemmäksi ja hiljaisemmaksi maankolkaksi.
 Kustaa II Aadolfin aikana aloitetut jähmeähköt hallintokäytänteet ja uskonnollinen fundamentalismi nopeuttivat myöhemmin myös Ruotsin  suurvalta-aseman rappeutumista. Mutta mikä ihmeellisintä:  näinä vuosina maahan istutettiin kuitenkin hyvin toimivan Pohjoismaisen valtion perusteet.

Tartun Mirkka Lappalaisen teoksiin aina innolla, siksi mukaansatempaavasti hän historiasta kirjoittaa. Vuonna 2014 Tieto-Finlandian voittanut Pohjolan Leijona on ollut hyllyssäni ilmestymisestään lähtien ja olen käyttänyt sitä tähän saakka pääasiassa selailu- ja hakuteoksena. Tänä kesänä luin kirjan vihdoin kannesta kanteen. Teos on avartava, suorastaan hurmaava lukukokemus!

Muualla blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie,  Hyllytonttu, Kirjakuiskaaja, Kujerruksia,  Nipvet, Sinisen linnan kirjasto ja Tarukirja.

Olen lukenut Mirkka Lappalaiselta myös nämä teokset:
Maailman painavin raha
Susimessu

Mirkka Lappalainen: Pohjolan leijona. Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632
Atena 2014

***
Seuraavissa postauksissani keskitynkin syksyn uutuusteoksiin...

lauantai 20. elokuuta 2016

Juha Mäntylä: Milt

Klubi oli pieni, mutta sen intensiivinen tunnelma oli tehnyt siitä kuuluisan ja jokainen halusi soittaa siellä. Sinne oli vaikea löytää. Se oli keskellä ei-mitään, sen ympärillä oli pieni kylä, kylän ympärillä suo, ja kun tarpeeksi kauas meni, tuli meri vastaan. Ja kun merta seilasi, pääsi New Orleansiin.
Viime syksynä sain kunnian tutustua tähän kuuluisaan klubiin ja sen legendaarisiin jazz-iltoihin kirjassa Audrey, rakkaani. Ihastuin Juha Mäntylän positiiviseen kerrontatyyliin ja kirjoitin teoksen nostattamista ajatuksistani tähän tapaan:

  Minulle jäi tästä pienoisromaanista todella hyvä mieli: kirja on ylistyslaulu jazzille, positiiviselle elämänasenteelle ja ihmisille, jotka kulkevat rohkeasti kohti unelmiaan. Juuri tässä on mielestäni Audrey, rakkaani -teoksen vahvuus: Mäntylä antaa unelmien liitää vapaasti - juuri sinne minne ne haluavat, vaikka sateenkaaren tuolle puolen.

Tänä syksynä Mäntylän ensimmäinen jazzromaani on saanut itsenäisen jatko-osan, joka säihkyy  samaa, tummien sävyjen kirkastamaa positiivista elämänasennetta kuin edeltäjänsäkin. Kirja pulppuaa puhdasta, sadunomaista uskoa elämän ja unelmien voittoon. Jos minulta joskus kysyttäisiin, kuka on Suomen positiivisin kirjailija, valintani osuisi muitta mutkitta Juha Mäntylään. Tällaisia tarinoita tarvittaisiin nykymaailmassa paljon, paljon enemmän. Luojalle kiitos, meillä on J. Mäntylä.

  Miltin mukana matkaamme jälleen Tuorilaan ja  jazzin sykkivään kotikaupunkiin, New Orleansiin. Audrey, rakkaani -teoksesta tuttu, nimettömäksi jäävä tuorilalainen mies kertoo tällä kertaa  trumpetisti Milton Kingin tarinan. Jazz on Miltin elämä.  Hän ei voisi kuvitellakaan itselleen muunlaista kohtaloa kuin seurata muusikoille varattua kivistä, unelmien tähtisateella reunustettua tietä. Miltin  haaveena on päästä soittamaan New Orleans -jazzin pääkadulle, musiikkia kellon ympäri sykkivälle Bourbon Streetille, maailman arvostetuimmille klubeille, maailman parhaiden jazzmuusikoiden rinnalle. Miltin sydän sykkii Ella Fitzgeraldin, Louis Armstrongin, Duke Ellingtonin, Dave Brubeckin tahtiin. Kukapa ei tahtoisi edes kerran elämässään soittaa legendojen kanssa, säihkyä heidän rinnallaan...

   Mutta Miltin arki on kuitenkin jotakin aivan muuta kuin tähtisadetta. Isän vanha, rikkinäinen ja epävireinen trumpetti kainalossaan hän juoksee koe-esiintymisestä toiseen, juuri niin kuin isä Joshuakin teki omana aikanaan, ja saa osakseen vain pään pudistuksia ja myötähäpeää. Legendaarisen  Jazz-loungen omistajatar Lady Summertimekin näyttää Miltille ja hänen kovia kokeneelle trumpetilleen tylysti ovea. Milt putoaa pohjalle, mutta sitten hänen elämäänsä alkaa virrata valoa - hyvin yllättävältä taholta. 
Tässä vaiheessa haluaisin kertoa tarinan kulusta sinulle vaikka ja vallan mitä, mutta parasta lienee, että tartut tähän mainioon pienoisromaaniin itse ja luet jatkon...

  Milt huokuu musiikkia ja todellista musiikkirakkautta. Mäntylän valitsema, jazzin peruskuvioita seuraileva kerrontatyylikin soveltuu jazzromaaniin tietenkin kuin nakutettuna. Kuinka höyhenenkeveästi pääsinkään Miltin seurassa New Orleanssiin ja takaisin, kuinka kevyesti askel lensikään tämän lukukokemuksen jälkeen... Toivon, että tuorilalainen mies jatkaa jazztarinointiaan!

Olisikohan Milt käynyt heittämässä keikkaa myös New Orleansin Bourbon Streetillä sijaitsevalla legedaarisella Preservation Hallilla? Ken tietää... 
Preservation Hall, Bourbon Street, New Orleans.


Muualla blogeissa: Kulttuuri kukoistaaKrista /Suomi lukee.

Juha Mäntylä: Milt
Reuna 2016

Arvostelukappale. Kiitokset kirjailijalle.

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Yiyun Li: Yksinäisyyttä kallimpaa


Kiinalaissyntyisen Yiyun Lin Yksinäisyyttä Kalliimpaa sai minut jälleen kerran havahtumaan siihen surulliseen tosiasiaan, ettemme me ihmiset varmasti koskaan tule  täysin ymmärtämään toisiamme. Empatia ja usein ne valitettavan hatariksi jäävät yrityksemme päästä lähelle toisen ihmisen sisintä kuuluvat olennaisena  osana ihmisyyteen, mutta kykymme irrottautua omista ajatusmalleistamme ja asenteistamme, katsoa asioita oikeasti toisin silmin, on silti tavattoman rajallinen. Tästä seuraa, että elämän kestävästä yritteliäisyydestämme huolimatta jotain jää aina puuttumaan ja huomaamme jääneemme sisimmässämme yksin - kuin toistensa ohitse tuikkiviksi tähdiksi äänettömällä taivaalla...

  Yiyun Lin kuvaa tätä ihmisen eksistentiaalista yksinäisyyttä riipaisevan tarkasti. Tarina kertoo neljästä kiinalaisesta nuoresta, joiden elämät risteävät kuin sattumalta 1980-luvun lopun Pekingissä. Taivaallisen aukion verilöylystä on kulunut vain muutama kuukausi, ja kaupunkilaiset yrittävät elää arkeaan niin kuin parhaiten taitavat. 1960-luvun kulttuurivallankumouksen vaietut muistot varjostavat kaikkien tarinan neljän nuoren elämää. Yksinäisyydestä kumpuava hurja halu saada olemiselleen ja ajatuksilleen oikeutusta ja kaikupohjaa on eräs tämän romaanin kantavista teemoista. Usein tuo halu on piilotettu näkymättömiin, mutta sen kumu kuuluu romaanin jokaiselta sivulta.

Parikymppinen Shaoai on lähipiiristään ainoa, joka avoimesti vastustaa Kiinan nykyhallintoa ja osallistuu verilöylyksi muuttuneeseen opiskelijamielenosoitukseen Pekingin keskustassa. Löyhähkön ystäväpiirin kolme muuta nuorta ovat teini-ikäiset koulutoverit Boyang ja Moran, sekä kahden katolisen tädin tiukasti kasvattama, itseensä sulkeutunut Ruyu, joka saapuu Pekingiin kouluun, toteuttamaan tätien hänelle kaavaileman, tähtikirkkaan tulevaisuusvision ensimmäistä vaihetta.
Tarina saa miltei irrationaalisen käänteen, kun Shaoai yllättäen myrkytetään. Hän ei kuole, vaan vammautuu vakavasti. Syyllistä ei kovistakaan yrityksistä saada selville, epäilysten varjot jäävät varjostamaan monen ihmisen elämää ja yhteys Boyangin, Moranin ja Ruyun välillä katkeaa. Elämä, joka tuntui jo aiemminkin häilyvältä kuin hämähäkin verkko, on saanut käänteen, josta ei voi enää toipua. Hiljaisuus laskeutuu näyttämölle.

  Houkutus yrittää ymmärtää näiden neljän nuoren ihmisen ajatuksia on suuri, mutta lukiessani käsitän, että joskus olisi osattava vain kuunnella ja ottaa tarina vastaan tulkintoja tekemättä (ja se jos mikä on minulle vaikeaa). Silti toistelen mielessäni tyhmiä kysymyksiä: millaista on elää ja kasvaa 1900-luvun lopun Kiinassa, keskellä suuria taloudellisia ja poliittisia myllerryksiä, keskellä hiljaisuuteen pakotettua epävarmuutta. Miltä tuntuu kätkeä pelkonsa ja ottaa vastaan uusi uljas maailma niin kuin kaikki olisi kohdallaan? Vastauksia en saa, sillä he piiloutuvat minulta taitavasti.  Alkuvaiheessa etenkin Ruyu, mutta myöhemmin myös Boyang ja Moran tekevät minulle sanalla sanoen ärsyttävän henkisen katoamistempun. Miksi nämä ihmiset eivät avaudu minulle, kyselen melkein voipuneena ja sitten, taas kovin stereotyyppisesti, sorrun ajatukseen, että  kätkeytyminenhän nyt kuuluu itämaiseen kulttuuriperintöön. Ei ei ei!
Mutta niin vain on, että tämän tarinan sisälläkin heitä yritetään kovasti ymmärtää ja tulkita. Hiljaisuus ja salaperäisyys synnyttävät suorastaan hallitsemattomia tulkintojen ryöppyjä. Minusta tuntuu, että he taitavat itse jopa salaisesti nauttia tilanteesta...

Vuosia myöhemmin tapaamme heidät jälleen. Boyang on jäänyt Pekingiin ja tekee uraa taloudellisessa nousukiidossa. Hänestä on tullut opportunismiin taipuvainen, keski-ikäinen mies, jonka elämän keskeiseksi, joskin kovin haileaksi ilonaiheeksi on noussut pintaliitoon rakastuneiden nuorten naisten ylläpitäminen. Ruyu ja Moran ovat muuttaneet Yhdysvaltoihin, ja ovat hekin - täkäläisistä sosiaalisista verkostoistaan huolimatta - henkisesti hyvin eristäytyneitä. Kaikki kolme ovat jumittuneet historiaansa, hetkeen, joka lopullisesti tuntui määrittävän heidän elämänsä suuntaviivat ja jolle he tahtomattaan uhraavat loppuelämänsä. Kysymys kuuluukin, haluavatko he tehdä tilinsä selviksi menneisyytensä kanssa.

Yiyun Lin romaani jätti minut mielenkiintoisen, erittäin hyvää tekevän hämmennyksen valtaan. Samalla kun luin tarinaa Kiinan kameleonttimaisesta lähihistoriasta, sain eteeni peilin, joka pakottaa minut tutkimaan oman ymmärrykseni ja tulkintojeni perusteita. Li  upottaa kerrontaansa teräviä huomioita paitsi kiinalaisesta kulttuurista, myös minulle niin tutuista länsimaalaisista asenteista. En voinut olla hymyilemättä Ruyun ja Moranin amerikkalaisten ystävien, aviomiesten ja rakastajien miltei pakonomaiselle innokkuudelle ymmärtää ja tulkita kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa, sillä tunnistan tuon suuren ymmärtämisen halun myös itsessäni. Suoraviivaiset, omien käsitystemme ja arvojemme värittämät tulkinnat osoittautuvat usein vain niin hellyttävän (ja hävettävän) naiiveiksi. Silti ymmärrykseen on hyvä pyrkiä ja siinä samalla huomata - ja hyväksyä - omat rajansa: tämän parempaan eivät rahkeet tällä kertaa riitä... Samalla tajuaa entistä selvemmin sen, että vain tieto auttaa kirkastamaan asenteita ja ymmärrystä.

Yiyun Li muutti Kiinasta Yhdysvaltoihin 26-vuotiaana, tarkoituksenaan suorittaa immunologian tohtorin tutkintoa Iowan yliopistoon. Kirjoittaminen veti kuitenkin lapsesta saakka kirjoja rakastanutta Litä vastustamattomasti puoleensa. Lukemattomia kirjallisuuspalkintoja napsinut  Li asuu nykyään Kaliforniassa miehensä ja kahden lapsensa kanssa, opettaa yliopistossa ja kirjoittaa - jumalaisen hyvin, jos minulta kysytään.  Yksinäisyyttä kalliimpaa on hänen kolmas suomennettu teoksensa. Novellikokoelma Kultapoika, smaragdityttö (Tammi 2012), ja romaani Kulkurit (Tammi 2013) hyppäsivät lukulistalleni tältä istumalta, sillä haluan lukea lisää tätä ajatusteni suloista hämmentäjää.

Muualla: Kirjojen keskellä, Kingiä, kahvia ja empatiaa, Kulttuuri kukoistaa,  Lukutoukan kulttuuriblogiTuijata. Kulttuuripohdintoja ja Ullan luetut kirjat.

Tammen Keltainen kirjasto blogissani

Yiyun Li: Yksinäisyyttä kallimpaa (Kinder Than Solitude, 2014)
Tammi, 2015
Suomentanut Helene Bützow
Alkuperäiskieli: englanti