31.10.2013

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa



Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa
Atena Kustannus Oy, 2013


Olen viime kuukausien aikana törmännyt niin mielenkiintoisiin arvioihin koskien Pasi Ilmari Jääskeläisen ‘Harjukaupungin salakäytävät’-romaania, että kun mieheltä ilmestyi tänä syksynä uusi teos, etsin uutuuden heti käsiini. Kirjan myötä sukelsin pää edellä minulle tuntemattoman kirjallisuusgenren hyökyihin ja pulpahdin takaisin pinnalle oudolla tavalla virkistyneenä.

  Uutuudessaan Jääskeläinen pohtii meitä kaikkia hämmentäviä kysymyksiä. Missä ihmisen todellinen minuus sijaitsee? Onko meillä sielu? Onko Jumala olemassa ja jos on, millainen Hän/se on? Onko henki aina materiaa arvokkaampaa? Kuinka pitkälle olisimme valmiit menemään henkistymisen tiellä, etsiessämme arvojemme peruskiviä ja olemassaolomme tarkoitusta? Ja miksi emme aina näe tässä elämässä kokemiemme hetkien ainutkertaisuutta ja arvokkuutta?

  Jääskeläinen on haastatteluissaan ja omissa teksteissään kertonut kirjoittavansa reaalifantasiaa. Se on genre, jossa arkielämän kuvaukseen sekoittuu fantasiakirjallisuudesta tuttuja aineksia ja toisin päin. Koska en tunne fantasiagenreä muutamaa lukemaani klassikkoa lukuun ottamatta juuri lainkaan, mietin, olenko oikea ihminen kirjoittamaan tästä kirjasta: enhän voisi peilata lukemaani siihen kirjallisuussuuntaukseen, jota vasten romaani ansaitsisi tulla tarkastelluksi. Mutta rohkea rokan syö, ajattelin ja istahdin kirjoittamaan…

  Kirja alkaa realistisella kuvauksella sairaanhoitajana työskentelevästä Juditista, naisesta, joka yhtäkkiä saa tarpeekseen kaikesta: Judit väsyy ihan kivaan, mutta oikeasti väljähtyneeseen avioliittoonsa, pieneen kotikaupunkiinsa ja työpaikkaansa homeisessa terveyskeskuksessa. Hän ottaa hatkat, muuttaa Helsinkiin ja saa uuden työpaikan trendikkäitä kotisairaanhoitopalveluja tarjoavassa uskonnollisviritteisessä firmassa. Judit opastetaan huolehtimaan asiakkaidensa ruumiillisen terveyden lisäksi myös heidän sielujensa hyvinvoinnista. Kummallista kyllä, firman asiakkaaksi on ilmoittautunut myös maailmankuulu ateismin sanansaattaja Leo Moreau. Pian Judit huomaa joutuneensa keskelle uskonnollisen fundamentalismin ja uskonnottoman maailmankatsomuksen välistä taistelua, jonka aikana  myös hänen henkilökohtaiset arvonsa joutuvat koetukselle.

  Tarina etenee alun realistisesta kerronnasta kohti fantasiaa ja goottihenkistä kauhuromantiikkaa, äityen lopulta raadolliseksi tanssiksi elämän ja kuoleman, uskon ja epäuskon kanssa. Jääskeläinen kuitenkin keventää tunnelmaa tarinan sisään taikomallaan groteskilla huumorilla, jonka ansiosta romaani ei jättänyt jälkeensä tunkkaista jälkimakua, vaikka sitä etukäteen vähän pelkäsin. Hienoisen huumorin ja Juditin roisin asenteen ansiosta tunnelma ei kokonaisuudessaan muutu liian painostavaksi, sellaiseksi, joka yleensä saa minut ohittamaan tähän genreen kuuluvat kirjat. Nyt koin jopa päinvastoin, romaani olikin virkistävä lukukokemus, siitäkin huolimatta että tarina on paikoin todella karmiva: muutama kohtaus sai niskavillani oikeasti pystyyn...

  Tarinassa kuljetaan Helsingissä, Pariisissa ja Budapestissa, Pariisin Montmartren kapeilla kujilla ja Père-Lachaisen hautausmaalla, luetaan klassikkoromaaneja, pohditaan ystävyyden rajoja, kuunnellaan ranskalaisia sävelmiä ja kuljetaan sateessa, joka ei koskaan tunnu lakkaavan. Sateen jatkuessa Judit joutuu vastakkain elämää suurempien voimien kanssa ja lopulta hän on pakkovalinnan edessä...

  Ajoittain selkäpiitä kutittavien vilunväreiden lisäksi koin kirjan seurassa monia todella kauniita, koskettavia hetkiä, jotka toivat lukukokemukseen lisää syvyyttä. Myös kauhuelementtejä sisältävät kohtaukset on rakennettu ajatuksella, siten, että ne eivät jää pelkiksi pastisseiksi. Materiaalia on paljon, mutta luullakseni runsaus on yksi tämän kirjallisuuslajin tunnuspiirteistä. Kirjan henkilögalleria on laaja ja mielenkiintoinen. Erityisellä lämmöllä muistelen  herkkää ‘Lukijaa’, jonka olemuksessa näin viittauksia joihinkin maailmankirjallisuudessa esiintyviin hahmoihin.
Kun vihdoin laskin kirjan käsistäni, tunsin sieraimissani vielä häivähdyksen jo tutuksi tulleesta tuoksukimarasta, johon oli sekoittunut vanhojen kirjojen, musteen, sumuisten iltojen, Pariisin katujen ja homeen hajua. Se oli tuoksumuisto, jonka kotikatuani piiskaava sade ja myrskyä enteilevä tuuli veivät lopulta mennessään…

  Ennestään tuntemattomille kirjallisille teille kannattaa näköjään poiketa useamminkin, tämä kokemus oli siitä hyvä esimerkki. Kiitokset hienolle kirjailijalle! 

Kirjaa on luettu myös muun muassa näissä blogeissa: Illuusioita, Järjellä ja tunteella,  Leena Lumi, Lukuneuvoja, Lukutoukan kulttuuriblogi, Morren maailma, Rakkaudesta kirjoihin.

23.10.2013

Kjell Westö: Kangastus 38


  ‘Nykyhetkessä tuntui ikiaikainen lemu, Thune epäili, että se oli tulevien uhrauksien hajua.
Kun hän oli nuori lakitieteen opiskelija, versoi usko, että ihmiset eivät enää jäisi pelkiksi alamaisiksi, vaan heistä tulisi täysivaltaisia kansalaisia. Vihdoinkin, sanottiin, ja tämä tunne oli vallinnut melkein koko Euroopassa, se oli uusasiallisuutta, suuren ihmisteurastuksen jälkeistä uupumusta.
Sotaa ei enää pidetty ratkaisuna. Sen sijaan päätettiin, että ihminen voi muuttua.
Mutta nyt vaadittiin taas hehkuvaa vihaa sekä todellisia että kuviteltuja vihollisia kohtaan.’


  1930-luvun lopulla, vain parikymmentä vuotta maailmaa pyyhkäisseen kaaoksen ja sitä seuranneen lyhyen hengähdystauon jälkeen Euroopassa alkoi jälleen kuohua. Kansalaissodan arpiaan yhä poteva Suomi joutui tahtomattaan Euroopan suurvaltapolitiikan pelinappulaksi ja uusi, pelottava ja väistämätön sota oli ovella. Pidättikö maailma hengitystään ennen uutta leimahdusta? Miltä tuntui elää kahden maailmanpalon välissä, kasvattaa uutta sukupolvea ilmapiirissä, jota leimasi pelko ja epävarmuus?  En koskaan ehtinyt kysyä omilta isovanhemmiltani tai muilta tuolloin jo aikuisiällä olleilta sukulaisiltani heidän muistojaan ja tuntemuksiaan noilta vuosilta, eivätkä he koskaan itse ottaneet kokemuksiaan puheeksi. Ehkäpä heidän sukupolvellaan oli syynsä ja tosiasiallinen oikeuskin vaikenemiseensa, he saivat unohtaa mitä unohdettavissa oli, muistelun ja vanhojen haavojen avaamisen aika lankesi kuin itsestään myöhemmille sukupolville.

  Ja tänä syksynä tuota aikaa kuvataan taas kerran: Kjell Westön uusin romaani johdattaa lukijan Helsingin kevääseen ja kesään -38, hetkeen ennen talvisodan syttymistä. Westö kertoi tarinansa tavalla, joka sai ainakin minut viipymään kirjan tunnelmissa monia päiviä senkin jälkeen kun jo olin päästänyt kirjan kädestäni. Opettaako historia meille koskaan mitään?
Lukukokemuksen jälkipyörteissä löysin itseni tutkimasta maailmansotien välistä aikaa, ensimmäistä kertaa sitten lukiovuosien.

  Kirjan tapahtumia ja sen erikoista tunnelmaa muistellessani kuulen yhä asianajaja Claes Thunen rauhalliset askeleet Helsingin kaduilla ja hänen sihteerinsä, rouva Wiikin vikkelien korkojen kopinan hänen kiiruhtaessaan toimistolta kauppahalliin ja takaisin. Puhelin pirisee ja eväspaperit rapisevat, jossain soi Harmony Sisters ja Dallape, huolitellut, punaiset kynnet juoksevat kirjoituskoneen näppäimillä kuin kissaa pakenevat hiiret kunnes hiukan hassunnäköinen, Stan Laurelia muistuttava Thune vilahtaa ovenraossa: hänellä olisi rouva Wiikille vähän saneltavaa…

  Arjen äänien takaa kuuluu uhkaavia kumuja tulevasta. Tukholman ja Moskovan lähetystöissä palvellut ja sittemmin Suomeen palannut Thune kuulee keväällä Tukholmassa käväistessään itseltään Paasikiveltä ajatuksia herättävän uutisen, joka tuo uuden konfliktin mahdollisuuden entistäkin lähemmäksi ja konkreettisemmaksi. Thune itse haluaisi mieluiten unohtaa Euroopan suurvaltapolitiikan ja keskittyä  perustamansa pienen asianajotoimiston hoitamiseen. Se on vaikeaa, sillä hänen kaikenkarvaisen ystäväpiirinsä ylläpitämä 'keskiviikkokerhokin' on muuttunut viime aikoina ideologisten erimielisyyksien näyttämöksi, jossa peistä (tosin kovin peitellysti) taittavat erityisesti saksalaismieliset. He, joita natsien laajentumispyrkimykset suorastaan pelottavat, yrittävät pysyttää keskiviikkokerhon tunnelman siedettävän kevytmielisenä, mutta kerhon henki on jo turmeltu. Ystävysten kiistat leimahtavat kunnolla liekkiin vasta siinä vaiheessa, kun vastavalmistuneella Olympiastadionilla käydyn juoksukilpailun nopein, nuori juutalainen julistetaan kilpailussa neljänneksi...

 Suurvaltapolitiikan lisäksi Thune haluaisi unohtaa myös vastikään päättyneen avioliittonsa. Helsingissä kaikki, jopa vastapuhjenneiden syreenien tuoksu saa miehensä hylänneen Gabin nousemaan Thunen ajatuksiin. Henkisesti rasittunut Thune tahtoisi päästä hetkiseksi jonnekin, minne huonot uutiset saati huolet eivät yllä, paikkaan missä makoilla rantakallioilla, kuunnella lokkien kirkunaa ja seurata kaukaa Pellingiltä saapuvan kiikkerän puisen soutuveneen hidasta matkaa auringonkilossa. Ja niin käy, että tässäkin maailmanajassa on lyhyitä hetkiä, jotka ovat täynnä taikaa.

  Mutta maailmaa ei voi paeta loputtomiin, sen Thune tietää. Sitä paitsi hänellä on toimistonsa lisäksi vastuullaan myös sihteerikseen pestaamansa rouva Wiik, jonka viileän, tehokkaan ulkokuoren alla tuntuu piilevän jotakin salaperäistä. Työhaastattelussa nainen kieltäytyy puhumasta miltei kaikesta muusta paitsi tulevasta työstään Thunen palveluksessa, ei suostu kertomaan edes syytä siihen, miksi on lähtenyt pois edellisestä työpaikastaan arvostetussa, suuressa lakiasiaintoimistossa.

  Rouva Wiik, Matilda, rakastaa uutta paikkaansa kiltin ja hiljaisen asianajaja Thunen palkollisena. Kun Thune ja Rouva Wiik silloin tällöin antautuvat syvällisempään keskusteluun, aivan kuin vahingossa, Matilda tuntee heidän välillään kummallista yhteenkuuluvuutta. Onko niin, että he molemmat pakenevat elämää ja sen epäoikeudenmukaisuutta? Thune näyttää pakenevan työhönsä, Matilda itse suosii romanttisia, mieluiten amerikkalaisia elokuvanäytäntöjä, jotka suovat hänelle hetkellisen helpotuksen todellisuudesta ja muistoista.

  Ja kyllä, Matildalla on menneisyys, liian piinaava ymmärrettäväksi. Yksinäisinä, pimeinä iltoina tuo musta hiertymä sielussa herää eloon. Kuin ilkkuen se näyttää hänelle unia, jotka saavat hänet palaamaan kauhistuttaviin muistoihin yhä uudelleen ja uudelleen aina hulluuteen asti, kunnes tulee aamu ja hänen täytyy - tai paremminkin hän saa - jälleen olla tehokas ja hillitty rouva Wiik.

  Lopulta käy niinkuin hyvissä tarinoissa aina: Matilda kohtaa menneisyytensä, ei unena, vaan lihana ja verenä, ihmisenä, joka edustaa hänelle pahuuden ruumiillistumaa. Kuin sattuman oikusta kohtaaminen tapahtuu siellä, missä Matilda luuli olevansa turvassa. Vieläkö hän ehtii paeta?

  Kangastus 38 herätti kolmekymmentäluvun eloon tavalla, jota oikeastaan osasin Westön aiempia teoksia lukeneena jo odottaa. Paitsi että Westö on mestarillinen ajankuvaaja, hänellä on myös taito tuoda romaanihenkilönsä niin liki lukijaa, että lopulta tuntuu siltä kuin hengittäisi heidän kanssaan samaa ilmaa.
Juonikuvioiltaan romaani  on rikas ja monitasoinen ja sen henkilögalleria laaja. On kiehtovaa seurata, kuinka Westö puhaltaa hengen kaikkiin kirjassa esiintyviin henkilöihin, vieläkin minusta tuntuu kuin he eläisivät vieläkin tuolla jossakin omaa elämäänsä, kirjasta ylös hypähtäneitä.  Kosketin juonenkäänteitä ja kirjan henkilögalleriaa tässä vain kevyesti, niin etten vahingossakaan olisi tullut paljastaneeksi jotakin juonen kannalta oleellista käännettä.

Ja kuin pisteenä iin päälle: kirjan loppu tarjoaa yllätyksen, joka suorastaan huikaisi: viimeisen sivun käännyttyä tarina - ja minun mieleni siinä mukana - heittivät täydellisen kuperkeikan.

Kiitos upeasta lukukokemuksesta, Kjell Westö!

Kirjaa on luettu myös muun muassa näissä blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tieKannesta kanteen, Kirjan pauloissaKirsin kirjanurkka, Leena Lumi, Mari A:n kirjablogiP.S. Rakastan kirjoja  



Kjell Westö: Kangastus 38 (Hägring 38, 2013)
Kustannusosakeyhtiö Otava, 2013
Käsikirjoituksesta suomentanut Liisa Ryömä

17.10.2013

Tervetuloa, talvi



Innolla odottelen pakkasvalkeuden saapumista sillä
puiden ilotulitus on ohi.
Todellinen, alaston syksy on alkamassa. 
 
~~~~~~~~

Seuraavaksi tuon blogiin kirjan, jota todella rakastin: Kjell Westön Kangastus 38 vei sydämeni. 
Huomenissa yritän päivittää toista blogiani ja lauantaina saan vieraita, joten Westö-juttu tulee sen jälkeen...
Kaikkien lukulistalla olleiden kirjojen ohi kirmasi Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa, jonka hankin eilen. Se jo odottelee tuolla viikonlopun lukuhetkiä.

Toivottelen leppoisaa loppuviikkoa!





14.10.2013

Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut



Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut
Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2012

  Leena Lehtolaisen Paholaisen pennut on Henkivartija Hilja Ilveskeron seikkailuista kertovan sarjan kolmas ja näillä näkymin myös viimeinen osa.

  Lehtolaisen Maria Kallio-dekkareista olen lukaissut vain yhden. Ilveskero-sarjastakin kiinnostuin varsin erikoisesta syystä: kirjoissa liikutaan itselleni hyvin tutuissa maisemissa, syntymäpitäjässäni Kaavilla sekä Kirkkonummella, joka on oikeastaan kuin toinen kotini.
Nappasin sarjan 2012 ilmestyneen päätösosan mukaani kirjakaupan alekorista juuri ilmestynyttä pokkariversiota halvemmalla.

  Kirjan alkuasetelma on tämä: Ilveskeron rakastettu, entinen Eupol-agentti David Stahl on tutkimuksissaan sekaantunut kansainvälisen alamaailman pyörittämään likaiseen bisnekseen, johon on vedetty mukaan myös suomalaisia eturivin poliitikkoja. Valkovenäjältä peräisin olevaa radioaktiivista materiaalia kuljettava alus on räjähtänyt ja vaarallinen materiaali on teillä tietymättömillä. Näyttää siltä, että Stahl on vastuussa sekä räjähdyksestä että pimeän lastin katoamisesta. Voiko Ilveskero luottaa rakastettuunsa, vai onko tämä vain januskasvoinen roisto? Kohtaavatko rakastavaiset enää koskaan? Mies on jossain vaiheessa ennen räjähdystä toimittanut Hiljalle rubiinisormuksen, joka muistuttaa kovasti Hiljan edesmenneen äidin sormusta. Mikä salaisuus sormukseen kätkeytyy? 

  Ilveskero itse on pestautunut ydinmateriaalibisnekseen ehkä tahattomastikin sekaantuneen yrittäjäpoliitikon uuden morsiamen henkivartijaksi. Käy ilmi, että morsiamen valkovenäläinen isä on likaisen pelin pääsuunnittelija. Hän tahtoo löytää kadoksissa olevan materiaalin ja Stahlin hinnalla millä hyvänsä. Mitä tapahtuu, jos roisto saa tietää tyttärensä henkivartijan yhteyksistä etsimäänsä mieheen?  Onko myös Hiljan oma henki vaarassa? Kenen käsiin myrkkylasti on joutunut?

  Ilveskeron yksityiselämässäkin kuohuu: hänen vankimielisairaalaan tuomittu isänsä on pääsemässä koevapauteen. Hilja pelkää eniten pienen sisarensa puolesta. Miten Hilja voi suojella sisartaan pian vapautuvalta paholaiselta? Ja mitä tapahtuu, kun Ilveskero melkein vastentahtoisesti tuntee lämpimiä värähtelyitä työnantajansa palkkalistoilla olevaa venäläistä pikkunilkkiä kohtaan. Sarjan edellisessä osassa mies pelasti hänen henkensä. Ja nyt heillä on varjeltavanaan yhteinen salaisuus...

 Jostain syystä Lehtolainen ei päässyt kirjansa kanssa alkua pidemmälle. Melkein 400 sivun verran odottelin jotakin tapahtuvaksi, mutta kirjailija tyytyi latelemaan joutavanpäiväisyyksiä. Tekstin reilu karsiminen (vähintään puolet sivumäärästä pois) olisi tehnyt kirjalle hyvää. Juonikuluissa kirjailija katkoi tarinaltaan siivet: ratkaisut olivat ennalta-arvattavia ja jopa niin latteita, että melkein kiukustuin. Tuntui kuin Lehtolainen olisi kirjaa kirjoittaessaan ollut perin juurin tympääntynyt tarinaansa ja halunnut sen mahdollisimman nopeasti ja vaivattomasti pois käsistään.

  Saattaa olla, että tarkemmalla syynillä olisin saattanut löytää tarinasta joitakin mielenkiintoisia juonteita ja huomioita esimerkiksi Hiljan luonteesta ja hänen ihmissuhteistaan. En kuitenkaan jaksanut ruveta niitä haravoimaan: jos dekkarin pääjuonenkäänteet ovat näin mielenkiinnottomasti viitoitettuja, eivät sen sivupolutkaan jaksa kiinnostaa.

Kirjaa on luettu myös muun muassa näissä blogeissa: Amman lukuhetkiKirsin kirjanurkka, Lukutoukan kulttuuriblogi,  Lukutuulia ja Tarukirja.

10.10.2013

Kirjallisuuden ja Aleksin päivää...

Toivottelen hyvää suomalaisen kirjallisuuden ja Aleksis Kiven päivää!



Kirjallisuutta juhlitaan tänään muutoinkin.. Ihan kohta julkaistaan tämän vuoden kirjallisuuden Nobel-palkinnon voittaja... Arvailtujen voittajanimien joukosta suosikeikseni nousi tänä vuonna Haruki Murakami ja Philip Roth. Katsotaan, miten kohta käy (voittaja julkistetaan klo 14.00 suomen aikaa).


 Lukupinossa on tällä hetkellä taas monen monta kirjaa... Ehdin jo aloittaa Kjell Westön Kangastus 38 -romaanin, mutta juuri sitä ennen lukemani Makine vaikutti lukukokemukseen liikaa ja vaihdoin lennosta genreä... Käteen tarttui Leena Lehtolaisen Paholaisen pennut. En haluaisi puhua mistään kirjasta 'välikirjana', mutta...


 Kirjapinosta löytyy muutakin, muun muassa Ulla Lena Lundbergin 'Jään edeltäjä' Marsipaanisotilas, Haruki Murakamin IQ84 I ja II, Alan Hollinghurstin Vieraan Lapsi,  Karl Ove Knausgårdin Taisteluni I...


 Toivottelen mukavaa torstaita!

3.10.2013

Andreï Makine: Ranskalainen testamentti



  Ranskalaistunut venäläiskirjailija Andreï Makine on kuulunut mielikirjailijoihini aina siitä saakka, kun  Ranskalainen testamentti ilmestyi suomeksi vuonna 1996. Hänen tuotantonsa on kaikkinensa niin hieno, että aion tuoda sen kokonaisuudessaan blogiini. Uskon, että Makinesta riittää juttua vielä pitkälle ensi syksyyn.
Huomasin juuri, että pari hänen teostaan on kadonnut kirjahyllystäni, luultavasti olen antanut niitä eteenpäin luettavaksi, mutta onneksi antikat auttavat. Syy siihen, miksi haluan säilyttää nämä teokset omassa pienessä kirjakokoelmassani on se, että palaan Makineen aina, kun mieleni tekee lukea pieni pätkä jotakin loistavaa, huippuunsa hiottua kerrontaa. Makinen kirjat soveltuvat tällaiseen 'kirjalliseen naposteluun' erityisen hyvin siitäkin syystä, että hänen tekstinsä tuntuu jokaisella lukukerralla kuin uudelta.

  Ranskalainen testamentti on Makinen suomennetuista romaaneista ensimmäinen. Kirja on rakenteeltaan mielenkiintoinen: lukija saa tutustua kahteen, milteipä tasaveroiseen keskushenkilöön: Venäjän lumisille aroille kuin sattuman oikusta lennähtäneeseen, ranskalaissyntyiseen Charlotte Lemonnieriin, sekä hänen tyttärenpoikaansa, jonka nimeä Makine ei kirjassaan koskaan paljasta. Tarinan kertojanäkökulmat ja aikatasot vaihtuvat taajaan, mutta niin luontevasti, ettei tarinan sisäinen jatkumo katkea kertaakaan. Makinen taito johdatella lukijaa läpi monikerroksisten aika- ja mielentasojen on huimaavaa seurattavaa: kun kirjoittamisen tekniikka on näin hyvin hallussa, tie lukijan sydämeen on auki.

  1900-luvun alussa syntynyt Charlotte muuttaa Venäjälle perheensä mukana ollessaan vielä hyvin pieni ja liikkuu lapsuudessaan luontevasti kahden maan, kahden eri kulttuurin välillä. Sitten tapahtuu käänne: Charlotten henkisesti epävakaa äiti palaa Venäjälle vielä kerran saattaakseen lopullisesti päätökseen elämänsä siperialaisen vaiheen ja jättää Charlotten siksi aikaa sukulaistensa hoiviin Ranskaan. Venäjällä puhkeaa vallankumous ja sisällissota: äidin ja tyttären erosta tulee pitkä ja piinaava. Vuosia myöhemmin jo aikuistunut Charlotte pestautuu sairaanhoitajaksi punaisen ristin avustusjoukkoihin ja saapuu Venäjälle vuonna 1921, keskelle hävitystä ja kuolemaa, salaisena aikomuksenaan hakea venäjälle jäänyt äiti takaisin Ranskaan. Mutta entiseen kotimaahan ei ole enää paluuta, sillä äidin ja tyttären lähtö estetään uuden hallinnon toimesta. Charlotte jää suuren venäjänmaan vangiksi, mutta elämän on jatkuttava...

  Kaksi sotaa ja monia elämänvaiheita myöhemmin Charlotte istuu kukkien täyttämällä parvekkeellaan keskellä siperialaista aroa ja avaa tyttärensä lasten kanssa sotien myllerryksistä kuin sattumien oikuista säilyneen matka-arkkunsa, täynnään vanhoja lehtiä, kuvia ja muita muistoja ihmeellisestä, kaukaisesta kotimaasta. Pienet ja suuret tapahtumat ja vuosikymmenten takainen ranskalainen arki heräävät kuin taikaiskusta eloon Siperian aavan iltataivaan alla. Isoäidin kotimaa nousee taivaanrannan sumusta kuin tarunhohteinen Atlantis:

  ‘Charlotten kapea parveke leijui tasangon tuoksuvassa tuulessa nukkuvan kaupungin laidalla; sen ja arojen välissä lepäsi arojen ikuinen hiljaisuus. Jokainen ilta muistutti alkemistin taikapulloa, jossa menneisyys muuttui hämmästyttävällä tavalla. --- Charlotte avasi sanomalehden, vei sen lähemmäksi lampun turkoosinväristä varjostinta ja ilmoitti meille ruokalistan, joka tarjottiin Venäjän hallitsijaparille heidän saavuttuaan Cherbourgiin…’



  Isoäidin luona lapset tempautuvat tarinoiden vietteleminä ihmeelliseen, vieraaseen  maailmaan, jossa  seikkailevat suvereenisti niin Venäjän hallitsijapari kuin rakastajattarensa käsivarsille Elysee-palatsissa kuoleva ranskalainen presidenttikin. Oopperatalon painavat kristallikruunut tippuvat katsojien niskaan ja hajoavat kristallisateeksi, Seine alkaa tulvia, kauniisti puetut naiset käyskentelevät hymyillen pariisilaisten puistojen lehtevillä käytävillä ja ravintoloissa nautitaan satumaisia ruokalajeja. Tarinoiden luomat mielikuvat tuntuvat avaavan Charlotten tyttärenpojalle tien ulos siperialaisesta todellisuudesta: historian syvyyksistä nousevat näyt pyyhkivät hetkessä pois venäläisen raskasmielisyyden, aron kylmyyden, ruokakupongit, kauppojen edustoille päivisin kerääntyvät hitaat, väsyneet jonot…  Yhtäkkiä pojalle tuntuu kirkastuvan,  mikä maailmassa on olennaista, hän kokee löytäneensä todelliset, ranskalaiset juurensa ja samalla elämän hurmaavan, helpottavan keveyden, jota kohti hän kurkottaa koko nuoren elämänsä tarmolla. Jopa hänen varhaisin muistonsa tuntuu kumpuavan isoäidin kotimaasta, ajalta ennen hänen syntymäänsä:

  ‘Vain voimakas valoaistimus, heinäkasvien kirpeä tuoksu ja hopeiset viivat halkomassa täyteläistä sinistä ilmaa - vuosia myöhemmin minä tulkitsin ne lukinseiteiksi. Sen muiston käsittämätön, sekava kajo oli minulle kuitenkin rakas, sillä onnistuin uskottelemaan itselleni, että se oli alitajuinen muistuma syntymääni edeltäneiltä ajoilta. Niin, viesti ranskalaisilta esivanhemmiltani. Minä näet löysin kaikki tuon viestin ainekset eräästä isoäitini kertomuksesta: hänen Provencen -matkansa syksyisen auringon, laventelipeltojen lemun ja jopa tuoksuvassa ilmassa aaltoilevat lukinseitit.’ Varhaisen muiston merkitys selviää pojalle vasta aikuisiällä…

  Isoäidin valokuva-albumista löytyy myös jotakin hyvin hämmentävää: kuka onkaan tuo albumin takakannen taakse sujahtanut nainen, yllään miesten likainen toppatakki, päässään silmille asti vedetty karvahattu ja sylissään villahuiviin kiedottu lapsi. Kuva poikkeaa realistisuudellaan ja rujoudellaan niin paljon muista albumin kuvista, että jo yksin se seikka herättää pojan mielenkiinnon. Mutta juuri tästä kuvasta isoäiti haluaa vaieta…

   Charlotten seurassa vietettyjen hetkien innoittamana poika tahtoo sukeltaa yhä syvemmälle ranskalaiseen historiaansa. Aikuistuttuaan hän matkustaa Eurooppaan vain huomatakseen, että sitä Ranskaa, jota hän oli lapsuudessaan oppinut rakastamaan isoäidin tarinoiden välityksellä, ei ole olemassa. Ristiriita pojan sisäisen maailman ja todellisuuden välillä syvenee. Ja yhtäkkiä, ilman varoitusta, hän saa kuulla vaietussa valokuvassa näkemänsä naisen tarinan…

  Makinen järjestyksessä toisesta suomennetusta teoksesta ‘Venäläisiä unelmia’ olenkin jo tarinoinut ja juttu löytyy täältä: Klik. Kirjailija käsittelee siinä osittain samoja kysymyksiä kuin sitä ennen julkaisemassaan Ranskalaisessa testamentissa: kummankin tarinan kantaviksi teemoiksi nousevat unelmien ja mielikuvituksen voima, rakkaus kieleen ja se, miten tavattoman pienistä ja yllättävistä  asioista rajoitetussa ympäristössä elävän yksilön unelmat voivat saada kasvuvoimansa.

  Löysin googlaamalla useita blogeja, joissa Ranskalaista testamenttia on luettu. Tässä niistä muutama: Kasoittain kirjoja, Kirjanurkkaus, Lukemattomia unelmia, Lumiomena ja Satun luetut.


Andreï Makine:  Ranskalainen testamentti (Le testament français, 1995)                                                         
Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi Werner Söderströmin
kustantamana 1996
Suomentanut Annikki Suni