31.10.2014

Haruki Murakami - 1Q84 osa 3



  On kulunut yli puoli vuotta siitä kun viimeksi seikkailin Haruki Murakamin hullussa 1Q84-maailmassa (1Q84, osat 1 ja 2). Ensimmäiset osat jättivät minut hämmennykseen: miten kirjailija aikoi jatkaa uskomatonta tarinaansa siitä, mihin hän minut maaliskuussa jätti, miten hän selviytyy rakentamastaan kissankehdosta kasvonsa säilyttäen, niin, että voin yhä pitää häntä vakavasti otettavana kirjailijana.
Olin kuluttanut ensimmäisten osien kanssa paljon aikaa ja käsivoimia (kysehän oli melkein 800-sivuisesta tiiliskivestä), joten kolmannen osan täytyi tarjota minulle jotakin huimaa, ennen näkemätöntä, vähintäänkin ilotulitukseen verrattavaa lukukokemusta. Mutta Murakamipa yllätti minut (jälleen) täysin. Romaanisarjan kolmas osa veti maton perinteisiksi ja yksioikoisiksi osoittautuneiden odotusteni alta.

  Aomame ei ollut painanut liipaisinta.
Oli syyskuun alku. Aomame seisoi kirkkaassa aamuauringossa keskellä liikenneruuhkaa Tokion kolmostien levennyksellä ja työnsi Hecker & Kochin mustan piipun suuhunsa. Junko Shimadan jakkupuvussa ja Charles Jorurdanin korkokengissä. 
Ihmiset katselivat häntä autoistaan sen näköisinä, että kohta tapahtuu jotain. Keski-ikäinen nainen hopeanvärisessä Mercedes coupéssa. Ruskettuneet miehet korkealla rekan ohjaamossa. Aomame ajatteli, että ampuisi yhdeksänmillisen luodin kalloonsa suoraan heidän silmiensä edessä. Itsemurha olisi ainoa keino päästä pois vuoden 1Q84:n maailmasta. Tappamalla itsensä hän pelastaisi Tengon. Niin johtaja oli luvannut. Niin hän oli vannonut ja tahtonut itsekin kuolla.

  Tähän jäätiin viimeksi: Pahamaineisen Sakigage-kultin johtaja on kuollut. Yhteys kultin ja kummallisen pikkuväen välillä näyttää katkenneen, sillä ääniä ei kuulu enää. Kultin tulevaisuus on vaarassa, siitä ovat vastuussa harmittomalta vaikuttavan, vähän höpsön romaanin kirjoittanut nuori, omalaatuinen Fuka Eri ja kirjan 'toimittanut' Tengo. Johtajan kuoleman jälkeen myös Aomame kuuluu etsittyihin.  Naisten menneisyys on vahvasti sidoksissa kulttiin: Fuka Eri on johtajan karannut tytär ja Aomamekin on paennut suljetusta yhteisöstä jo varhain.

  Kumpikin heistä joutuu yhä pakenemaan. Kulttia vastaan hyökännyt Aomame uskoo sinetöineensä  kohtalonsa: häntä kehoitetaan jättämään Tokio, muuttamaan nimensä ja koko elämänsä, sillä täällä hänen turvallisuuttaan ei voida enää taata. Mutta Aomame haluaa jäädä väliaikaiseen turvapaikkaansa kaiken uhallakin, sillä jokin määrittämätön voima vetää hänen ajatuksiaan - ja sydäntään - kohti Tengoa. Vaikka heidän edellisestä kohtaamisesta on kulunut kaksi vuosikymmentä, vallitsee heidän välillään  sanaton, miltei yliluonnollinen yhteys, jonka Tengokin tahollaan tuntee. Mies elää - Fuka Erinin ja Aomamen tavoin - kummallisessa  kahtiajakautuneessa 1Q84-maailmassaan, lukee romaanikäsikirjoitustaan kuolevalle isälleen, potee yksinäisyyttä eikä lainkaan tiedä, että aika on käymässä vähiin.

  En saanut kirjalta sitä mitä siltä odotin, en huimia juonenkäänteitä, en paljastuksia enkä ilotulitusta. Sain jotakin aivan muuta, sain yllätyksen jota en ikinä osannut tältä romaanilta odottaa, mutta juuri näinhän maailmanluokan kirjailija lukijaansa parhaimmillaan vie. Murakami yllätti minut pysähtyneisyydellä, joka oli luonteeltaan intensiivisempää, syvempää kuin missään muistamassani kirjassa. Arkipäivän askare kerrallaan asetuin Aomamen ja Tengon elämään, hengitin heidän kanssaan samaa ilmaa hetkestä, tunnista toiseen, pysähdyin ja odotin jotakin tapahtuvaksi. Sillä vaikka elämmekin kirjassa yliluonnollisten tapahtumien keskuksessa, elämä näyttää olevan jossain toisaalla:

Aomame kätkeytyy Sakigagelta lukittautumalla kuukausiksi tokiolaiseen kerrostalohuoneistoon. Ajan kulumista helpottaakseen hän  tekee päivistään täsmällisesti toisiaan seuraavien suoritusten jatkumon, lukee Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -suurromaania ja ylläpitää lihaskuntoaan. Iltaisin hän istuu pienelle parvekkeelleen  odottamaan suurta, kahden kuun alla tapahtuvaa ihmettä.
 Elämän yksitoikkoisuudelta eivät voi välttyä sen paremmin Tengo tai Sakigagen palkkaama, väsymätön ja saalistaan vaaniva yksityisetsivä Ushikawakaan. Aomamen, Tengon ja Ushikawan hyvin samankaltaisina toistuvien  päivien seuraaminen ei pitkästyttänyt, vaan muuttui edetessään miltei meditatiiviseksi kokemukseksi. Nukahtamislääkkeeksi tästä romaanista ei silti ole, sillä Sakigagen ja rakastavaisten piiloleikki pitää hienoista jännitysmomenttia yllä läpi koko kolmannen osan. Jännitys on toki ymmärrettävä tässä Murakamille ominaisesti hyvin vähäeleiseksi elementiksi.

 Romaanin tyyli on omintakeinen ja ultrarealistinen. Tapa, millä Murakami punoo tarinan yliluonnolliset ainekset mukaan realistiseen kerrontaan, on hämmästyttävän taidokas. Pinnalta katsoen 1Q84-romaani lähestyy kevyehköä angloamerikkalaista proosaa (sarjakuvien maailmakin on oudolla tavalla läsnä) ja huokuu tästä huolimatta - tai sen lisäksi - syvää, hiljaista viisautta. Rohkeus sekoittaa genrejä keskenään on varmasti yksi syy Murakamin huimaan suosioon.

  En aio tässä kertoa, kuinka Aomamen ja Tengon rakkauden lopulta käy enkä edes sitä, ratkeavatko tarinan omintakeiset arvoitukset. Tämä riittäköön: Olkoot olosuhteet mitkä tahansa, kysymys on aina ennen kaikkea rakkaudesta. Kirjan viimeisillä sivuilla herkistyin kyyneliin ja mietin, että  juuri näin tämän tarinan tulikin päättyä, mikään muu loppuratkaisu ei olisi tullut kysymykseen. Sillä loppujen lopuksi tärkeintä ei ole se, kuinka 'valmiiksi' me saamme  maailmamme ja elämämme rakennettua. Maailma tulee joka tapauksessa aina olemaan täynnä epävarmuuksia, yksinäisyyttä, surua, vihaa ja muita puolivillaisuuksia. Maailma on raakile ja sellaisenaan ihan mukiinmenevä paikka elää - ja rakastaa. Sen hyväksyminen on ainakin puolikas askel kohti onnea.

  Tiikeriä tankkiin, sanoi Esson tiikeri vasen puoli naamasta näkyvillä. Oikea tai vasen, samantekevää. Tiikeri hymyili Aomamelle leveästi, luonnollisesti ja lämpimästi. Aion uskoa siihen hymyyn, hän sanoi itselleen. Se on tärkeää. Aomame hymyili niin kuin tiikeri. Hyvin luonnollisesti ja lämpimästi.

***

  1Q84:n kolmatta osaa on luettu myös muun muassa täällä: Anna minun lukea enemmän, Iltaluvut, Kannesta kanteen, Kirjakaapin kummitus,  Luetut, lukemattomat,   Lumiomena -Kirjoja ja haaveilua, Rakkaudesta kirjoihin, Nenä kirjassa ja Sinisen linnan kirjasto.


Haruki Murakami: 1Q84 osa 3 (1Q84, 2010) 446 s.
Kustantaja: Tammi
Suomentanut Aleksi Milonoff
Suomennos on tehty Philip Gabrielin englanninkielisestä käännöksestä.

10 kommenttia:

  1. Nautin Murakamin kerronnasta todella, mutta nämä järkäleet olen jättänyt väliin. Mielenkiintoista on silti lukea arviotasi, kiitos tästä. Näkymättömäm miehen ostin kirjamessuilta ja olen sitä malttamattomana hypistellyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Päivi, järkäleitä nämä Murakamin kirjat todella ovat, 1Q84-romaanisarjan kahden kirjan kokonaissivumaära nousee yli tuhannen ja kahdensadan. Yhtäkään sivua niistä en vaihtaisi pois, enkä niiden parissa kulutettuja hetkiä.

      Luen parhaillaan Värittömän miehen vaellusvuosia, jossa tunnistan tuttua Murakamia ja sitten taas ihan jotain uutta...

      Kiitokset kommentistasi :)

      Poista
  2. Minäkin muistan kirjan lopun herkistäneen. Kiehtova kokonaisuus tämä 1Q84.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonna, kun muistelin vielä tänä aamuna tarinan loppua, herkistyin uudestaan... 1Q84 on kokonaisuudessaan hieno teos, joka ei ihan helposti mielestä pyyhkiydy, tuskin se tekee sitä koskaan.

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  3. "Arkipäivän askare kerrallaan asetuin Aomamen ja Tengon elämään, hengitin heidän kanssaan samaa ilmaa hetkestä, tunnista toiseen, pysähdyin ja odotin jotakin tapahtuvaksi. Sillä vaikka elämmekin kirjassa yliluonnollisten tapahtumien keskuksessa, elämä näyttää olevan jossain toisaalla:" Kuinka hienosti sanottu ja miten usein tuntuu, että elämä onkin jossain muualla. Minusta Shields kykenee myös hyvin kuvaamaan kuin elämä olisi muualla, siinä kohteessa, jota hän tarkkaille, kaikkialla, mitä hän katsoo, ei hänessä, hänellä.

    En ole vielä korkannut yhtään Murakamia, mutta ennen joulua tarkoitus olisi, joten luen seuraavan kirjapostauksesi, sen mikä koskee Murakamia, vasta kun olen oman juttuni ko. kirjasta tehnyt. Eli hyllyllä on nyt sitten Värittömän miehen vaellusvuodet, mutta sitä ennen jotain muuta.

    "Ylilounnollisia tapahtumia" toivottavasti ei tarkoita fantasiaa, sillä se ei ole mun juttuni;)

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, mieenkiinnolla odotan, mitä mieltä olet elämäsi ensimmäisestä Mutaakamista! Ihanaa, että tartut kirjan! Ja hyvä, että luet sen n.s. 'puhtaalta pöydältä', niin minäkin teen näitten uutuuksien kanssa.

      Tämä 1Q84-romaanin loppuosa oli uskomaton kokemus - pinnaltaan tyyni ja tapahtumaton, mutta jossain pinnan alla jymisi. Sitä jyminää kuunnellessa alkaa väistämättä odottaa jotakin tapahtuvaksi...

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  4. Wau. Mun pitää tarttua Murakamiini... Kiitos taas intensiivisestä arviosta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mags ihanainen, tartu, tartu Murakamiisi jo! :)

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  5. Miten hienoja ajatuksia kirja onkaan sinussa herättänyt! En ole koskaan lukenut Murakamia, enkä siis tätäkään teosta - jotakin kutsuvaa näissä on, mutta aika näyttää tuleeko vielä oikeasti Murakami-tuulen aika :) Mutta voi, viihdyin niin näiden ajatustesi äärellä: maailma on ikuinen raakile ja niin myös ihminen ja ihmisen elämä... Ja todellakin: "Sen hyväksyminen on ainakin puolikas askel kohti onnea."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, Murakami-tuuli vei minut heti, kun olin lukenut ensimmäiseni (Norwegian Woodin). Jotakin kummaa vetoa hänen tekstissään on. Se on hyvin yksinkertaista, realistista ja samaan aikaan mukavasti vinksahtanutta. Kun reseptiin lisätään vielä aimo annos syvyyttä ja viisautta, on vastustamaton kirjallinen keitos valmis.

      Ehkä joskus löydät aikaa tutustua Murakamiin! Kaikki eivät hänen tyylilleen lämpene, tiedän sen, mutta kokeillahan aina voi.

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista

Lämmin kiitos kommentistasi!