19.10.2014

Tommi Kinnunen - Neljäntienristeys


  Marian mielestä elämä on rakennus, kuin iso talo, jossa on monta kamaria ja salia ja jokaisessa monta ovea. Jokainen valitsee omat ovensa ja kulkee läpi keittiöiden ja kuistien ja etsii väliköissä uudet ovet, eikä yksikään niistä ole oikea eikä väärä, sillä ne ovat vain ovia. Joskus ihminen saattaa huomata olevansa aivan eri puolella taloa kuin minne alkujaan aikoi mennä. Tässä hän on, omat ovensa avanneena ja sulkeneensa, kulkeneena kätilökoulun ja apteekkarin ja pärjäämisenkin huoneet...

  Kesti kuukausia ennen kuin sain tartuttua tämän vuoden kohuesikoiseen, romaaniin, jota on luettu, kehuttu ja mainostettukin niin kuin ei pitkään aikaan mitään toista kirjaa. Päätin odottaa sen korkeimman innostuksen tasoittumista, suljin silmäni arvioiltakin, mutta koska en elä umpiossa, en ole voinut olla huomaamatta että Neljäntienristeyksestä on tullut lyhyessä ajassa lukijoiden  -ja myös ammattikriitikoiden - 'lempilapsi'.
 Luin kirjan elokuussa ja viime viikolla vielä uudestaan ja varsinkin nyt, toisella lukukerralla totesin, että niin, eihän romaania turhan päiten ole kehuttu, mutta kaikista sen ansioista huolimatta minulle jäi kirjasta pikkuisen ristiriitainen fiilis.

 Neljäntienristeys on kokonaisuudessaan tyylikäs ja taitavasti kirjoitettu romaani. Kinnunen nojaa vahvasti  suomalaiseen  kirjallisuuskaanoniin  ja siitä ponnistaviin, sisun värjäämällä pärjääjämentaliteetillä silattuihin arkkityyppeihin, niihin sielultaan yksinäisiin, joille toisen ihmisen läheisyys, toisen varaan heittäytyminen aiheuttaa kirouksensekaista kauhua ja sen puute puolestaan  sanatonta, rintaa polttavaa kaipuuta,  jota  yhä uudet kirjailija- ja iskelmänikkarisukupolvet yrittävät puolestamme tulkita -ehkä jopa hoitaakin.  Kinnunen soittelee taitavasti juuri näitä samoja sielunkieliä, joten onko ihme, että hänen tekstinsä meihin osuu - ja uppoaa?

    Sata vuotta, neljä sukupolvea, neljä päähenkilöä, neljä erillistä tarinaa, neljä tietä jotka risteävät suuressa, kolkossa talossa, kerran poltetussa, kahdesti rakennetussa. Kuinka ihmeessä Kinnunen on saanut tämän kaiken mahtumaan ainoastaan 334 sivuun? Neljäntienristeys on kirjallinen 'tilaihme', jonka toteutustapaa en voi olla ihailematta: Neljän päähenkilön tarinat on kirjoitettu toistensa lomiin sujahtavina, lyhyinä episodeina, joiden välissä aika voi hypätä kerralla viisikintoista vuotta kerronnan suuremmalti häiriintymättä. toisaalta tuo kohtauksellisuus luo kirjaan tiettyä näyttämöllisyyttä, jonka ainakin minä koin hiukan etäännyttävänä. Ehkäpä ratkaisu on ollut kirjailijalle luontainen, sillä ennen Neljäntienristeystä hän on keskittynyt näytelmäteksteihin.

   Kinnunen maalaa suomalaista sielunmaisemaa taitavasti ja kauniisti. Kainuuseen 1900-luvun alussa asettuvan Kätilö Marian täytyy raivata elintilansa naimattomana ammatinharjoittajana keskelle vahvaa lestadiolaisseutua. Mukana kulkee äitinsä tavoin periksiantamaton, mutta aikuisiällä katkeroituva tytär Lahja, joka haluaa elämältä kaiken: tärkeäksi koetun  itsenäisyyden lisäksi aviomiehen ja turvaakin, mutta saakin vain Onnin, miehen, jonka kohtalo halujen, kiellettyjen tunteiden ja moraalisäännösten  ristitulessa on tietyssä mielessä kirjan koskettavin.  Lahjan ja Onnin pojan Johanneksen vaimo Kaarina, kalustoon kuuluva mutta kuitenkin ulkopuolinen, katsoo asioita toisesta, raikkaammasta vinkkelistä ja näkee ne siksi selkeämmin kuin yksikään toinen heistä.

  Kohtaamattomuus, arvojen yhteentörmäykset,  itsensä hyväksymisen vaikeus, rajojen löytäminen: siinä muutama tämän kirjan tärkeistä teemoista. Nämä ihmiset hakevat paikkaansa tekemisen kautta: Maria ja Onni luovat maailmaansa rakentamalla: tässä kirjassa kuuluu vasaranpauke ja tuoksuu tuore kakkosnelonen!  Maria valloittaa vanhoillislestadiolaista seutukuntaa laajentamalla neljän tien risteyksestä hankkimaansa vanhaa taloa huone huoneelta yhä laajemmalle, Onni hakee oikeutusta olemassaololleen rakentamalla talon kohti taivaita, korkeammalle kuin yksikään toinen kylässä on uskaltanut kurottaa. Mutta vuosien myötä talosta jolla raivattiin itselle vapautta ja elintilaa, tuleekin vankila, jonka asukkaat eristyvät kohteliaaseen yksinäisyyteensä. Lahja määrittää maailmaansa rajoitusten ja sääntöjen turvin. Hänen kohtalonsa ääriviivat on tatuoitu kirjeisiin, salattuihin, hullua rakkautta tihkuviin, piilotettuihin, savuksi haihtuviin. Kirjeet  sulkevat sisäänsä sen, mitä Lahja kiihkeästi tarvitsee ja haluaa ja josta hän jää aina osattomaksi.

  Kinnusen kieli on vahvaa ja elävää, hänen kerrontansa kulkee sujuvasti ja nautittavasti, mutta jotain jäi hampaankoloonkin. Joidenkin kohtausten asetelmat ovat minusta stereotyyppisiä ja niissä on selkeä uskottavuusongelma, joka syö kerronnan voimaa.  Esimerkinä miniän ja anopin suhde ja sen seuraukset: Miksi kaksi tervettä, kaikin puolin toimintakykyistä aikuista lapsineen jää anopin 'nurkkiin' asumaan, jos tämän käyttäytyminen on niinkin karkeaa ja kamalaa kuin Kinnunen Lahjan käyttäytymistä kuvaa. Kyllä, tunnesiteet painavat, mutta rajansa kai kaikilla? Miniä-anoppisuhdetta olisi voinut mielestäni  käsitellä yhtä hyvin hiukan uskottavampien olosuhteiden vallitessa, varsinkin, kun juuri tästä suhteesta kehittyi tarinan myötä yksi kirjan tärkeistä teemoista. Tästä pienoisesta uskottavuusongelmasta huolimatta erityisesti Lahjan hahmo on tässä yhteydessä traagisuudessaan koskettava: On kauheaa menettää otteensa, voimansa ja valtansa, kauheaa pyrkiä hyvään, mutta huomata päätyvänsä kerta toisensa jälkeen johonkin päinvastaiseen. On suorastaan halvaannuttavaa nähdä katseiden kääntyvän, iloisen naurun ja juttelun lakkaavan kun astuu huoneeseen. Lahja ei tarkoituksella tapa iloa ympäriltään, mutta hän ei ole koskaan oppinut asettamaan sanojaan ja tuntojaan niin, että toiset ne ymmärtäisivät.

  Romaanin lyhyet tuokiokuvat ovat parhaimmillaan kyyneleitä nostattavan koskettavia, mutta muutamaan otteeseen Kinnunen heittää episodiensa  päätteeksi tunnelmaa kuvaavan  loppukaneetin, jolla hän ikään kuin 'paketoi' tekstin. On kuin kirjailija haluaisi tällä tavoin varmistaa, että lukija on todella ymmärtänyt lukemansa. Aina tällaisia ajatuksia valmiiksipakkaavia loppukaneetteja kohdatessani minä pikkuisen ärsyynnyn: en kaipaa alleviivauksia.

  Kaiken kaikkiaan Neljäntienristeys on hieno romaani. Kirjalle on povattu tämänvuotista Finlandiaa. Itse en ota asiaan kantaa, sillä en ole tainnut lukea (vielä) muita tänä vuonna ilmestyneitä suomalaisia romaaneita.

* Kinnusen esikoisteosta on luettu kirjablogeissa niin taajaan, että laitan tähän vain suoran linkin googlen hakuun. Tuolta löytyy valtava määrä niin ammattiarvioita kuin kirjabloggaajienkin juttuja.

** Koska kirjasta löytyy myös sotateema, osallistun tällä kirjalla Suketuksen luotsaamaan Ihminen sodassa-lukuhaasteeseen.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys, 2014, 334 s.
Kustantaja: WSOY

19 kommenttia:

  1. Minulle tämä kirja tuli koskettavasti lähelle, enkä kokenut anoppisuhdettakaan epäuskottavaksi.Nautin kirjasta valtavasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, tämä kirja toi minunkimn silmiini kyyneleen, tietyin kohdin. Hieno kirja tämä on, mutta halusin ihan välttämättä löytää tästä jotakin muutakin kuin vain ylistyssanoihin johtavaa. Mielestäni hyvä kirja kestää pienen perkkauksenkin :)

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  2. Hieno arvio. Asumisjärjestelyjä en itse pohtinut, mutta talon rakentaminen on kallista ja aikaa viepää, Onnikaan ei ollut enää nikkaroimassa. Minusta Lahja oli varsin itsekäs ja tyly ja pyrki vain omaan hyvään. Tämä on muistikuvani. Analysoit hienosti tämän kirjan suosiota ja koukuttavuutta. Tässä pitää olla jokin joka koskettaa. Onnin kohtalo varmasti koskettaa, Lahja oli hänellekin varsin tyly alusta saakka jo ennen kuin tietyt asiat ilmenivät.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokke, ehdottoman koukuttava ja koskettava kirja. Asumisjärjestelyistä huomauttaminen on tässä ihan pilkunviilaamista minulta, mutta mietin, miten muutoin Kinnunen olisi tuon teeman ajaa läpi... Kovin hampaattomiksi hän Johanneksen ja Kaarinan tässä nyt jätti. Aika teki tietenkin tehtävänsä, mutta piinaa kesti vuosikymmeniä. En ostanut :)

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  3. Voi miten hieno ja runsas kirjoitus, oli todella antoisaa lukea tämä! Luin Neljäntienristeyksen joskus alkuvuodesta, jolloin sen ympärille oli jo ehtinyt kehkeytyä ihastusta ja ehkä hurmiotakin, ja kaikki tuo ylistys sai ehkä odottamaan kirjalta valtavasti, jotakin taivaita avaavaa... Mutta niin, ei tätä turhaan kehuttu, tässä on paljon hyvää ja ansioitunutta ja vahvaa, mutta aivan ristiriidaton ei minunkaan lukukokemukseni ollut. Muistan, että pidin erityisesti Marian vahvasta kätilökohtauksesta, Onnin koskettavuudesta ja siitä kuinka asioita jäi ilmaan, auki. Mutta jotakin puuttui, se joka olisi hurmannut ja avannut ne ihanat taivaat. Silti tämä jotenkin houkuttelee palaamaan pariinsa, tunnustelemaan maailmaansa vielä uudestaan. Tuntuu, että lukukokemuksen ristiriitaisuudesta huolimatta - tai kenties juuri siksi! - teoksen maailma on jäänyt mieleeni ihmeen vahvana, kuiskuttelemaan ajatuksiini aina aika ajoin.

    Ja niin, tämä on myös niitä teoksia, joiden kohdalla olen miettinyt sitä, kuinka hehkutus voi olla teokselle myös merkillisen epäreilua: se saa ehkä odottamaan teokselta enemmän kuin se voi antaa. Mutta toisaalta: jos kirjasta pitää, sitä kyllä kovin mielellään myös hurmioituneena hehkuttaa... Ehkäpä hehkutuskin on siis vain sallittava ja koetettava ottaa kirjat siitä huolimatta ikään kuin puhtaina, ympärilleen kertyneen puheen sävyistä piittaamatta tai - kuten toisinaan on tietoisestikin tehtävä - suljettava korvansa kaikelta mahdollisimman hyvin...

    Kiitos tästä ajatuksia pulputtavasta kirjoituksestasi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, tiedätkö, että teen nyt tunnustuksen : ttuo ennakkokohu sai sisälläni asuvan pienen rebelin nostamaan päätään ja siksikin luimn tätä varsinkin toisella lukukerralla vähän silmät sirrillään löytääkseni jotakin urputtamisen aihetta. Mielenkiinnottomat kirjat eivät saa tämänkaltaista huomiota minulta lainkaan.

      Kaikki tuo mistä puhuit, Marian kätilökohtaus, Onnin kohtalo... herkisti myös minua. Kinnusella on tuo kyky.
      Minusta tuntuu, että aika tulee todistamaan kirjan kestävyyden. Kun pöly laskeutuu, uskon, että neljäntienristeys nousee yhdeksi suomalaisten 'sydänkirjoista'.

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
    2. Jotakin tässä kirjassa todella oli, koska se niin vahvasti jäi mieleen, vaikka lukukokemus olikin vähän ristiriitaisten tunteiden sävyttämä... Ja mielenkiintoista tosiaan on, miten aika tätä kirjaa kohtelee, ehkäpä hyvinkin lempeästi :)

      Vaan nyt aivan muuta: sinut on haastettu, kurkkaa kamariini <3

      Poista
  4. Tämä kyllä kannatti lukea, sillä sen verran hieno lukukokemus tästä löytyi :)
    Olen vaihtanut Kirjasähkökäyrän postiosoitteen
    kirjasahkokayra.blogspot.com ilman ääkkösiä. Voit kokeilla hakea tuolla osoitteella. Jotkut ovat rekisteröityneet uudelleen. Sori tämmöisestä vaivasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai Laakso, ehdottoman kannattava lukukokemus, samaa mieltä!

      Kiitos tuosta osoitteesta, tulen käymään huomenna. tänään on liikaa hommia siihen, että rauhassa saisin keskittyä blogeihin. Ei mitään vaivaa! :)

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  5. Minuun tämä kirja vaikutti syvästi, joskin minäkin hieman toppuuttelin ennen lukemista. Jos kaikki ovat niin rakastaneet, voinko minäkin kuulua heihin? Kai sitten voin. Tarina on vahva ja henkilöt eläviä, tapahtumaympäristö vaikuttava ja episodimaisuus hyvä tehokeino. Hieno kirja kaiken kaikkiaan, ehdottomasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suketus, yhdyn täysin rinnoin mietteisiisi! Kuten tuossa yllä Katjalle kerroin, halusin jostain syystä käydä kirjan toisella lukukerralla kamman kanssa läpi, löytääkseni edes jotakin 'ei niin hyvää'... Ensimmäisellä lukukerrallahan kirja vei minut mukanaan täysin.

      Joitain ärsyttävyyksiä löysin. yksi oli tuo mainitsemani Lahja-Kaarina-Johannes-draama, myös Kinnusen käyttämät 'loppukaneetit' pistivät silmään. Mutta nämä ovat makukysymyksiä, onneksi.

      Poista
  6. Oli virkistävää lukea arvio, jossa on särmää eikä vain hehkutusta. Tämä oli vaikuttava kirja, josta on vielä muutaman kuukauden jälkeen selkeä lukujälki mielessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paula, kiitos! Hehkutuksen aihetta kirjassa kyllä riittää yllin kyllin, ei ihme, että se on saanut niin paljon kiitosta osakseen. Hyvä kirja kestää minun mielestäni pienen särmäilynkin.

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  7. Hotkin tämän kirjan viime talvena niin nopeasti, etten muista edes yksityiskohtia enää. Tekisi varmasti hyvää lukea uudestaan ja enemmän ajatuksella, varsinkin kun paikka on tuttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Virpi, kannattaa palata vielä joskus Neljäntienristeykseen. Se kestää varmasti useampiakin lukukertoja kuin esimerkiksi ne kaksi, jotka minä tämän kirjan parissa vietin.

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  8. Hieno kirjoitus Kaisa Reetta. Ilahduin, kun luin, että olit kirjoittanut tuosta rakentamisteemasta. Itsekin sitä mietin, mutta sen suurempi merkitys hahmottui vasta bloggaukseni jälkeen.

    Noin muutoin olen jo ihan kyllästynyt tähän teokseen. Liika on liikaa. Se ei ole Kinnusen eikä kirjan vika, vaan sen julmetun hypettämisen jota tämän ympärillä on ollut. Jäin kaipaamaan tilannetta, että olisin voinut lukea tämän tietämättä yhtään mitään koko kirjasta ennakolta.

    VastaaPoista
  9. Bloggeri ei nyt jostain syystä anna vastata jokaiseen kommenttiin erikseen, joten vastaan tähän...

    Tuolla yllä Katja Kirjojen kamarista: Kiitokset haasteesta, otan sen ilolla vastaan! <3 Neljäntienristeys oli mielenkiintoinen lukukokemus, todella! Aika näyttää, miten ja mihin romaani asettuu suomalaisen kirjallisuuden kentällä.

    ja...

    Omppu: Kyllähän tätä teosta on hehkutettu. Nyt kun kirjoitin tämän jutun, luin muutaman blogijutun ja myös sen Hesarin arvostelun, joka ylisti kirjaa maasta taivaaseen! Mirelenkiintoista on seurata, mitä kirjoja milloinkin nostetaan kaikkein korkeimmalle pallille. Mainoskamppanjakin oli harvinaisen näkyvä...
    Kirja on tietenkin hyvä, mutta hehkutusta tuli minun mielestäni hiukan liiaksi.

    VastaaPoista
  10. Onneksi luin tämän kirjan ennen kuin se oli hehkutettu puhki. Oli vain sattumaa, että kirja yleensä minulle tuli tai että jaksoin sitä hiukan lukea...

    Minä en muuten joskus voi yhtään lueka kirjaa, jos siitä on tullut vaikka jo viisi hirveän kehuvaa tekstiä. Heikkous on tietysti minun ja saatanhan siinä jotain menettää.

    Erittäin hieno analyysi sinulta <3 Tuo rakentamisteema kertoo paljon henkiöistään...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, niin: kukapa tietää, kuinka olisin tämän kirjan lukenut ja miten siihen suhtautunut, jos olisin törmännyt siihen ennen kohua.

      Minäkin hiukan arastelen tarttua ylihehkutettuihin teoksiin. Turhaa ehkä sellainen...

      Kiitoksia kommentistasi :)

      Poista

Lämmin kiitos kommentistasi!