30.4.2015

Justin Go: Katoava aika

  Ashley ojentaa kätensä koskettaakseen Imogenia, mutta tämä pysäyttää käden ja tarttuu siihen.
"Me ansaitsemme enemmän", Imogen sanoo.
Unien valtakunta, hän jatkaa, on rakennettu ihmissydämen mittakaavaan ja samoista aineksista, ja sen vuoksi se tuntuu lämpimältä, elävältä ja tutulta, vaikka onkin samalla outo. Yön valtakunnassa, Imogen sanoo Ashleylle, lopultakin vapaudumme tyhjänpäiväisistä ja karkeista asioista ja pääsemme tavoittamaan sitä, mikä on oikeasti arvokasta. --- Ashley pitelee häntä tiukasti ja katsoo, miten uupumus vähitellen painaa hänen silmäluomensa kiinni...
"Haluaisit, että herättäisin sinut", hän kuiskaa. "Emme saisi nukkua tänä yönä."
  Yhdysvaltalaisen Justin Gon esikoisteos Katoava aika kuuluu niihin muhkeisiin, täyteläisesti  kirjoitettuihin lukuromaanehin, joiden seurassa kelpaa käpertyä sohvannurkkaan illaksi jos toiseksikin. Otin kirjan käteeni eräänä myöhäisenä iltapäivänä kevätsateen ropistessa ikkunaan, tarkoituksenani oli silmäillä kirjaa sillä kertaa vain pikaisesti, sillä jotain 'kiireellistä tehtävää' oli odottamassa. Seuraavassa hetkessä huomasinkin ottavani vain paremman asennon sohvalla ja heittäytyväni muitta mutkitta tarinan vietäväksi. Kaikki hyvien lukuromaanien ystävät varmasti tietävät, mitä tuossa hetkessä tapahtui!  Palasin nykyhetkeen vasta sitten kun alkoi hämärtää ja murisemaan käynyt vatsa vaati huomiota: ruoki välillä minuakin...
Nomen est omen: Tämän kirjan seurassa aika sananmukaisesti katoaa!

  Sukupolvet kauniisti toisiinsa liittävä rakkaustarina alkaa vetää ensihetkestä alkaen. Nuori kalifornialainen Tristan saa tuntematomasta asianajotoimistosta kirjeen, jossa hänelle annetaan kaksi kuukautta aikaa selvittää ja todistaa, keitä hänen isoäitinsä vanhemmat todellisuudessa olivat ja kenelle yli kahdeksankymmentä vuotta jakamattomana säilynyt, Mount Everestin retkikuntaan kuuluneen Ashley Walsinghamin perintö  kuuluu. Nyt on jo kiire, sillä testamentin määräys toteutetaan pian, kirjeessä ilmoitetaan. Tristanin on selvitettävä perintöön liittyvä arvoitus aivan yksin, muuten hänen kaikki oikeutensa kumoutuvat.

  Kysymyksessä on siis perinteinen, saduistakin tuttu alkuasetelma: Tristan on eksyksissä. Hän ei tunne äidinpuoleisia, englantilais-ruotsalaisia sukujuuriaan lainkaan, hänen äitinsä ja isoäitinsä ovat kummatkin kuolleet ja ainoa johtolanka, jota hän voi lähteä seuraamaan, on yllättäen päivänvaloon ilmestynyt vanha kirje, jonka nuori, huimapäinen Ashley on kirjoittanut rakastetulleen, Tristanin isoisoäidin sisarelle, Imogen Soames-Anderssonille. Tristanin huima tutkimusmatka menneisyyteen alkaa: hänen tiensä käy Pariisin kautta Ruotsiin, sieltä Berliinin ja tuimien tuulien saartamaan Islantiin. Matkalle hän ottaa mukaansa vain makuupussin ja isänsä vanhan aarteen, Leitzin kameran.
Olenko menettänyt sinut iäksi? Tauoton tuuli piiskaa minulle vastauksen. Mutta minä en kuuntele. Luotan vain oman sydämeni vakauteen - olen liian hullu, tai kiihkeä, ollakseni mitään muuta kuin  Sinun - aina ja ikuisesti -  Ashleysi
  Istumme junassa ja lentokoneessa, kuljemme peukalokyydillä pitkin autioita maalaismaisemia, juovumme Pariisilaisissa baareissa ja ruotsalaisessa metsässä, etsimme pieniä johtolankoja ja vaivumme hyvin usein epätoivoon. Sitten rakastummekin...
Maisemat vilistävät ohi kuin kaitafilmillä, kuljemme Tristanin kanssa maasta maahan, tarttumme hetkiin, ihmisiin, intuitioon ja tunteeseen. On kuin nuo kaksi menneisyyteen kadonnutta nuorta rakastavaista, Ashley ja Imogen, johdattaisivat kulkuamme. Ohjaavatko he meitä kohti valoa ja ymmärrystä vai hämäävätkö vain, hämärtävät tietämme tahtoen säilyttää salaisuutensa ikuisesti?

  Nuo kaksi: kuinka kiihkeä olikaan heidän aikansa Lontoossa,  juuri ennen kuin Ashleyn täytyi astua ensimmäisen maailmansodan etujoukkoihin.
Ashley on juuri sellainen nuori hurjapää, joka tuntuu sopeutuvan parhaiten vaaraan ja vaikeuksiin olivatpa vastassa sitten Sommen juoksuhaudat tai Mont Everestin jäähelvetti. Hänen rakkaudenkohteensakin tuntuu Everestin veroiselta: nuori ja kiihkeä, itsenäisyyteen pyrkivä Imogen sanoo olevansa  'jotakin aivan muuta kuin vaimotyyppiä'. Eikä Imogen sittenkään tahtoisi päästää Ashleyta luotaan, sillä eikö rakkaus merkitse enemmän kuin velvollisuus ja kunnia, hän kysyy ja haluaa karata Ashleyn kanssa pois sodan jaloista. Heidän viisi yhteistä päiväänsä, eivätkö ne muka oikeuta kääntämään koko maailmaa ylösalaisin? Eikö Ashley ymmärrä...
Jumalan tähden, rakas, vastaa minulle, hän (Ashley) kirjoittaa. Lähetä edes kirje, jossa torjut minut, niin että saan tietää, että voit hyvin ja olet päättänyt jättää minut. 
          Pyydät niin paljon, Imogen ajattelee. Sinulla ei ole mitään käsitystä, kuinka paljon.

  Saamme seurata tarinaa kahdella aikatasolla ja kolmen eri ihmisen näkökulmasta. Vaikka aikahyppelyä on runsaasti ja näkökulmat vaihtuvat tämän tästä, lukukokemus säilyy selkeänä: tässä romaanissa näkökulmatekniikka toimii loistavasti, sillä se kuuluu siihen kuin luonnostaan. Tristan, Imogen ja Ashley tuntuvat käyvän keskenään sanatonta keskustelua läpi ajan, heidän päämääränsä, pakenemisensa ja pelkonsakin tuntuvat kuin samasta kohtalon puusta veistetyltä... Mitä pidemmälle Tristan retkellään kulkee, sen elävämmäksi hänen suhteensa noihin kahteen käy. Hän puhaltaa ajan virtaan kadonneet muistot eloon ja lopulta ei enää olekaan varmaa, mikä on hänen retkensä todellinen päämäärä.

   Kirjan sisältämät ensimmäisen maailmansodan taistelukuvaukset ja kohtaukset Everestillä tuovat tarinaan juuri sellaista jämäkkää kontrastia, jota minä tällaisessa romaanityypissä joskus jään kaipaamaan.
Kirjassa on paljon luettavaa, niin kuin hyvässä lukuromaanissa täytyy ollakin, mutta joissakin kohdin pieni tiivistäminen ei olisi ollut pahitteeksi. Vähän hassulta tuntui myös amerikkalaiskirjailijan ihmettelevä, hiukan mystifioivakin ote hänen kertoessaan pohjoismaisista luonnonoloista. Hieman samanlaiseen ilmiöön törmäsin viime syksynä Haruki Murakamin romaanissa Värittömän miehen vaellusvuodet.Niin, omalle eksoottisuudelleen voi toki olla myös sokea!

  Lukukokemuksena Katoava aika oli hyvin, hyvin viehättävä. Tällaiset kauniit  tarinat tekevät maailmasta paremman, lempeämmän paikan ja antavat lukijalle siivet, joilla lentää hetkiseksi arjen tuolle puolen!
Kaikki unelmani ovat sitkeitä, mutta ne, mitä minulla on sinusta, ovat kaikkein katoamattomampia.  Aina sinun Ashleysi

Varjelen sinua aina - Imogen


** Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.



Justin Go: Katoava aika (The Steady Running of the Hour, 2014), 558 s.
Tammi 2015
Suomentanut Anna Lönnroth
Alkuperäiskieli: englanti

27.4.2015

Hannu-Pekka Björkman: Valkoista valoa

Arvo Pärtin sävellys Spiegel im Spiegel saa minut aina ajattelemaan valoa. Valoa, joka ohuiden valkoisten verhojen läpi virtaa huoneeseen. Joka matkallaan koskettaa  kristallilasia, hipaisee peilin kulmaa, ottaa mukaansa hentoja värejä, jotka elävät askelten kuluttamilla laudoilla. Tuo kuva aiheuttaa minussa yhtäaikaisen surun- ja onnentunteen. Se on loppukesän surullisuutta, haikeutta, joka nauttii omastaolemassaolostaan. 
  Hannu-Pekka Björkmanin esseekokoelma Valkoista valoa hehkuu prisman tavoin. Björkman tarttuu elämän eri kerrostumiin kuin ne olisivat haurasta, puhallettua lasia ja puhdistaa niihin kertynyttä likaa ja tomua pois, varovasti, antaumuksella ja tarjoaa työnä tulokset ihasteltaviksemme tässä kirjassa. Näen valon vaivattoman virtauksen, pienet, kristallinkirkkaat valonvälkähdykset, joissa tuikkii puhdas elämänilo. Näin kaunista elämä voi olla, Björkman tuntuu sanovan, kun vain pysähdymme hetkeksi ja jaksamme hiukan kuurata pahimpia pölyjä pois. Björkmanin seurassa tunnen lähestyväni omaa, salaista Perustilaani, sitä tunnetta, johon lapsuudessa oli niin helppoa sukeltaa ja joka oli silloin oikeastaan aina läsnä. Kyse on ajattomuudesta, silkasta olemassaolon riemusta, joka vielä nykyäänkin häivähtää mielessä pyytämättä ja kohta taas katoaa...

  Tutustuin näyttelijänä ja kirjailijana tunnetun Björkmanin teksteihin aiemmin tänä keväänä hänen Kadonneet askeleet -teoksessaan, jossa hän pohtii taiteen ja elämän pyhyyden merkitystä tarkoin valitsemiensa taideteosten kautta. Valkoista valoa on tuota teosta henkilökohtaisempi, Björkmanin omaa sielunelämää ja tunteita luotaava kokoelma. Se pieni 'korkeakulttuurinen ylemmyys', jota toisin paikoin hienoisesti aistin Kadonneissa askeleissa,  ei tässä kirjassa noussut juurikaan esille. Nyt, kun kirjan lukemisesta on kulunut jo kuukausi, voin jo arvioida lukukokemustani jo vähän niin kuin  'matkan päästä': päällimmäiseksi muistokseni jäi Björkmanin nöyryys elämän edessä, ja se valo, joka hänen tekstistään huokuu, joskus hyvinkin tummaa taustaa vasten heijastuen, on miltei häkellyttävän voimallista.  Luulen, että juuri tästä teoksesta tulee ajanoloon sellainen, johon jaksan palata yhä uudelleen ja uudelleen.

  Björkman pohtii avoimesti suhdettaan maailmaan, uskoon ja teatterintekoon. Hän kertoo uransa alkutaipaleesta, siitä, kuinka luuli teatterin omaavan vastauksen kaikkiin kysymyksiinsä, mutta huomasikin pian seisovansa hämmentyneenä teatterin arjen keskellä. Siitäkin hän kirjoittaa, mistä sai energiaa nousta näyttämölle ilta illan jälkeen silloin, kun oma usko ja teatterintekeminen aiheuttivat omantunnon ja tunteen tasolla suurta ristiritaa. Björkman pohtii erityisesti sitä, mistä kumpuavat taiteentekemisen vastuu ja oikeutukset. Entä täytyykö taiteenteossa edes olla moraalista pohjaa? Björkmanilla on kysymykseen selvä kanta ja hän tuo sen esseissään esiin kiertelemättä.

  Uraansa ja taiteilijuuteensa liittyvien pohdintojen ohella Björkman kirjoittaa paljon myös ihmisenä olemisesta: nämä hänen kaksi puoltaan, näyttelijä H.-P. Björkman ja hänen yksityinen minänsä, ovat tietenkin erottamattomia ja ruokkivat toinen toistaan. Ja niin kuin aina on oleva, ihmisyyteen kuuluu valon lisäksi myös varjoa, epäilyksiä, eksymistä, rauhattomuutta. Niitä asioita, jotka saavat elämämme oikeat värit hehkumaan entistä kirkkaampina ja selkeämpinä.

  Muistot, taide, tunne, luovuus, kauneus... Oma sielunpaikka, jossa uudistua. Häivähdys jostakin ikuisesta saa Björkmanin vakuuttuneeksi siitä, että olemme muutakin kuin savea ja tomua. Ikuisuuden valo tulee luoksemme taiteessa, hän sanoo ja osuu minusta naulan kantaan.

  Tämä esseekokoelma on valon ja rauhan kirja. Pieni kirjanen, joka mahtuu vaikka taskuun tai käsveskaan, on täynnä - niin - puhdistavaa, elvyttävää ja ajatuksia pöyhivää valkoista valoa!

**Valkoista valoa on ihastuttanut kirjojen ystäviä.  Kirjojen kamarin Katja ja P.S.Rakastan kirjoja -blogin Sara kirjoittavat teoksesta tunteita nostattavan ihanasti! <3


Hannu-Pekka Björkman: Valkoista valoa, 2007
Kirjapaja
134 s.

25.4.2015

Agatha Christie: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus

Juttu ei sisällä juonipaljastuksia
  Hercule Poirot seisahtui hetkeksi kookkaan takorautaisen portin vierelle ja jäi katselemaan kartanon pihaan johtavaa leveää ajotietä. Tietä reunustavien puiden oksilta leijaili pientareelle kullanruskeita lehtiä. Portin kupeessa kohoava nurmipenger oli kauttaaltaan pienten vaalean violettien syklaaminkukkien peitossa.
Poirot huokaisi. Greenshoren luonnon syksyinen väriloisto näytti hänen mielestään uskomattoman kauniilta. Ihailtuaan sitä vielä tovin hän asteli tilanhoitajan majalle ja koputti kevyesti rakennuksen ulko-oveen...
  Dame Agatha Christien tarinakokoelma tuntuu olevan ehtymätön - jälleen kerran hänen jäämistöstään on löytynyt jotakin ennen julkaisematonta: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus on tunnelmaltaan hyvin agathamainen, kepeä rikosnovelli, jossa tietenkin tapahtuu myös kammottava, ensialkuun peräti käsittämättömältä tuntuva murha. Erityisen viehättävän tästä pienestä tarinasta tekee se, että Christie on sijoittanut sen oman kesähuvilansa -tai pikemminkin kesäkartanonsa - Greenway Housen maisemiin. Paikka on sama, jossa vuonna 2013 kuvattiin Hercule Poirotin viimeinen juttu, Esirippu laskee.

Lähde: commons.wikimedia.org/ kuva: Graham Taylor

  Sadan sivun mittainen kirjanen sisältää murhamysteerin lisäksi myös paljon tietoa novellin taustoista ja syntyhistoriasta: puheenvuoron saavat taiteilija Tom Adams, joka jo viiden vuosikymmenen ajan on vastannut Agatha Christien kirjojen kansikuvituksesta, sekä Christien tyttärenpoika Mathew Prichard, jolle Greenway Housen on käynyt vuosien aikana tietenkin kovin tutuksi. Kirjan lopussa Agatha Christien salaiset muistikirjat (2010) toimittanut ja koonnut tutkija John Curran kertoo Christien mielenkiintoisista  työskentelytavoista, tämän novellin synnystä ja myöhemmistä vaiheista.

 Agatha Christie kirjoitti Huvimajan arvoituksen alun perin hyväntekeväisyystarkoitukseen, kustantaakseen kotikirkkonsa kauniit lasimaalaukset. Erinäisten tapatumien vuoksi teksti jäi kuitenkin julkaisematta. Myöhemmin Christie työsti ja lihavoitti novellia eteenpäin; syntyi Kuolleen miehen huvimaja -romaani (Dead Man's Folly, 1956), jonka  tunnemme myös David Suchetin tähdittämänä filmatisointina.

  Novellin tarina on taattua Christietä: Poirotin rikoskirjailijaystävätär Ariadne Oliver (jota Poirot -filmatisoinneissa näytteli mainio Zoe Wanamaker) kutsuu Poirotin Greenshore House -nimiseen kartanoon, jossa on suunnitelemassa pientä leikkisää murha-arvoitusta kartanon mailla pidettäviä kesäjuhlia varten. Ariadne aavistelee jonkin olevan pahasti pielessä:
»En oikein osaa sanoa… Siksi juuri hälytinkin teidät paikalle. Minulla on sellainen olo, että minua on koko ajan jotenkin… ohjailtu. Tämä saattaa kuulostaa naurettavalta, mutta en lainkaan hämmästyisi, vaikka huomenna tapahtuisi aivan oikea murha.»
 Ariadne Oliver/Zoe Wanamaker. lähde: whatsontv.co.uk

  Tästä pienestä novellistakin huomaa, mihin Christien suunnaton suosio perustuu. Hänen tyylinsä on niin mutkaton ja tuttavallinen; tuntuu kuin hän kirjoittaessaan vain juoruilisi hyväntahtoisesti lukijansa kanssa. Parilla kynänvedolla hän piirtää eteemme tarinan henkilöhahmot, kiinnittää sukkelasti huomiomme heidän luonteenpiirteisiinsä, pikku omituisuuksiinsa, kimurantteihin suhteisiinsa ja luo samalla psykologiset puitteet tulevalle murhamysteerille.

  Huvimajan arvoituksen henki on hyvin viisikymmenlukulainen. Poirot selvästi karsastaa monia 'nykyajan' tapoja ja kotkotuksia.  Tämä on yksi niistä seikoista, jotka erottavat Christien toisen maailmansodan jälkeiseen maailmaan sijoittuvat kirjat tv-sarjasta, jossa kaikki tarinat on muokattu kolmekymmentäluvulle. Tässä tarinassa Poirot saa mahanpuruja rohkean shortsimuodin ja vapautumassa olevien  käytöstapojen vuoksi. Tällaisilla asioilla David Suchetin Poirotin ei koskaan tarvinnut vaivata päätään...

  Tämä kirja oli ensimäinen koskaan lukemani e-kirja. Yllätyin siitä, miten vaivatonta lukeminen loppujen lopuksi oli ja miten hyvin sain tarinan tunnelmasta kiinni näin ruudun välitykselläkin. Asiaa varmasti helpotti se, että kirja oli vain sadan sivun mittainen. Todellinen e-kirjahaaste, yli viidensadan sivun mittainen lukuromaani (aika ihanalta vaikuttava sellainen) odottaisi minua jo koneeni 'kirjahyllyssä'. Olen yrittänyt haeskella 'lukulaitteita' Suomesta (ne olisivat huomattavasti halvempiakin kuin kohtuutasoiset tabletit), mutta täällä myydään 'ei oota'. Seuraavaksi suuntaan ulkomaisiin nettikauppoihin...


Agatha Christie: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus (Hercule Poirot and the Greenshore Folly,1954<s)
Kustantaja: WSOY, 2015, e-kirjaformaatti. 100 s.
Suomentaneet Antti Autio ja Pekka Marjamäki
Alkuperäinen kieli: englanti

21.4.2015

Lukuviikko: Minä lukijana ~ kirjan uudet muodot


  Lukuviikko on Lukukeskuksen järjestämä vuosittainen kampanja, joka innostaa lapsia ja nuoria lukemisen pariin. Lukuviikon aikana koulut ja kirjastot ympäri Suomea juhlivat lukemista. Tänä vuonna viikon teemana on 'Minä lukijana'. 

Kirjablogeissakin lukuviikkoa juhlitaan. Blogistaniasta löytyy tällä viikolla vaikka mitä kivaa aiheeseen liittyvää!
Minä ajattelin kantaa korteni kekoon kertomalla tällä viikolla lukemiseni uusista tuulista: sähkökirjoista ja sähköisessä muodossa olevista äänikirjoista. Tässä ensimmäisessä jutussa olen vasta astumassa e-kirjojen ihmeelliseen maailmaan... Onneksi monet valveutuneet kirjabloggaajat ovat ottaneet  kirjojen sähköiset formaatit osaksi arkipäiväänsä. Minä kuljen tässä siis hiukan jälkijunassa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan!


  Olen tähän saakka ollut melkeinpä tulisieluinen painetun kirjallisuuden puolustaja. En ole  oikeasti edes mieltänyt e-kirjoja kirjoiksi vaan... Niin, en itse asiassa koskaan edes ajatellut tuota ajatusta loppuun, sillä kysymys on ollut minulle ihan viime viikkoon asti yhdentekevä: vain painetut kirjat ovat saaneet mielessäni 'oikean kirjan' statuksen. 

  Luulen, että moni muukin jakaa kanssani nämä ajatukset: 
Miten kirjallisuuden käy, jos kaikki teksti siirtyy biteiksi hajuttomaan ja mauttomaan virtuaaliavaruuteen? Mitä tapahtuu lukukokemukselle, jos en saa ottaa kirjaa käteeni, tuntea sen painoa ja tuoksua, lehteillä sivuja... Ja miten käy kirjahyllyilleni, aarrekätkölleni, johon olen vuosien ajan kerännyt mieleistä luettavaa, vanhaa ja uutta, osin perittyäkin. Miltä tuntuisi tulevaisuudessa kerätä näitä aarteita vain koneen kätköihin? Vanhojen kirjojen rakastajalle kirjan muodonmuutos on painajaisuneen verrattava kokemus! Olin kyllä tietoinen, että e-kirjat valtaavat alaa ja että niihin pitäisi tutustua hyvissä ajoin, mutta ei vielä, ei vielä...
Onneksi monet valveutuneet kirjabloggaajat ovat ottaneet  kirjojen sähköiset formaatit osaksi arkipäiväänsä. Minä kuljen tässä siis hiukan jälkijunassa, mutta parempi myöhään!

  Sitten tapahtuikin jotakin, jota haluan tässä kutsua 'onnelliseksi sattumaksi': minulle tarjottiin pyytämiäni arvostelukappaleita e-kirjaformaatissa. Vaikka en voinut ottaakaan tarjousta sillä kertaa vastaan (kyseisen kirjan salausmuoto ei mahdollistanut tiedoston avaamista ilman sopivaa laitetta), ajatus e-formaattiin tutustumisesta jäi mieleen kytemään.  Ryhdyin ottamaan asiasta selvää ja huomasin yllätyksekseni,  että sähkökirjoja voi lukea myös ihan tavallisen tietokoneen näytöltä. Tarvitaan vain ilmainen Adobe Digital Editions -ohjelma, jonka voi asentaa koneelle todella helposti ja nopeasti. Totta kait tätä systeemiä oli kokeiltava! Asensin Adoben ohjelman koneelle ja suunnistin e-kirjakauppaan (jonka nimen jätän tässä yhteydessä mainitsematta, mutta googlettamalla löytyy).

E-kirjoja voi myös lainata, niin omasta kirjastosta kuin esimerkiksi HelMetin kautta ja niitä löytyy myös ilmaisen Gutenberg-projektin kautta. Itse koin Gutenbergin hiukan sekavaksi, eikä suomenkielinen tarjonta ollut siellä kovinkaan mielenkiintoista.



Joku voi nyt kysyä (ehkä aiheellisestikin) miksi halusin ehdoin tahdoin tutustua (minulle) uuteen formaattiin sillä kaikkein hankalimmalla tavalla, eli läppärin ruudulla. On totta, että suotuisampi vaihtoehto olisikin ollut hankkia heti se ihana lukulaite, jonka avulla lukukokemuksesta saa todella miellyttävän: 'kuin lukisi oikeaa kirjaa'. Päätin tehdä kokeilusta tarkoituksellisestukin vähän hankalamman,  tehdä itsestäni eräänlaisen 'testinuken': tiedän näet, että monet kirjojen ystävät ovat periaatteessa kiinnostuneita e-kirjoista, mutta jostain syystä sitä lukulaitetta tai tablettia/älypuhelinta ei vain tule hankittua. Nyt siis kokeillaan, miltä e-kirjat tuntuvat, kun niitä luetaan 'koneiden karvahattumallin' näytöltä. Kokeilu on minusta tarpeen, koska varsinkin lukulaitteisiin satsaaminen voi tuntua turhalta panostukselta, suomenkielisten  e-kirjojen tarjonta kun ei tähän saakka ole ollut kovinkaan suurta. Tarjonta on kuitenkin hitaasti kasvamassa ja ainakin suurimmat kustantamot ovat alkaneet julkaista kirjoja samaan aikaan  sekä perinteisessä että e-kirjaformaatissa.
E-kirjojen kysyntää laskee varmasti myös niiden suhteellisen kalleus: vaikka ne ovat painettuja versoita halvempia, on niiden hinnassa mielestäni yhä varsin paljon ilmaa (josta verotus nappaa tietenkin oman osansa).
  
 Pääsette seuraamaan tutustumistani e-kirjojen maailmaan ihan ensi hetkistä lähtien, sillä hankin elämäni ensimmäisen e-kirjan vasta viime viikon lopulla.  Kirjoitan tuosta lukukokemuksesta oman postauksensa.  
 Metsästäkin näyttää löytyvän innokkaita kirjailijoita ;)

 Eri laitevalmistajat (esim Apple, Kindle) käyttävät lukulaitteissaan ja tableteissaan erilaisia e-kirjaformaatteja, mikä tietenkin aiheuttaa lukijalle omat hankaluutensa. Käytännössä kaikki suomenkielisiä sähkökirjoja myyvät kirjakaupat kuitenkin tarjoavat kirjansa niin sanotussa EBUB-muodossa, joka tietämäni mukaan toimii laitteessa kuin laitteessa, joten lukijan ei tarvitse mietiskellä asiaa ostotapahtuman  jälkeen. Sekaannuksia saattaa ilmetä vasta siinä vaiheessa, kun koneelle aletaan haalia kirjoja ulkomaisista nettikaupoista.
Lisäsekaannusta lukijaparalle saattaa aiheuttaa sekin, että eri tahot suojaavat tuotteitaan erilaisilla koodeilla, jotka mahdollistavat kirjojen avautumisen vain tiettyjen  valmistajien laitteilla.
On hyvin mielenkiintoista seurata, yhdenmukaistuvatko e-kirjojen formaatti- ja salausmuodot jossakin vaiheessa niin, ettei lukijan tarvitsisi vaivata päätään moisilla seikoilla - enää ikinä!

  *Tätä juttua kirjoittaessani kävin tutustumassa kirjakauppojen e-kirjatarjontaan ja huomasin, että esimerkiksi Akateeminen kirjakauppa on laittanut e-kirjojen latauskauppansa tauolle jo vuonna 2012. Kertoohan tämä jo jostakin! Miksi me, jotka 90-luvulla olimme maailman johtava kännykkä- ja nettikansakunta, olemme jääneet e-kirjojen suhteen muista maista näin pahasti jälkeen. Sitä sopii miettiä...

 ** Lukuviikkoa juhlistavan juttusarjani seuraavassa osassa arvioin sen elämäni ensimmäisen sähköisessä muodossa lukemani kirjan ja sen jälkeen pohdin e-kirjojen mahdollisuuksia varsinkin lukuviikon varsinaisen kohderyhmän, eli lasten ja nuorten näkökulmasta.


19.4.2015

Keväisen metsän hämyssä


Hämyisessä kevätmetsässä samoileminen on melkein parasta mitä tiedän.
Tämä on metsänpeikkojen, menninkäisten ja keijujen oma maailmaa - siksi ihmiskulkijan on käveltävä täällä varoen ja metsän asukkien rauhaa kunnioittaen...


Olen ollut muutaman päivän täällä metsän keskellä. Metsäkävelyt ovat päivittäisiä, ja tänään muistin ottaa kamerankin mukaan...

Se mikä vielä äsken näytti täysin kuolleelta, herääkin eloon! 
Huhtikuu on lupausten aikaa.

Meri on lähellä, joten kevään eteneminen käy täällä  hiukan jäljessä muusta pääkaupunkiseudusta. Sinivuokot ovat vasta availemassa kukkiaan, hyvin, hyvin ujosti. Nuput näyttävät kehittyvän  tuolla juurella sijaitsevan pussukan suojissa... 
  

Rakastan tätä vanhahkoa metsää... Talousmetsäähän tämä tietenkin on, mutta saareke on saanut kehittyä uskomattoman pitkään rauhassa, melkein koskemattomana. Tässä kohdassa koputan puuta ja toivon, toivon ... Metsän vanheneminen saattaa tuntua joistakin silkalta tuhlaukselta, mutta
minä en pysty ajattelemaan metsiä pelkkinä talousresulsseina. En voi enkä tahdo! 


Huomenna alkaa lukuviikko! Siitä tuonnempana lisää.  


Mutta siihen asti: toivottelen kaikille blogissa viivähtäville hyvää alkavaa viikkoa!

17.4.2015

David Suchet: Hercule Poirot ja minä


Olen 162 cm pitkä. Pääni on kananmunanmuotoinen, ja kannan sitä hieman vasemmalle kallellaan. Silmäni, niin minulle on kerrottu, hehkuvat vihreinä, kun olen kiihtynyt. Kenkäni ovat nahkaiset, tyylikäät ja kiiltävät. Kävelykeppini on koristeltu kullatulla kädensijalla. Kelloni on suuri ja pysyy tismalleen ajassaan. Viikseni ovat koko Lontoon komeimmat. Huomaatko, mon ami? Ymmärrätkö? Edessäsi seisoo Hercule Poirot.
  Tuo hurmaava silmien tuike, pieni kumarrus, hatun nosto ja sitten tuttu, kohtelias tervehdys: Bonjour, mon cherie! Kyllä, hän se on, miljoonien rakastama, Dame Agathan luoma ja David Suchetin henkiin herättämä belgialaisetsivä pienine harmaine aivosoluineen, omalaatuisine poikamiestapoineen ja patenttinahkaisine kenkineen. Tunnustan heti aluksi, että rakastuin tähän Suchetin esittämään pieneen belgialaiseen heti ensimmäisen Poirot-jakson nähtyäni. Toisaalta kukapa ei voisi olla menettämättä Suchetin Poirotille edes pientä osaa sydämestään? Äkkirakastumiseni syynä oli ennen muuta  Poirot itse, mutta myös huolella 1930-luvun art deco -henkeen rakennetun tv-sarjan ainutlaatuinen tunnelma oli omiaan aiheuttamaan syvää huokailua.  Laatua, laatua ja vielä kerran laatua! Agatha Christie's Hercule Poirot taisi olla minulle niitä ensimmäisiä laadukkaita brittituotantoja, joita voin katsella lukemattomina uusintoinakin katselunautinnon vähääkään kärsimättä.

  Silkasta rakkaudesta tartuin myös tähän näyttelijä David Suchetin kirjoittamaan teokseen, jossa hän johdattaa lukijansa tv-sarjan kulissien takaiseen maailmaan ja kertoo miltei kaksikymmentäviisi kestäneestä, antoisasta taipaleestaan maailman tunnetuimman fiktiivisen persoonan kanssa. Tämän teoksen luettuani olen hivenen lähempänä belgialaisen etsivän omankin arvoituksen ratkaisua: sitä, miten tuo pikkumies onnistui saamaan melkeinpä koko maailman polvilleen.

  Dame Agatha Christien ensimmäisen Poirot-tarina (suom. Stylesin tapaus) ilmestyi Yhdysvalloissa vuonna 1920. Poirotin viimeinen juttu, jonka Christie oli kirjoittanut jo 1940-luvun alussa, ilmestyi 1975, vain hieman ennen kirjailijattaren kuolemaa. Suchet sai toiveensa mukaisesti tehdä miltei kaikki Poirot-tarinat englantilaiselle ITV-kanavalle. Yhteensä tarinoita kertyi seitsemänkymmentä kappaletta. Christie tuntui itse jossakin vaiheessa jo kyllästyneen hahmoonsa ja nimitteli tätä yksityisessä päiväkirjassaan jääräpäiseksi ja aivan mahdottomaksi persoonaksi, mutta lukijat olivat tehneet päätöksen hänen puolestaan: he olivat niin rakastuneita Agathan jäärään, että naisen oli kertakaikkiaan vain jatkettava kirjoittamista. Dame Agathalla taisi olla sankariinsa todellinen viha-rakkaussuhde!

  Ja niin taisi käydä David Suchetillekin. Hänen suhteensa tuohon belgialaiseen logiikan pikkujättiläiseen oli ja on hänen omien sanojensa mukaan yhä vieläkin niin mutkikas, että sen täydellinen selittäminen saati ymmärtäminen on mahdotonta. Poirot on ohjannut Suchetin tunteiden vuoristoradalle useammin kuin yksikään toinen ihminen ennen tai jälkeen -ja ehkäpä juuri tästä syystä näyttelijä kertoo hahmon yhä vieläkin olevan hänen läheisin ystävänsä. Suchet muistelee elävin sanakääntein niitä aikoja, jolloin hän enää tiennyt, mihin mies nimeltä Suchet päättyi ja mistä mies nimeltä Poirot alkoi... Tällainen syvä yhteensulautuminen roolihenkilön kanssa kertoo Suchetin olevan luonnenäyttelijä vailla vertaa. Mies on hyödyntänyt tätä erikoisosaamistaan paitsi Poirotissa, myös lukuisissa muissa kuuluisiksi tulleissa teatteri- elokuva- ja tv-rooleissaan.

  Kun Suchetia 1989 pyydettiin ensimmäisen kerran Hercule Poirotin rooliin ITV:n tulevaan suurtuotantoon, hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, minkälaiseen seikkaluun ja julkisuusmyllyyn hänen myöntävä vastauksensa johtaisi. Alkuun Suchet oli epäilevällä kannalla: hän ei ollut lukenut ainuttakaan Poirot-kirjaa ja isovelikin varoitteli roolista: 'sinuna en koskisi Poirotiin pitkällä tikullakaan'. Jokin - ehkä se oli intuitio - sai Suchetin ottamaan tarjouksen vastaan ja loppu onkin tv-historiaa. Hercule Poirot ja minä -teos kertoo viehättävien yksityiskohtien kera siitä prosessista, johon Suchet antautui etsiessään itsestään juuri sitä aitoa ja oikeaa Dame Agathan luomaa Hercule Poirotia. Kuinka hän lähestyi hahmoaan, rakensi tämän olemuksen, luonteen, ulkoasun, kävelytyylin, puhetavan...  Näyttelijä tahtoi alusta alkaen kunnioittaa Agatha Christien näkemystä Poirotista, eikä ottanut ohjeita tai määräyksiä roolihahmon luonteesta vastaan keneltäkään - paitsi itsensä Dame Agathan tyttäreltä Rosalind Hicksiltä, joka painotti huumorin olevan sallittua, mutta vain, jos katselija nauroi Poirotin kanssa. Sen sijaan Poirotin itsensä esittäminen naurettavassa valossa olisi kielletty. Suchet painoi tämän kullanarvoisen ohjeen mielensä syvyyksiin 'ikuisiksi ajoiksi'. Vuosien vieriessä hän kykeni syventämään Poirotin henkilöhahmoa entistä hienosyisemmäksi ja monitahoisemmaksi, aina Christien henkeä kunnioittaen ja hioen pienen belgialaisen luonteenpiirteitä esiin ällistyttävällä tarkkuudella ja sävykkyydellä. Prosessin lopputuloksena syntynyt Suchetin Poirot on kristallinkirkas, älykäs, pikkutarkka ja huumorintajuinen mies, joka loogisten kysymysten lisäksi joutuu - katolisen uskonsa ajamana - pohtimaan myös moraaliaan ja oman uskonsa suhdetta maalliseen valtaan ja lakiin. Tämä silloin tällöin esiin pistävä sisäinen ristiriita tekee hahmosta moniulotteisen ja entistä mielenkiintoisemman.

   Kun Suchet teki Poirotinsa kanssa neljännesvuosisadan ajan näin pikkutarkkaa ja omistautunutta työtä, oli suorastaan hämmentävää huomata, että hän teki noina vuosina myös muita, yhtä paljon tarkuutta ja omistautumista vaativia rooleja, jotka vetivät häntä luonnenäyttelijänä usein täysin vastakkaisiin suuntiin. Roolien suuri määrä oli osittain pakon sanelemaa, sillä Poirot-sarjan alkuvuosina tuotannon jatkamisesta päätettiin vain vuodeksi eteenpäin, eikä jatkaminen ollut itsestäänselvyys silloinkaan, kun sarjaa oli ehditty myydä jo hyvinkin sataan maahan. Vaikka suosio oli huumaavaa, tuotantotiimin jalat pysyivät aina maassa, sillä tuotantokustannukset olivat sarjan huikean laadun vuoksi päätähuimaavan korkeat. Kun sarjaa vielä kuvattiin vain muutamana kuukautena vuodessa, oli selvää, että Suchetin tie vei muina aikoina teatterin lavalle ja elokuviin, aina Broadwayta ja Hollywoodia myöten. Suosio ja arvostelut olivat myös näillä areenoilla ilmiömäiset.

Hercule Poirot ja minä -teos on jännittävä yhdistelmä muistelmia ja filmografiaa. Suchet käy kirjassaan läpi koko 24-vuotisen uransa Poirotina, ensihetkistä Poirotin viimeiseen hengenvetoon marraskuussa 2013. Tuo hetki on täynnä patoutunutta tunnetta, sellaista, jota voi kokea vain silloin, kun tietää hyvästelevänsä erityisen rakasta ystävää.
Teos sisältää runsaasti tietoa ja hauskoja anekdootteja sarjan kuvauksista ja niiden ympäriltä ja avaapa Suchet kirjassa hieman yksityiselämäänsäkin. Mukana on kerrontaa näyttelijätyöhön liittyvistä prosesseista, julkisuudesta ja Suchetin muista, Poirotin rinnalla tehdyistä rooleista. Pientä toisteisuuttakin hänen kerronnastaan löysin. Asioiden perinpohjainen esittäminen juontuu ehkäpä hänen pikkutarkkuudestaan, yhdestä niistä luonteenpiirteistä, jotka hän jakaa rakkaan ystävänsä Hercule Poirotin kanssa.

Hienon kirjan  kruunaa Poirotmaisella tarkkuudella toteutettu valokuvaliite.

**
  Katsoessani kameraan viimeistä kertaa, muistelen Poirot'n perjantaina Hastingsille lausumia viimeisiä sanoja. Cher ami, sanoin hiljaa... --- Tuolla lausahduksella on minulle valtaisa merkitys, mistä syystä toistin sen vielä kerran, kun hän oli sulkenut oven perässään. -- Se oli lausuttu rakkaalle, rakkaalle ystävälleni Poirot'ille. Jätin samalla hyvästini hänelle, ja se tuntui sydämeni syvimmässä sopukassa saakka.
** 
Internetin kätköistä löytämäni dokumentti Being Poirot toimii ihanana johdatuksena tähän kirjaan!

* Kirjan on lukenut myös Leena Lumi

**Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.


David Suchet: Hercule Poirot ja minä (Poirot and Me, 2013)
Kustantaja: Minerva, 2015, 379 s. +valokuvaliite
Suomentanut Sirpa Parviainen
Alkuperäiskieli: englanti

12.4.2015

Saul Bellow: Tartu tilaisuuteen


  Carpe diem, Zeize the day, tartu hetkeen. Kuinka tärkeältä tuo Horatiuksen lause nykypäivänä kuulostaakaan. Hetkiin ja tilaisuuksiin tarttumisesta on muodostumassa uusi kansalaisvelvoitteemme. Meidän on etsittävä edistystä, onnea, rakkautta, kauneutta, hoikkuutta, hyvää oloa, terveyttä, rikkautta, menestystä ja ainakin nyt sitä pätkätyötä melkein hinnalla millä hyvänsä. Hetkiin tarttumatta jättäminen taas kuvastaa laiskuutta, mielen velttoutta, henkistä lamaa suorastaan -  kuka enää nykyään uskaltaisi olla potematta edes pikkuista huonoa omaatuntoa siitä, ettei aina ja kaikkialla ole  tavoittelemassa näitä kullanarvoisia hetkiä - tilaisuuksia saada kiinni elämästä ja mahdollisuuksista.

  Minulle lausahduksella carpe diem on aina ollut hyvin positiivinen kaiku - kun tartun hetkiin, koen tarttuvani onneen - niinhän sen luulisi menevän, mutta luettuani tämän Saul Bellowin mainion pienoisromaanin, aloin nähdä heitossa muitakin ulottuvuuksia. Enpä ennen ole tullut edes ajatelleeksi sitä, kuinka näppärä yhteiskunnallisen ohjailun ja markkinatalouden työkalu se nykyajassa on - puhumattakaan siitä, miten taitavasti lukemattomat muutkin huomiotamme jahtaavat ja valintoihimme vaikuttamaan pyrkivät  tahot tuota slogania käyttävät, vetoamalla milloin huonoon omaantuntoomme, milloin mukavuudenhaluumme...

  Yhdysvaltalainen Saul Bellow lähestyy teemaa varsin mielenkiintoisesti tässä 1956 kirjoittamassaan pienoisromaanissa.  Kirjan päähenkilö, Wilhelm Adler on mies, joka nopeaa menestystä etsiessään tarttuu sangen epäilyttäviin tilaisuuksiin kuin ötökkä pettävän houkuttavaan kärpäspaperiin ja jää ansaan. Bellow tarttuu itsekin hetkeen, sillä hän rajaa kirjan tapahtumat muutamaan aamupäivän tuntiin, niihin hetkiin, joina päähenkilömme kurjuus aktualisoituu täyteen mittaansa.

  Wilhelm Adler elää maailmassa, jossa ihmisen arvo mitataan menestyksessä ja rahassa. Arvot ovat peräisin hänen pitkän ja mennestyksekkään uran tehneeltä, rikkaalta ja sfinksimäisen itsetietoiselta isältään. Wilhelmkin tahtoo loistaa, totta kai, mutta valitsee mielestään suoremman ja helpomman tien tähtiin, sillä hän haluaa nauttia elämästään: menestyksen voi saavuttaa muutoinkin kun kärsimällä! Omaa onnenkantamoistaan etsiessään hän törmää ihmisiin, jotka tunnistavat tämän maailman heikoimmat lenkit - heidät, joita on helppo imarrella katteettomilla lupauksilla kymmenestä hyvästä ja kuusta taivaalla - Wilhelm vaistoaa vaaran, sillä ensin hän kieltäytyy tarjouksista - siitä Hollywood-tähteydestäkin, joka ensin tuntuu liian hyvältä ollakseen totta - mutta aina lopulta hänen on pakko hylätä epäilyksensä ja hypätä pää edellä matalaan veteen. Ja tietäähän sen, miten siinä käy...

Onko Wilhelm itsetuhoinen vai naiivi? Toisiaan seuraavien katastrofien jälkeen hänen tilanteensa pahenee:  hän menettää omaisuutensa ja filmiseikkailunsa jälkeen löytämänsä kunniallisen (!) työn lisäksi vielä perheensä - ja joutuu ahdingostaan huolimatta elättämään sekä ex-vaimonsa että heidän yhteiset lapsensa. Miehen ainoaksi turvaksi jää lopulta vain psykologiksi itseään tituleeraava, omituinen tohtori Tamkin, joka tutustuttaa Wilhelmin pörssikeinottelun salaisuuksiin ja joka samalla -aivan ilmaiseksi - jakelee ystävälleen psykologisia neuvoja ja analyyseja tämän tukalasta tilanteesta:
Katsotaan pystynkö antamaan sinulle tyydyttävän vastauksen, sanoi tri Tamkin. Hänen pannukakkunsa tuotiin pöytään. Hän siveli voin, valutti sen päälle vaahterasiirappia, halkaisi kakut neljään osaan, ja alkoi syödä lujin, tarmokkain lihaksikkain leuoin, jotka välillä narahtivat saranoista. Hän painoi veitsenkahvalla rintaansa ja sanoi - Täällä, ihmisrinnassa - minun, sinun, jokaisen - ei ole ainoastaan yhtä sielua. Siellä on lukemattomia sieluja. Mutta tärkeimpiä sieluja on kaksi todellinen sielu ja teeskentelijäsielu. --- Sinä et ole vapaa. Sinun oma kavaltajasi on sinun sisälläsi ja myy sinua. Sinun on toteltava sitä kuin orja. Se saa sinut tekemään työtä  kuin hevonen. Ja minkä eteen? Kenen eteen?
Wilhelm kuunteleeTamkinia kuin noiduttuna ja seuravassa hetkessä hän jo seuraa miestä Wall Streetille tahdottomana kuin lammas taskussaan viimeiset 700 dollariaan, joilla he yhdessä Tamkinin kanssa aikovat tehdä pörssissä 'psykologisen ja hyvin mielenkiintoisen kokeen'...

  Wilhelmin kurimuksen kierre on surullista mutta samalla tavattoman hypnoottista seurattavaa. Bellow kuvaa hänet taitavassa kaksoisvalaistuksessa: voin nähdä Wilhelmin yhtä hyvin vastuutaan alati pakenevana lusmuilijana kuin suoraselkäisenä miehenä, jota kohtalo julmasti potkii. Ehdottomasti hän on hyvää tarkoittava, helläsydäminen mies, joka rakastaa lapsiaan ja - niin- isäänsäkin: miestä, joka tuntuu hylkäävän hänet kerta toisensa jälkeen. Isä pitää poikaa henkisessä vallassaan omaisuutensa avulla, rahapussilla, jonka suun hän pitää visusti suljettuna. Poika anoo isältään armahdusta, isän vastaus on armoton. Mutta kun tohtori Tamkin puhuu tulevista ajoista, vihjaten tulevaan perintöön, Wilhelm tyrmistyy: Kun isä on mennyt, hänellä ei ole enää ketään, hän rakastaa isäänsä! Bellow näyttää tässä viittaavan Wilhelmin syvimpiin elämänarvoihin: puhdas rakkaus omaa, kitsasta isää kohtaan voittaa Wilhelmin oman kärsimyksen ja on luonteeltaan kovin moraalista. Tämä seikka viimeistään paljastaa sen, että luvussani oli kunnon moraaliteetti.

  Romaanissa kuljetaan 1950-luvun lopun New Yorkin kaduilla, hotelleissa ja Wall Streetin rahamaailmassa. Pörssiin sijoittuu myös yksi parhaista viime aikoina lukemistani romaanikohtauksista: Wilhelm seuraa numerosarjojen tanssia valotauluilla ja huomaa viimeisillä pennosillaan tekemänsä sijoituksen tippuvan hetki hetkeltä alemmas... Tässä hetkessä Bellow tekee kirjallisen hattutempun: hän vyöryttää eteeni Wilhelmin ajatusten kautta valottuvia, tajunnanvirtamaisia kuvia nykyajan kipukohdista; kohtaamattomuudesta, vieraantumisesta, ihmisen loputtomasta ahneudesta ja itsekkyydestä, kuvia maailmasta, josta emme enää saa otetta... Vaikka teoksen ilmestymisestä on ensi vuonna tullut kuluneeksi 60 vuotta, se elää vieläkin ajan hermolla!
Synkähköstä teemasta huolimatta Bellowin tyyli on riemastuttavan raikasta ja irtonaista ja samaan aikaan hyvin intensiivistä. Kun pakettiin lisätään vielä suomentajana toiminut Pentti Saarikoski, on hieno lukukokemus taattu.

  Kanadassa syntynyt, juuriltaan venäjänjuutalainen yhdysvaltalaiskirjailija Saul Bellow (1915 -2005) oli ja on yksi maansa vahvimmista modernisteista. Kirjailijan uransa lisäksi Bellow opiskeli muun muassa antropologiaa ja sosiologiaa ja opetti useissa yhdysvaltalaisissa yliopistoissa. Bellow sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1976.

** Tähtikirjastoon.


Saul Bellow: Tartu tilaisuuteen (Zeize the Day, 1956)
Kustantaja: Tammi, 2001, 145 s.
Kirjan 1. suomennettu painos ilmestyi 1969
Suomentanut Pentti Saarikoski
Alkuperäiskieli: englanti

7.4.2015

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta


  Olisiko tässä kevään ja tulevan (toivottavasti lämpimän) kesän 2015 hittiromaani?
Speksit nimittäin ovat enemmän kuin kohdallaan: romaanissa eletään (juuri nyt äärimmäisen trendikästä) kuuskyt-seitkytlukujen vaihdetta Lontoossa, pukeudutaan turkismaksitakkeihin ja minareihin, ajetaan kuplavolkkarilla nimeltä Janis, kuunnellaan Bobia kynttilänvalossa, juhlitaan Riojan voimin aamuun ja ollaan vielä niin viattomia - siitäkin huolimatta, että maailma vaatii haltuunottoa, kokeiluja, tippumista korkealta ja kovaa.

  Kolme nuorta ihmistä, Luke, Leigh ja Paul, etsivät tässä keskeneräisessä maailmassa itseään ja löytävät toisensa, kietoutuvat yhdeksi  ja tulevat toistensa kautta joksikin enemmäksi. Luke on liima, joka pitää heidän kolmipäisen, alati liikkeessä olevan olentonsa kasassa. Ihana, kiltti, lahjakas, arvoituksellinen Luke, jonka sisällä kuohuvat demonit ja elämännälkä tekevät hänestä moraalisäännöistä  piittaamattoman luonnonvoiman.  Teatteria rakastava Luke hakkaa kirjoituskoneensa näppäimistöllä maailmaa ja itseään uusiksi, kirjoittaa silkasta kirjoittamisen himosta vailla halua nähdä tekstinsä jonkun toisen esittämänä. Paul, joka on jo pitkään haaveillut teatterituottajan urasta, ottaa Luken siipiensä suojaan. Siipien, jotka ovat vielä kovin nuoret ja läpikuultavat...

  Kolmikko perustaa underground-teatterin, sillä  unelmat on saatava lentoon! Edessä häämöttävät pitkät, yöhön venyvät työpäivät, juhlat, castingit, vatsaperhoset ennen ensi-iltaa. Tämä on aikaa ennen otsikoita, kuuluisuutta, maailmanvalloitusta. Suloista, hellää, kirkasta aikaa, joka tuntuu liittävän heidät ikuisesti toisiinsa...
Kolmikon välille syntynyttä herkkää tasapainoa horjuttaa kaunis, nuori näyttelijätär Nina, joka Luken tavoin painii omasta henkilöhistoriastaan nousevien demoniensa kanssa. Nina on eksyksissä, hän haluaa kaiken mutta on samaan aikaan menettämäisillään itsensä ja kantaa tästä syystä aina  mukanaan tuhon mahdollisuutta kun taas Leigh, tulisielu, toimii tarinan tasapainottajana:  tuo taakka osuu hänen harteilleen kuin luonnostaan, sillä hän käy itse jatkuvaa ja  periaatteessa hyvin moraalistakin kamppailua realiteettien ja  omien tunteidensa välillä.
Monipuoliset henkilökuvaukset ovat mielestäni tämän kirjan parasta antia.

  Brittiläinen, käsikirjoittajanakin toimiva Sadie Jones tietää, kuinka kirjoitetaan vetävää, sulavasti etenevää ja viihdyttävää tekstiä. Myös roolitus pelaa: jokainen romaanin neljästä päähenkilöstä kuvastaa oivallisella tavalla ihmismielen eri kerroksia. Tarinan kaari on ehjä ja hyvin rakennettu. Itse tarina on jollakin tavoin niin suloinen ja viaton, että jouduin lukiessani useammin kuin kerran miettimään, olivatko 60-70 -luvut todellakin näin 'puhtoista aikaa' vai onko tämä kerronnan viehättävä siloisuus ja suloisuus kirjailijan tietoinen tyylivalinta. Ehkä rakkaus oli totta on hyvin hellästi henkilöihinsä katsova, puhdasverinen ja hyvin viihdyttävä rakkauskertomus. Omaan lukumakuuni romaani olisi kaivannut himpun verran lisää särmää: kirjan maukas alkuasetelma ja äärimmäisellä tarkkuudella rakennetut henkilöhahmot olisivat mielestäni kestäneet (jopa vaatineet) kirjailijalta hiukan uskaliampaa, rouheampaa otetta. Silloin olisin rakastunut tähän kirjaan päättömästi. Vaikka hullu rakkaus jäi tällä kertaa syttymättä, viihdyin kirjan seurassa kuitenkin paremmin kuin hyvin, siksi taitava kirjailija Sadie Jones on.
  He eivät puhuneet. He olivat vierekkäin, eikä se tuntunut tarkoitetulta. Se ei tuntunut kohtalolta. Sitä ei ollut kirjoitettu. 
  Taannoin lukemassani Hesarin jutussa Sadie Jones lupasi tarinalleen jatkoa jopa kahden uuden kirjan verran. Toivon, että Jones ottaa seuraavia osia naputellessaan silkkihansikkaansa pois ja antaa sormenpäidensä vuotaa verta näiden upeiden ihmisten tähden. Odotan seuraavilta osilta paljon, sillä tässä tarinassa on huimasti potentiaalia!
Kirjailijatar on muokannut trilogian ensimmäisestä osasta BBC:llä jo tämän vuoden puolella nähtävän tv-sovituksen. Nähtäväksi jää, tuoko joku kanava Falloutin Suomeen.

Romaanista löytyy lisää juttuja... muun muassa täältä: Kirsin kirjanurkkaLeena Lumi, Luetut, lukemattomatLumiomena, Mari A:n kirjablogi ja Reader, why did  I marry him.

** Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.


Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta (Fallout, 2014)
Otava 2015, 419 s.
Suomentanut Marianna Kurtto
Alkuperäiskieli: englanti

3.4.2015

Pitkäperjantaina


   Kauneus on osa sisäistä todellisuuttamme.-- Mutta se on jotakin enemmän kuin pelkkää esteetistä viehtymystä, jotain suurempaa, salaperäisempää. Se kiehtoo mieltä, mutta emme saa siitä otetta ja siksi palaamme sen ääreen uudelleen ja uudelleen. Kauneuden syvin olemus on kätketty, kun katsomme sitä, katsomme samalla sisäänpäin.
                                      
                                                      Hannu-Pekka Björkman: Valkoista valoa (Kirjapaja, 2012)


Toivotan kaikille blogissa viivähtäville ihanaa ja rauhallista pääsiäistä! 

1.4.2015

Maaliskuun blogatut

Maaliskuussa ehdin blogata kuudesta kirjasta. Tuo lukumäärä, kuusi romaania - tai laajuudeltaan romaaniin verrattavaa kirjaa - tuntuu minulle ainakin tässä vaiheessa sopivalta bloggaustahdilta. Siihen päälle mahtuu silloin tällöin  vielä pari mielenkiintoista tietokirjaa, joita onkin tulossa lukuuni taas tässä kuussa.


Maaliskuun alussa löysin itselleni uuden kirjailijarakkauden.  Don DeLillon Omegapiste on mielestäni niin huikeaa kirjallisuutta, että jatkan miehen tuotantoon tutustumista mahdollisesti jo tämän kuun puolella.

Tutustuin myös huikeaan kotimaiseen esikoiskirjailijaan, Pajtim Statovciin, jonka romaani  Kissani Jugoslavia osui suoraan sydämeeni.

Kuukauden dekkarinimeksi valikoitui Islantilainen Arnaldur Indridason, jonka rouheasta kynänjäljestä ja koukuttavasta tarinankerronnasta nautin rikosromaanissa Räme.


Avaruustutkijan ja suhteellisuusteoreetikko Stephen Hawkingin uskomattomaan elämään pääsin kurkistamaan muistelmateoksessa Minun lyhyt historiani.

Ja seuraavaksi hyppäsin tuhannen vuoden takaiseen Islantiin Joonas Aholan suomentamassa ja toimittamassa teoksessa  Gísli Súrinpojan saaga.

Islannista lensin 1900-luvun alun Intiaan, keskelle maan itsenäistymiskuohuja. Ihastuin Kamila Shamsien aistivoimaiseen tyyliin hänen hienossa, uudessa romaanissaan Jumala joka kivessä.

Maaliskuun kirjasato oli minusta mukavan monipuolinen. Tässä kuussa on tarkoitus poiketa ainakin New Yorkissa,  Lontoossa, Tanskassa, Venäjällä ja Sveitsissä... Niin ja iki-ihanalle herrasmiesetsivälle, Hercule Poirotille sielunsa ja sydämensä antaneen David Suchetin muistelmia odotan jo innolla! Ja jo tänä iltana otan iltalukemisekseni Sadie Jonesin romaanin Ehkä rakkaus oli totta, joka vie minut 1960-luvun Lontooseen. Kirjan kansilieve lupaa minulle ainakin romantiikkaa, rakkautta ja taidetta...

Nyt hyvää yötä, huomenna tulossa pieni pääsiäistervehdys O & O:lta. Tapasin heidät tänään ensimmäistä kertaa