Karl-Johan Vallgren: Varjopoika

   Nainen oli tullut läpi portista heidän takanaan, jättänyt kohteliaasti tilaa yksin olevalle isälle, jolla oli rattaat ja kaksi kitisevää lasta. Kristoffer katsoi naista silmät suurina arvioiden, pitäisikö hänen ujostella vai hyväksyä tämä saman tien. Sitten poika katsoi häntä anovasti.– Isi kiltti, saanko mennä tädin kanssa?– Hyvä on. Mutta pidä kiinni hänen kädestään, ettet kaadu. Näethän sinä, kuinka kova tungos täällä on. Hirveästi väkeä joka puolella. Istut sitten penkille tuolla ylhäällä ja odotat, niin minä olen siellä puolen minuutin päästä.– Minä istun hänen kanssaan, kunnes te olette perillä, nainen sanoi hellästi. – Tulehan sitten, nuori mies, niin mennään.

  Keväällä, tutustuttuani Lars Stiegin mainion Millenium-trilogian alkuosaan Miehet jotka vihaavat naisia, päätin antaa ruotsalaisille dekkareille mahdollisuuden vietellä minut uudelleen, 10 vuotta kestäneen, kyllästymisestäni johtuneen tauon jälkeen. Ensimmäiseksi myönnytykseksi valikoitui tämä pitkän kirjailijanuran tehneen  Karl-Johan  Vallgrenin dekkaridebyytti, jota kirjan takakannessa hehkutetaan uudeksi pohjoismaiseksi dekkarisensaatioksi ja sen päähenkilöä Danny Katzia eräänlaiseksi Harry Holen ja Lisbeth Salanderin yhdistelmäksi. Kirja löytyi e-kirjapuodin viikonlopputarjouksesta ja irtosi parilla kolikolla. Kunnon dekkari on parasta lääkettä nyt jo toista viikkoa jatkuvaan kesäflunssaankin, ajattelin ja naps, kirja oli mun...

  Dekkarin päähenkilön ominaispiirteet ovat minulla aina se juttu, jota määrää, pidänkö lukemastani vai en. Hahmon täytyy tavalla tai toisella luikerrella ihoni alle. Vallgren on muokannut dekkarinsa 'sankarista' antisankarin perikuvan: hän, juutalaistaustainen Danny Katz, on älykäs tietokonealan ekspertti, entinen nuorisorikollinen ja narkomaani, joka on taustastaan huolimatta  päässyt palvelemaan maataan myös Ruotsin armeijan tiedusteluosastolla. Danny on mielestäni oikein onnistunut dekkarihahmo, hänessä on sitä tarpeellista särmää, okaita jotka tarttuvat kiinni...

   Dannyn hiukan tylsäksi jämähtänyt elämä saa äkkikäänteen, kun hänen parhaan armeijakaverinsa puoliso ottaa häneen yhteyttä ja pyytää apua. Joel Klingberg on kadonnut jälkiä jättämättä, aivan samalla tavoin hänen pieni veljensä Kristoffer oli tehnyt neljäkymmentä vuotta aiemmin, Angela Klingberg kertoo.Veljesten vanhemmatkin ovat kuolleet vuosia sitten epämääräisissä olosuhteissa. On kuin Klingberg-teollisuussuvun yllä lepäisi painava, henkeäsalpaava kirous. Katz on heidän ainoa mahdollisuutensa, vain Danny pystyy selvittämään sen, mitä Joelille on tapahtunut, sillä...

”Hän sanoi, että olit ainoa ihminen, johon hän on milloinkaan luottanut.””Niinkö hän väitti?””Kyllä. ’Ainoa ihminen, johon olen luottanut koko elämäni aikana.’ 

  Tästä alkaa Katzin miltei painaismainen matka  ihmismielten syvyyksiin. Angelan pesti saa hänet lopulta epäilemään kaikkea ja kaikkia ja lopulta jopa itseään. Hänestä tulee takaa-ajettu, jänis, joka jatkaa juoksuaan sillonkin kun toivo näyttää menneen. Pysähtyminen merkitsisi kaiken loppua. Nuoruuteen kuuluneet  muistot, ihmiset, kaikki se, minkä hän jätti taakseen silloin kun tahtoi muuttua, unohtaa... Eva! Mitä Evalle, hänen rakkaimmalleen, oli tapahtunut silloin joskus? Oliko se sittenkin ollut Katz, joka...?

  Tarina kahdesta kadonneesta veljeksestä vie Katzin orjuuden, mustan magian ja woodoon lähteille, se johdattaa hänet takaisin nuoruuden traumoihin, ruotsin armeijan salaisuuksiin ja Klingbergien mahtisuvun ja historiaan kaukana Dominikaanisessa tasavallassa...
Varjopojassa olisi ollut aineksia useampaankin dekkariin, sen verran huimaavasti Vallgren marssittaa tarinaansa henkilöitä ja juonenkäänteitä. Useat tarinalinjat toki sekoittavat pakkaa tehokkaasti, niin, ettei lukija tiedä, miten päin juttu lopulta kääntyy, mutta minun mielestäni vähempikin olisi riittänyt, semminkin kun tarinan lukuisia teemoja ehdittiin nyt vain hipaista ja sitten juostiinkin jo pää kolmantena jalkana eteenpäin.

  Onko Varjopoika Ruotsin uusin dekkarisensaatio? En osaa sanoa. Lisbeth Salanderin tai Lars Stiegin kaltaista karismaa en tästä kirjasta löytänyt, mutta ammattimaisesta dekkarinpunonnasta toki tässäkin tarinassa on kysymys.  Voisin kutsua VP:tä toimivaksi, melko miellyttäväksi ja varmaksi dekkarivalinnaksi.  Positiivisesti yllätyn muun muassa siinä, ettei Vallgren sorru mässäilemään yksityiskohtaisilla väkivaltakuvauksilla, kuten niin monet muut nykydekkaristit kuuluvat tekevän. Muutama melko suorasukainen sanavalinta kirjasta löytyy, mutta ne ovat kestettävissä, siksi harvassa niitä on.

  Varjopojasta löytyy juttua myös täältä: Järjellä ja tunteella, Kirjabrunssi,  Kirjapolkuni, Kirsin kirjanurkka,  Kuuttaren lukupäiväkirja ja Rakkaudesta kirjoihin.


* Liitän tämän postauksen Annamin vetämään Kirjallinen retki Pohjoismaissa-haasteeseen.


Karl-Johan Vallgren: Varjopoika (Skuggpojken 2013)
Otava, 2015
Suomentanut Maija Kauhanen
E-kirja, 309 s
Alkuperäiskieli: ruotsi

Vanamot tuoksuvat öisin...

Nuhanenäkin haistaa iltaöisen vanamontuoksun, vaikka se on niin vieno, vain häivähdys -  Maailman ihaninta parfyymia!
Postauksen ensimmäisen kuvan otin jo vuosi sitten, nuo toiset äsken, pienellä happihypyllä. Oikeastaan olin menossa kuvaamaan luonnonvaraisia iiriksiä rannalle, mutta jouduinkin vanamoiden lumoihin. En  rohjennut laskeutua kameroineni tuonne heinien joukkoon lähikuvauksia varten pelkillä lipokkailla, vaan ihailin ja tuoksuttelin kauempaa...

Vanamoiden tuikut loistavat tummuvassa kesällassa... Ja totta se on: nämä ihanuudet tuoksuvat vain öisin!

Iloista kesäsunnuntaita toivotellen, 

Kerry Greenwood: Miss Phryne Fisher Investigates

  Tänään, tai oikeastaan jo päiviä sitten piti kirjoittamani Sarah Watersin hienosta romaanista Parempaa väkeä, mutta ärhäkkä kesäflunssa estää minua tarttumasta toimeen. Kun pää on täynnä räkää, ajatus ei juokse niin kuin pitäisi. Watersin juttu saa siis odotella vielä hetken. Perjantain kirjamenuuni tarjoilee australialainen yksityisetsivä Miss Phryne Fisher, olkaatten hyvä! Tällaisista kepeistä dekkareista voi hyvillä mielin kirjoitella puolikuntoisenakin.

Kuva: ABC TV

   Törmäsin neiti Fisheriin jo toukokuun alussa etsiskellessäni oman lukulaitteeni nimikkokaupasta Agatha Christien kirjoja alkukielisinä versioina. Puoti antaa haun tulosten yhteydessä kirjasuosituksia, joiden joukosta Kerry Greenwoodin kirjoittamien dekkareiden hauskat, 1920-luvun tyyliin kuvitetut kannet suorastaan hyppäsivät silmille. Australialainen ABC TV on ihan vastikään tuottanut kirjoihin perustuvan tv-sarjan, joka ilokseni löytyikin Youtubesta. 'Filmatiointi' hehkuu 1920-luvun pukuloistoa ja tyyliä (tietenkin hyvin karrikoidusti,mutta siitä viis). Klikkasin pari Miss Fisher -dekkaria lukulaitteeseen ja mietin siinä samalla että milloinkahan saisimme tämän maailman tyylikkämmän, tuulihattumaisen keveän naisetsivän Suomenkin telkkariin. 

Toiveeni toteutui yllättävän nopeasti: kun Tv 1:n  arkialkuiltojen dekkaripaikalla pyörinyt Midsomerin murhat päättyi, paikalle lennähti Miss Fisher! 

  Melbournelainen, 1900-alun kasvatti Phryne Fisher edustaa itsenäistä, sellaista vähän villiluonteista naistyyppiä, joka ei anna ympäristön mielipiteiden sanella tekemisiään. Phrynen lapsuus on ollut hyvin vaatimaton, mutta ensimmäisen maailmansodan jälkeen tupsahtanut yllätysperintö on nostanut perheen sosioekonomisen aseman sittemmin miltei taivaisiin. Phryne viettää aikansa seurapiireissä, shoppailee, harrastaa ilmailua ja ratkoo arvoituksia. Mihinpä muuhunkaan tämä hävyttömän rikas neiti-ihminen voisi aikansa käyttää?

  Phryne rakastaa vapauttaan! Avioliitto tai lastenteko eivät kuulu hänen suunnitelmiinsa, mutta intohimoja hänen elämästään ei puutu: hän jumaloi komeita miehiä eikä voisi elää ilman design-vaatteitaan, asusteitaan, korujaan, ja helmikoristeista pistooliaan! Hän on julkean pinnallinen, eikä edes yritä peittää turhamaisuuttaan. Mutta mikä vielä pahempaa: tämä älykäs, boheemi nainen aiheuttaa vanhoillisissa ympyröissä päänsärkyjä yhdelle jos toisellekin, rikkoo jäykkiä moraalikäsityksiä ja nauraa päälle. Täydellinen viihdesankaritar siis! eikä Phrynen valtaisaa garderopia voi  tässäkään jutussa ohittaa, sillä sitä esitellään dekkarissa tämän tästä:

The weather reports promised clear, mild conditions, and Phryne briefly considered a Chanel knitted silk suit, in beige, and a rather daring coat and skirt in bright red wool but finally selected a fetching sailor suit in dark blue with white piping and pique collar. The waist dropped below her hips leaving five inches of pleated skirt, which even the parochial taste of Melbourne could not find offensive.

Kuva: ABC TV

   Miss Phryne Fisher Investigates on dekkarisarjan ensimmäinen osa, jossa Phryne palaa Lontoosta kotiseudulleen Melbourneen, tarkoituksenaan lomailla ja ottaa samalla selkoa tuttavaperheen tyttären kummallisesta sairastelusta - onko mahdollista, että nainen on joutunut myrkytyksen uhriksi?

Phryne saa selvitettäväkseen jutun, jossa kummittelee valkoinen vaara - kokaiini. Melbournen seurapiireissä kuohuu ja salapoliisitehtävät johtavat Phrynen  tietenkin mitä kiperimpiin vaaratilanteisiin eikä helmikoristeinen pistoolikaan jää pelkäksi koristukseksi...

Mutta aina löytyy aikaa yhdelle kuumalle tangolle komean venäläisemigrantin käsivarsilla:

The whole room had stopped to watch them as they began to dance, so fluid their movements, so highly charged the sacramental caresses. Sasha slid, moved, turned, with effortless grace expected of a dancer, but there was more in his tango than mere practice. The more impressionable of the  ladies in the audience were reminded of a partner; and one of the serving-maids, clutching her silver spoon to her bosom, whispered to her companion, a waiter, 'Ooh, he's a sheik!'

  Dekkarissa liikutaan melbournelaisten seurapiirien ja luksushotellien maailmassa, mutta  kirjailija Kerry Greenwood on onnistunut ujuttamaan tarinaansa pienen pientä yhteiskunnallista kantaaottavuuttakin. Phrynen ystävä tohtori Elisabeth Mcmillan työskentelee hyväntekeväisyysvaroin pyörivässä Queen Victoria -naistensairaalassa ja taistelee naisten oikeuksien puolesta. Phryne lähtee usein innokkaasti tukemaan ystävättärensä toimia. Tässä ensimmäisessä seikkailussa joudutaan vastakkain  laittomia abortteja tehtailevan joukkion kanssa. Kirjat luonut Kerry Greenwood on itsekin yhteiskunnallisesti valveutunut; kirjailijanuransa ohella hän on myös  juristi ja toimii muun muassa vähävaraisten puolustusasianajajana Victorian Legal Aid -organisaatiossa.  

  

  Miss Phryne Fisher -dekkarit ovat juuri sopivaa luettavaa heille, jotka haluavat ottaa kertakaikkista vapaata arjen reaaliteeteistä,  tyhjentää mielensä paineista ja stressistä. Riippukeinuunkin tätä uskallan suositella. 

Sarjaa ei ole ainakaan vielä suomennettu, mutta kirjoja löytyy englanninkielisinä pokkariversioina kirjakaupoista. Kirjastojen tilannetta en ole tarkistanut. Tätä nimenomainen teos on ilmestynyt myös nimikkkeellä Cocaine Blues.  

  

Kirjasta on kertonut myös Orfeuksen kääntöpiirin Suvi.

Kerry Greenwood: Miss Phryne Fisher Investigates, 1989

Constable & Robinson Ltd

E-kirja, 162 s.

Joel Lehtonen: Kerran kesällä

Sitten pukeusi maailma kiireellä kesään, pääskyset liversivät myllyllä kaivovintin kärjessä, pihatuomet tulivat vihreiksi ja koivikon hiirenkorvat suuriksi ja tuoksuviksi. Puroniityn ruohistossa paistoivat voikukat kirpeänkeltaisina lämpymässä auringon hohteessa. Ampiainen hyrisi iltaisin, maa hengitti lämmintä.

  Kaiken tämän ihanuuden keskelle, kesällä 1913 puksuttaa sisävesialus Sandels, pitkin auringonkiloista Saimaata, mukanaan kirjava joukko miehiä, alkavasta kesästä ja iloliemestä juopuneita. Tappeluksen tuiske kiirii vettä pitkin, mutta siitä kaiken nähnyt Sandels tuntuu vähät välittävän lipuessaan rauhaisasti kohti pientä, suven sylissä uinailevaa kaupunkia. 

  Ja laivasta astuu maihin nuori Lauri Falk, joka hänkin tuntuu Sandelsin tapaan nähneen ja kokeneen kaiken, mitä tällä maailmalla on tarjottavanaan. Miten kovasti hän on yrittänytkään saada osaansa, musiikin ja opiskelun keinoin, mutta ei auta, hän ei ollut löytänyt paikkaansa maailmassa  - ei hänestä tullut oikeata säveltäjää, ei polyteknikkoa, runoilijakin hänessä oli kuolemassa. Tulisiko hänestä sittenkin isänsä kaltainen, mitäänsanomaton maanviljelijä Valkki vain, tai - mikä vielä pahempaa -  isän toivoma pappi tai tuomari - ei ei, taiteilijaksi hän tahtoi itseään  tituleerata vielä, sävellyksiä oli sentään muutama syntynyt etelän mailla, Italiassa, jonka ihanuudesta hän oli siitäkin saanut tarpeekseen. Ja nyt hän on palannut kotiseudulle - kuolemaan...

 ...tänne synnyinseudulleen hän oli jälleen painuva, se oli ottava hänet vastaan kuin hellä äiti, sinne hän oli menevä, kauas vihannoivaan, visertävään metsään; siellä hän oli levittävä lämpöiselle kalliolle loistavan kolibriviittansa ja nukahtava. Kukaan ei häntä sieltä löytäisi ainakaan ihan heti; hän puikahtaisi takaisin luontoon, josta oikku oli viskannut hänet muualle.

Mutta ei sentään vielä! Jokin tässä kaikessa, Saimaan yllä kaartuvassa sinisessä taivaassa, kesän lupauksissa, tuoksuissa, jotka houkuttavat pysähtymään rantakoivikon katveeseen, estää häntä tekemästä viimeistä tekoaan. Ehtiihän hän kohdata katkeran kohtalonkalkkinsa myöhemminkin,  mut ei nyt, ei kesän ollessa korkeimmillaan...

Lauri asettuu tutun myllärin kesävieraaksi, tahtoo kokea vielä kaiken sen, mitä kaukana Italiassa niin kaipaili: Suomen suven, joka tunkeutuu ihmisen luihin ja ytimiin asti, lämmittää, hoitaa ja hellii niin kuin telkkäemo poikiansa...

  Kesä rientää.  Lapsuuden muistoissa viipylleet töllien asukit tulevat uudelleen tutuiksi ja Lauri osallistuu tiiviisti pienen maaseutukaupungin sosiaaliseen elämään, viettää aikaansa vanhojen tuttaviensa, kirkasotsaista altruismia ja pasifismia julistavan kirjakauppias Muttisen ja materialistisen tuomari Tommolan kanssa. Tätä 'seurapiiriä' saapuu hämmentämään  intohimoinen karelisti ja muinaissuomalaisuuden tutkija Bongman ja kas, pienen käytännön pilan avittamana Lauri pääsee tutustumaan lähemmin myös erääseen liikemies Könöliniin ja tämän rehevään ja vaarallisen hekumalliseen vaimoon ja heidän kahteen tyttäreensä.

  Miesten kesken tavataan taajaan, keskustelu käy vilkkaana, ryöpsähtää välillä miltei tappelukseksi saakka, mutta ovathan aiheetkin kuumottavia: minkälainen lienee maan kohtalo venäjän kainalossa, entäpä talous ja maaseudun huominen, kun suuret ulkomaiset metsäyhtiöt valtaavat markkinoita ja metsiä? Könölin on rappionsa partaalla, niin kuin moni muukin velkarahalla onneen porskutellut liikemies, mutta salaa onnettomuutensa ympäristöltään.  Jotkin aiheet ovat näemmä ikuisia, ajattelin Lehtosta lukiessani. 

  Tietämättä Könölinin vaikeuksista Lauri Falk huomaa suloisen tilaisuutensa koittaneen: vielä kerran hän aikoo yrittää, vielä hänellä on mahdollisuus tavoitella onnea. Autuuden kuvitelmat kilpistyvät Könölinin juuri hankkiman herraskartanon ja tämän tyttären Svean ympärille. Hän tahtoo vielä opiskella - ehkä maataloutta - ja pitkään mietinnän alla ollut Kullervo-teoskin odottaa yhä säveltäjäänsä. Kuinka suloista ja helppoa onkaan  unelmoida silloin, kun unelman kohde on vielä kesän matkan päässä, mutta auta armias kun päivät käyvät lyhyemmiksi, syksy lähenee ja Laurin olisi tartuttava toimeen.  Mutta veri vetää häntä jo toisaalle, toisiin syleilyihin, toisiin unelmiin. 

Pysähdyn ihailemaan: Kuinka hienosti ja alleviivaamattomasti Lehtonen maalailee tuuliviirinä heiluvan Lauri Falkin henkilöhahmoa:

  Ja sitten, vähitellen hän ei enää oikein viihtynytkään täällä maalla. Huolettikin vähän tuleva elämä. Pitäisi puhua siitä Muttiselle, vanhalle ystävälle... Pitäisi mennä kaupunkiin.

  Kyllä vain, kesän autereissa oli tullut luvatuksi yhtä sun toista, ja nyt nuo lupaukset ahdistivat, tuntuivat silkalta petokselta itseä ja toista kohtaan. Ja mitä? Opiskelut maanviljelysopistossa? Ushh! Ja mikä lie ollut se hento tunnekuohu, jokä oli kuin varkain sitonut hänet eräänä kuutamoisena yönä nuoreen ja viattomaan Sveaan, oliko se rakkautta lainkaan?

*

  Joel Lehtosen 1917 kirjoittama Kerran kesällä -teos sisältyy kirjailijan kultakaudella  syntyneeseen Putkinotko-sarjaan, johon tämän kirjan lisäksi kuuluu novellikokoelma Kuolleet omenapuut (1918) sekä nimiteos Putkinotko (1919-1920). 

Lehtosen kirjallinen taituruus on elävää ja monikerroksista. Hän on samanaikaisesti suuri realisti ja herkkä lyyrikko.  Romaanin henkilö- ja luontokuvaukset hämmästyttävät: miten hienoa, ajatonta tekstiä meillä on kirjoitettu jo sata vuotta sitten! 

  Päätin tänä kesänä  tutustua paremmin muutamaan suomalaiseen klassikkokirjailijaan. Kiitän tässä yhteydessä innostukseni lähdettä, Kirjojen kamari -blogin ihanaa Katjaa, joka on kauniiden tekstiensä myötä houkutellut lukijoitaan klassikkojen pariin. 

Kesäkuussa ehtinen lukea Lehtoselta vielä Putkinotko-sarjaan kuuluvan novellikokoelman Kuolleet omenapuut. Heinäkuun klassikkokirjailijan nimi on vielä arvoitus...

Joel Lehtonen: Kerran kesällä, 1917
Alkuperäinen kustantaja: Otava
Elisa Kirjan ilmainen klassikko 205 s.

Suvea ja unelmia juhannukseesi!

Toivotan sinulle suloista sydänsuven juhlaa! 

Virpi Hämeen-Anttila: Käärmeitten kesä

Karl Axel Björkin uusia tutkimuksia

  Hänen oli vaikea hengittää. Mitä tämä oikein oli, en minä koskaan, hän ajatteli. Tämä on hulluutta, hän ajatteli. -Madame, hän sanoi sitten ja pakotti itsensä vetäytymään taemmas.   - Nii, aiva nii, ei me voi njutte, ei tässe, sanoi Zubova. Björk jäykisti tahallisesti lihaksensa ja ajatuksensa. Tämä nainen voi olla vakooja, hän hoki itselleen. Tämä nainen on varmasti vakooja. Tämä nainen on kanssani, koska on vakooja. Hän on kanssani vain koska tahtoo minulta tietoja. Olen kuullut sen hänen omasta suustaan.   -Ei, hän sanoi ääneen. 

   Monipuolisen ja rakastetun kirjailijan Virpi Hämeen-Anttilan viimevuotinen dekkaridebyytti Yön sydän on jäätä on saanut odotettua jatkoa. Jäin Karl Axel Björkin salapoliisitaitojen koukkuun viime syksynä luettuani dekkarisarjan ensimmäisen osan ja olin aika varma, ettei minun tarvitsisi odottaa kuin puolisen vuotta saadakseni kuulla lisää Karl Axelista (tuttavallisemmin Kallesta) ja hänen seikkailuistaan 1920-luvun Helsingissä. Ja niin kävikin, Käärmeitten kesä ilmestyi västikään ja tietenkin minun piti saada heti tuoreeltaan luettavakseni!

  Jo syksyllä ihastuin Hämeen-Anttilan luomaan 1920-luvun Helsinkiin: miten hieno miljöö se onkaan tällaiselle Sherlock Holmesin perintöä kunnioittavalle ja hiukan noir-tyyliselle romaanisarjalle. Hämeen-Anttilan tyylitaju on horjumaton: hän herättää 1900-luvun alkupuoliskon tunnelman eloon huimaavan hienolla ja lukuisia pieniä yksityiskohtia sisältävällä ajankuvauksellaan. Näin erikoisiin aiheisiin painottuneen historiallisen romaanin luominen on varmasti vaatinut paitsi todellista intohimoa, myös hurjan määrän tutkimustyötä. Lukija voi olla varma, että Björk-dekkareissa faktat ovat taatusti kohdallaan.

 1920-luku: niin täynnä ristiriitoja ja mahdollisuuksia, todellisia ja kuviteltuja uhkia, monerniutta, uutta aikaa ja uusia aatteita, joiden joukossa kukkivat myös epäinhimilliset arvot.
Veljessota oli repinyt kansan kahtia ja ensimmäinen maailmansota oli jättänyt helsinkiläisiinkin omat jälkensä, vaikkemme kansakuntana siihen varsinaisesti osallistuneetkaan. Maan poliittinen tilanne oli yhä epävakaa, rajoilla liikehdittiin, vakoilu ja vastavakoilu kukoistivat. Suomesta tuli sijaintinsa vuoksi Venäjälle suuntautuvan vakoilutoiminnan keskus. Kun 'joukkoon iloiseen' lisätään vielä kieltolain aikaiset salakuljettajat ja muut pitkän sillan takana (ja vähän sillä paremmallakin puolella) majailevat hämäräheikit, on mielikuvitusta kutkutteleva asetelma valmis: 1920-luvun Helsinki oli kuin luotu rikostarinoiden näyttämöksi.

  Käärmeitten kesässä eletään vuoden 1921 kesän alkupäiviä. Yksityisetsivä Kalle Björk, joka päivisin työskentelee sisäasiainministeriön virkamiehenä, odottelee jo malttamattomana kuukauden pituisen kesälomansa alkamista, mutta valtakunnan poliitiset sotkut ovat vähällä sekoittaa hänen lomasuunnitelmansa. Kallen yksityiselämässäkin kuohuu, niin paljon että hän joutuu itsensä etsivän rikospoliisin hampaisiin. Suhde venäläiseen emigranttiin, kreivitär Elena Zubovaan on hänenlaiselleen yläluokkaan ainakin puolittain kuuluvalle virkamiehelle kuin venäläistä rulettia. Mutta tunteet ja veri vievät...

*

  Tällä kertaa Kalle saa tutkittavakseen Leskirouva Alina Jegoroffin hämäräperäisen kuolemantapauksen. Rouvan kallis, kultainen kaulakääty on kadonnut ja hänen testamenttiinsa on ilmestynyt uusia ja yllättäviä edunsaajia. Voiko rouvan kuoleman takana piillä muutakin kuin pienen kylmettymisen jälkeen iskenyt sydänhalvaus? Pian selviää, ettei kyseessä olekaan yksittäistapaus: mikä kumma ruumiinheikkous Helsingin varakkaaseen herrasväkeen on iskenyt? Tutkimusten jäljet johtavat Kallen ihmismielen varjoisimmille kujille, ja melkoisen harmittomasti alkaneesta tapauksesta sukeutuu vaarallinen piirileikki käärmemäisen, naamioitumista rakastavan rikollisen kanssa. Kallen hermot kiristyvät ja kuin huomaamattaan hän joutuu houkuttelevan lähelle niitä tummia vesiä, jotka luuli jättäneensä jo kauas taakseen...

  Romaanin päähenkilöksi nousee mielestäni jälleen kaksikymmentäluvun kuohuva, kansainvälinen Helsinki, siitäkin huolimatta, että saamme Kalle Björkin luiden ympärille nyt aiempaa enemmän verta ja lihaa, intohimoakin. Minusta tuntuu, että tuo hienostunut salapoliisi on jättäytymässä tarkoituksellisesti hiukan sivuun omassa dekkarisarjassaan, on kuin hänellä ole olisi haluakaan nousta näyttämön kirkkaimpaan valokiilaan - ainakaan vielä. Mutta on Kallessa myös tuo varjoisampi puoli, joka tuo häneen kaipaamaani syvyyttä sittenkin ja  josta salapoliisihahmoissa niin pidän. Tällä kertaa tummuus häivähtää hänen katseessaan ja olemuksessaan jo niin, että sen melkein tuntee. Mitä onkaan vielä odotettavissa...

Arvuuttelen jo: pääsemmeköhän seuraavassa romaanissa ihastelemaan Helsingin syksyä?


Kiitän kustajaa arvostelukappaleesta.

Virpi Hämeen-Anttilan blogista Kadonnutta 20-lukua etsimässä löytyy tietoa salapoliisisarjan synnystä ja Kalle Björkin henkilöhistoriasta.

 Arvioni romaanista Yön sydän on jäätä:

Virpi Hämeen-Anttila: Käärmeitten kesä, 351 s.
Otava 2015

Mihail Šiškin: Neidonhius

  Kirjakaunotar saapui luokseni jo hyvän aikaa sitten, heti kohta kevättalvisen ilmestymisensä jälkeen. Kirja osui silmiini kaupan uutuushyllyssä ja siinä hetkessä tiesin, että minun oli pakko saada tuo tiiliskivi omakseni, vaikka se merkitsisi sitä, että minun pitäisi sinnitellä seuraavat pari päivää pienen pienellä ruokbudjetilla. Totiset kirjarakkaudet voivat siis syntyä täysin ulkokirjallisin perustein: en tuntenut Mihail Šiškinin tuotantoa ennestään, en ollut kertaakaan törmännyt hänen nimeensäkään: rakastuin vain palavasti hänen kirjansa kanteen ja tietenkin tuohon ihmeellisenä hohtavaan nimeen Neidonhius.

  Siitä päivästä alkoi vähittäinen tutustumiseni Mihail Šiškinin maailmaan. Vähittäinen sanon, sillä lähestyin tätä venäläistä kirjailijaa todella, todella hitaasti, selailin kirjaa, mittailin sen painoa, ihailin kannen tummaa tulppaania... Sitten aloin lukea, sivun pari päivässä ja joskus heitin kirjan pöydälle viikoiksikin, kunnes tartuin siihen uudelleen, luin lisää. Alku oli hankalaa, sillä en saanut kirjasta otetta, kerronta tuntui niin etäiseltä että keskittyminen tuotti oikeata tuskaa. Mutta pitkäksi venähtäneen tutustumisprosessin aikana tapahtui viimein se, mitä olin odottanut: aloin tuntea kirjan sydänlyönnit. Neidonhius asetti juurensa johonkin sieluni salaisista sopukoista ja alkoi kasvaa  - ja jatkaa kasvuaan varmasti hyvin pitkään tämän ihmeellisen ja tunnekylläisen lukukokemuksen jälkeenkin. Nyt huokaan: mikä onni, että hankin tämän kirjan, onni, että jatkoin lukemista alun epävarmuuden ja hankaluuksien jälkeen. Lukukokemuksesta tuli lopulta unohtumaton ja minulla on sellainen aavistus, että Neidonhius nousee tämän kirjavuoteni ehdottomaksi tähdeksi.

  Neidonhius imee voimansa maailman kulttuurihistorian valtasuonista, antiikin taruista, Raamatun kertomuksista, Rooman muinaisilta, kapeilta kujilta, Tiber-joesta, Venäjän kuohuvista vuosisadoista. Tarinasta, joka ei koskaan kuole, vaan toistuu, toistuu, jatkuvasti muuntuvana, mutta silti samana. Romaani onkin mitä kaunein  kunnianosoitus ihmeellisille, kokonaisia kansakuntia synnyttäneille ja koossapitäville tarinoille. Ilman tarinoitamme meitä ei olisi olemassa, Šiškin sanoo, mutta toisaalta: voi sitä veren määrää, jonka olemme niiden puolustamiseksi vuodattaneet ja tulemme yhä vuodattamaan. Ovatko suuret, taivaita hivelevät tarinamme se hauta, johon lopulta kaadumme?

  Neidonhius rikkoo hämmentävällä rakenteellaan romaanitaiteen kaikkia  konventioita: miltei juoneton teos kokoaa yhteen kolme kertomuslinjaa, jotka ensin näyttävät olevan täysin erillisiä, mutta jotka lukemisen myötä alkavat liittyä toisiinsa miltei näkymättömin sitein. Tarinatasot virtaavat lukijan tajuntaan limittäin ja lomittain, kuin langat palttinassa. Tarinoiden loimilankoja vetelee yksi keskushahmo, venäläissyntyinen, Sveitsissä asuva mieshenkilö, joka toimii maahan pyrkivien venäjänkielisten turvapaikanhakijoiden tulkkina. Mies jää nimettömäksi, Šiškin kutsuu häntä vain 'tulkiksi'. Nimen voi ymmärtää ainakin kahdella eri tavalla, myös syvemmässä merkityksessään.

  Ensimmäinen tarinalinjoista seuraa tulkin työskentelyä pakolaiskeskuksessa, jossa hän avustaa turvapaikanhakijoita kuulusteluissa. Pakolaiskeskukseen sijoittuvat jaksot koostuvat kysymyksistä ja vastauksista, jotka ensialkuun ovat hyvin muodollisia mutta jotka aikaa myöten vapautuvat ja muuttuvat syvällisiksi filosofisiksi pohdinnoiksi. On tärkeää osata kertoa oikein, on tärkeää, että heillä, jotka tämän kultaisen maan rajojen sisälle pyrkivät, on oikeanlainen tarina tarjottavanaan. Kertomukset saavat yhä infernaalisempia sävyjä, on kuin kuulustelijat ajaisivat pakolaiset kertomaan satuja, joihin kukaan ei voi uskoa. He johdattelevat, piiskaavat kuulusteltaviaan yhä syvemmälle ihismielen pimeisiin sopukoihin, niin pitkälle, että heidän oma asemansakin lopulta muuttuu, liudentuu... Historia ja nykyisyys, tosi ja fiktio sekoittuvat. Mistä tarinasi alkaa, mihin se päättyy - tännekö muka? Ei tuo riitä, eikö ollutkin niin, että... Ja yhtäkkiä he ovatkin syventyneet eksistentiaalisiin, sivujen mittaisiin  pohdintoihin. Ja tulkki tulkkaa...

Kysymys: Mutta jos tulevaisuuden viimeiselle sivulle on pantu jo piste, merkitseekö se, ettei mikään  voi muuttua. Jospa tekeekin mieli korjata elämässä jotain? Saada joku takaisin? Viedä rakkaus loppuun? 

Vastaus: Päinvastoin, joka hetkenä voi sellainenkin muuttua, mikä on jo tapahtunut. Jokainen sinun   kokemasi ihinen muuttaa kaikkea edellä ollutta. Kysymys- ja huutomerkillä on kyky keikauttaa sekä lause että kohtalo ylösalaisin. Menneisyys on se, mikä jo tunnetaan, mutta se muuttuu, jos edetään viimeiselle sivulle asti. 

   Romaanin toinen tarinalinja keskittyy tulkin yksityiselämään. Lukijan eteen levittyvät lapsuusmuistot venäjällä, tulkin epätoivoinen rakkaus vaimoonsa ja pieneen poikaansa, hajoava avioliitto, mustasukkaisuus... Ilma on täytenään historiaa, muistoja, tulevaisuuskuvitelmia, rakkautta ja vihaa. He ovat Tristan ja Isolde, vai onko Tristanin osan sittenkin saanut joku muu? Yhteinen eurooppalainen menneisyytemme on alati läsnä, se tulee vastaan tuoksuina, tuntemuksina, ääninä, jotka sekoittuvat nykyisyyteen ja kääntävät ajan kulun päivastaiseksi. Olemmeko kulkemassa kohti menneisyyttä, pimeitä onnettomuuden vuosia? Eikö tämä kaikki ole jo koettu? Mitä merkitystä suurilla kertomuksilla enää on, kun kaikki se, mihin ne perustuvat, on kadonnut.  Tulkki tuntee eksistentiaalista kauhua.

Ja nyt tulkki oli Roomassa, ja taas kaikki osoittautuivat kopioiksi, niin Vatikaanin museoiden veistokset kuin Berninin enkelipatsaat Ponte San Angelolla -- Jopa Tiber näytti olevan huono kopio jostain muusta, kadonneesta, aidosta. Tulkki ja Isolde katsoivat sillalta ruskeaa kuollutta vettä ja matalia rantakatuja, joita peitti kerros kuivunutta, halkeillutta liejua, eikä päähän tahtonut millään mahtua, että tuo touhukas virta, joka kuljetti likaista vaahtoa, oli se sama Tiber, johon risti auttoi aurinkoisena lokakuun päivänä Konstantinusta hukuttamaan Maxentius-pakanan, mistä seurasi, että maailmasta tuli kristitty. Tuohon velliinkö? 

   Ja sitten Šiškin ohjaa lukijansa jälleen uusiin svääreihin: tulkki saa tehtäväkseen kirjoittaa puhtaaksi kuuluisan venäläisen, 1900-luvun vaihteessa syntyneen laulajattaren päiväkirjat. Projekti ei ota tuulta alleen, mutta päiväkirjat, jotka perustuvat oikean historiallisen henkilön Izabella Jurjevan merkintöihin, alkavat elää Neidonhiuksessa omaa elämäänsä.

  Izabella kuuluu Venäjän hyväosaisiin ja siksi hänellä on mahdollisuus - ei vaan hyvien enkelien asettama velvollisuus - liitää perhosena, olla aina liikkeessä, vaatia itselleen kaikkea sitä hyvää, mitä elämä voi ihmiselle suoda.  Tuska, joka polttaa hänen kotimaataan, koko Eurooppaa, tuntuu olevan vain ohut, väistyvä pilvi hänen aurinkonsa edessä, vielä syvässä aikuisuudessakin, kun kaikki hänen haaveensa ovat käyneet toteen. Izabella elää elämäänsä, rakastaa, laulaa, haaveksii lapsesta jota  ei kuulu. Laulajattaren päiväkirjamerkinnät ovat täynnä venäläistä romantiikkaa, vanhojen mestareiden romaaneista tuttuja kielikuvia ja tunnelmia. Šiškin antaa perhosensa liitää...Vai onko tämä kaikki sittenkin pelkkää silmänlumetta, Izabellan sisäistä selviytymistaistelua? On elettävä niin, on kirjoitettava elämästään sellainen tarina, joka nostaa ihmisen maailman hulluudesta, siitä vellistä, johon olemme vajoamassa polviamme myöten. Onko oikein sulkea silmänsä?

  Näen hänen kasvonsa silmissäni: me palasimme Krimiltä junalla ja pysähdyimme jossain sivuraiteella ja suoraan vastapäätä oli vankivaunu, kapeassa ikkunassa kalterit ja jonkun lapsenomaiset kasvot. Ja meillä oli pöydässä ruokaa ja kukkia ja pulloja. Siinä ei seisottu kuin hetken verran. Osastossa kaikki vaikenivat. Ja kun lähdettiin taas liikkeelle, kaikki hauskuus oli tipotiessään. Ehkä kaiken kuuluukin olla päinvastoin? Jospa sen jälkeen onkin elettävä entistä iloisemmin? Ruoan kuuluukin maistua väkevämmin? Iltaruskon näyttää kauniimmalta?

  En ole koskaan lukenut mitään Neidonhiukseen verrattavaa. Romaania voisi nimittää yksinkertaisesti vain loistavaksi kertomuskokoelmaksi, mutta tuo määritelmä olisi tämän kirjan kohdalla mielestäni aivan liian staattinen. Teoksen tarinalinjoja voisi kuvailla paremminkin jatkuvassa liikkeessä oleviksi, toistensa lomissa hyppeleviksi virroiksi. Lukiessa tuntui jopa siltä, kuin kirja itse olisi ollut silkkaa liikettä, sellaista, joka pyrkii pakenemaan kaikkea määrittelyä. Kuin pyörre, joka karkaa ulottuviltasi heti, kun luulet saaneesi siitä otteen... Tämä teki kirjasta haasteellisen mutta lopulta myös äärimmäisen riemullisen lukukokemuksen.

  Olisin saanut kirjasta vielä moninverroin enemmän irti, jos tietämykseni antiikin taruista ja eurooppalaisesta kulttuurihistoriasta olisi ollut hitustakin parempi. Innostuinkin kaivautumaan näihin teemoihin syvemmälle: E-kirjapuodista löytämäni ilmainen laitos Tristanista ja Isoldesta siirtyi  jo lukulaitteeseeni ja odottelee sopivaa aikaa syventyä teemaan. Pian törmännen antiikin taruihinkin...

*

   Moskovassa vuonna 1961 syntynyttä, tätä nykyä Sveitsissä asuvaa Mihail Šiškiniä tituleerataan yhdeksi venäläisen nykykirjallisuuden kirkkaimmista tähdistä - eikä syyttä. Hänen teoksistaan on suomennettu tätä ennen vain yksi, Sinun kirjeesi (suom. Vappu Orlov, 2012). Neidonhius edustaa kirjailijan aikaisempaa tuotantoa, se on ilmestynyt venäjän kielellä vuonna 2005. Ennen kirjailijauraansa Šiškin on toiminut toimittajana, opettajana ja venäjän kielen tulkkina.


Tämä kirja aloittaa osaltani myös Ompun masinoiman  Luetaan sateenkaari- lukuhaasteen. Vihdoinkin eteeni ilmestyi kirja, jonka selkämys on punainen!

Kirjasta on blogannut tähän mennessä ainakin Ulla.


Mihail Šiškin: Neidonhius (Venerin volos, 2005)
WSOY 2015, 568 s.
Suomentanut Vappu Orlov
Alkuperäisieli:venäjä
Oma ostos

Tulppaaneja kesäkuussa

  Viime syksynä istutin suuret määrät erilaisia tulppaanilajikkeita metsäpuutarhaan - mukana oli himoitsemiani historiallisia tulpppaaneita. Sitten tuli kevät - ja peurat jotka söivät valtaosan juuri kasvuun päässeistä tulppiksista. Jotain sentään säästyi...

Ihanainen Angelique

Lac van Rijn 

Tulppaani, joka aiheutti osan Hollannissa riehuneesta hurjasta tulppaanikuumeesta 1600-luvulla. Ihanaa, että peurat raaskivat jättää yhden sipulin kukkimaankin. Historiallinen menuu maistui varmaan taivaalliselta ;)

Blue Heron

Tulipa Greigii Toronto

Tällä lajikkeella on kauniin raidalliset, hyvin erikoiset kasvulehdet. 

Voi mitä jäikään tänä keväänä näkemättä: China Town, Rembrant, Pink Impression, Ballade, Exotic Emperor, Dream Touch ja ja ja...  Nuo sadat 'varsiasteelle' jääneet tulppikset saavat tämän kesän aikana ekstratujaukset ruusulannoitetta ja syksyistutuksissa enemmän narsisseja turvajoukoikseen...

~~~~~~~~

Pian Mihail Shishkin ja Neidonhius

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

  Maailma asettuu hiljalleen, kiitollisena aloilleen. Ulkoa kuuluu kevyttä kilahtelua, lasinsirpaleita ehkä putoilee kaduille. Ääni on kaunis ja outo, kuin taivaalta sataisi jalokiviä. Missä isosetä lieneekin, onko hän voinut selvitä tällaisesta hengissä? Onko kukaan? Onko hän?Talo natisee, tippuu vettä, vaikeroi. Sitten kuuluu samanlainen ääni kuin jos tuuli puhaltaisi korkeaan heinikkoon, mutta ahnaampi. Se tempoo verhoja, sisäkorvan herkimpiä osia.Hän haistaa savun ja arvaa. Jossakin palaa. Lasi on pirstoutunut ulos hänen huoneensa ikkunasta, ja hän tajuaa, että jossakin ikkunaluukkujen tuolla puolen jokin palaa. Jokin valtava. Koko kaupunginosa. Koko kaupunki.

   Yhdysvaltalaisen, Anthony Doerrin toiseen maailmansodan vuosiin sijoittuva teos hehkuu valoa.
Voiko tällainen olla edes mahdollista, ajattelen Doerrin kirjaa lukiessani. Miksi tämä tarina on näin kevyt kantaa, niin valoisa, vaikka siinä eletään yhtä ihmisyyden historian pimeintä aikaa? Seuraavassa hetkessä sielussa välähtää: eihän sota voi mitenkään tappaa kaikkea kaunista ja hyvää, ei ihmisyyttämme: sillä meidät on tuomittu rakastamaan elämää ja tätä sijoiltaan mennyttä maailmaamme! Muistan oman sukuni kertomukset, isovanhempieni muistot sotavuosista, jotka sittenkin olivat täynnä toivoa ja hentoa kajastusta jostakin paremmasta. Muistan kuulleeni uskomattomia tarinoita myös keskitysleireillä koetuista onnenhetkistä. Kauneuden ja hyvyyden kaipuu elää ja versoo meissä aina. Se kohoaa pimeässäkin kohti valoa, sitä korkeammalle, mitä synkemmäksi olosuhteet täällä alhaalla käyvät.

  Anthony Doerr astuu tässä uudessa romaanissaan tuon saman, kaukaisuudessa hohtavan valon alle ja ryhtyy kiipeämään kanssamme sitä kohti. Tuolla alhaalla näemme, maistamme ja haistamme pimeyden, mutta jos pidämme katseemme visusti valossa, silloin se alkaa vetää meitä puoleensa, ylös, yhä ylemmäs!  Parasta mitä lukija voikin tämän kirjan suhteen tehdä, on avata sielunsa, heittää mahdolliset ennakkoasenteensa menemään  ja ottaa tarinan kantama valo vastaan sellaisenaan. Minä uskalsin tehdä sen pienen rimpuilun jälkeen - ja voi, kylläpä teki hyvää heittää tuo sieluun salamyhkäisesti leviävä skeptisyys hetkiseksi nurkkaan.

 Tarinan valolähettiläiksi Doerr on valinnut kaksi nuorta ihmistä, ranskalaisen Marie-Lauren  ja saksalaisen Wernerin, joiden kohtalot kietoutuvat tarinan edetessä sykähdyttävällä tavalla toisiinsa.
Sokea Marie on tottunut suhtautumaan maailmaan avoimin, uteliain mielin. Hänen päivänsä ovat täynnä iloa, seikkailua ja uuden oppimista. Marie  rakastaa Pariisin luonnontieteellistä museota, simpukoita, Jules Verneä ja  isän veistämää Pariisin pienoismallia, jonka tutkiminen ohjaa tyttöä kohti itsenäisyyttä ja näkevien maailmaa.
Sitten kaikki muuttuu:  tulee sota, saksalaiset valloittavat Pariisin ja heidän on paettava. Isä ja tytär löytävät avun pienestä, ikiaikaisten muurien ympäröimästä Saint-Malon kaupungista meren ääreltä. Täältä alkaa Marien toinen elämä: mutta kuinka aloittaa, kun ympärillä tulvii uusien äänien ja tuoksujen kakofonia,  kun entiset askelmerkit eivät päde, kun kaikki tuttu ja turvallinen haipuu pois? Tilalle tulee jotakin muuta: introvertti mutta ihana Etienne-setä tarinoineen, suurine taloineen ja salaisine radiolähettimineen, näkinkengät, vastarintaliike ja Etiennen äidillinen taloudenhoitaja madame Manec, joka rakastuu pieneen Marieen kuin omaan lapseensa.

   Muutaman sadan kilometrin päässä Saint Malosta, Saksan rajan tuolla puolen, elää orpo, lumivalkoinen Werner. Pojan tulevaisuus näyttää jo lapsena lukkoonlyödyltä: 15-vuotta täytettyään hänen aika aloittaa työt hiilikaivoksessa, siinä samassa, jonka syvyyksissä hänen isänsä on vuosia sitten vetänyt viimeisen, hiilipölyisen hengenvetonsa. Werner odottaa aikuistumistaan kauhulla,  kuin jo valmiiksi kuolemaan tuomittuna, mutta ihmeitä tapahtuu: älykäs, radioaaltoja ja tekniikkaa rakastava poikanen pääsee natsien ylläpitämään eliittikouluun, jonka perimmäiset tarkoitukset selviävät Wernerille liian myöhään. Vain harva saksalainen tuntuu tajuavan, mitä hurmoshenkisen nationalismin taakse kätkeytyy - Vai onko niin että he ymmärtävät,  hyväksyvät ja jopa odottavat sitä, mikä on tuloillaan? Ovatko nämä natsikoneiston myllytykseen  joutuneet ihmiset osasyyllisiä siihen, mitä tuleman piti? Mitä syyllisyyteen tarvitaan?

  Kun ajat kovenevat, kun sota alkaa syödä miehiä, myös Wernerin on astuttava rintamalinjaan. Hänen tehtävänään on etsiä kätkettyjä, vastarintaliikkeen käyttämiä radiolähettimiä miehitetyssä Ranskassa.  Mitä tapahtuukaan, kun hän sattuu pyydystämään haavinsa lapsuutensa rakkaimman äänen...

Aina öisin, eikä koskaan enempää kuin pienen kappaleenpätkän: korkeintaan kuusikymmentä tai yhdeksänkymmentä sekuntia. Debussyä tai Ravelia tai Massenetia tai Charpentieria. Hän asettaa mikrofonin elektrofoninsa kaikusuppiloon, niin kuin teki vuosia aiemmin, ja antaa levyn pyöriä.Kuka kuuntelee?

~~~ 

  Doerr käyttää kerronnassaan  hurmaavaa kaksoisvalotusta, sellaista, jossa Marien ja Wernerin henkilöhahmot korostuvat voimakkaina vasten sodan pimeitä voimia. Tässä kertomuksessa eletään vahvasti, tunnetaan, haistetaan ja maistetaan maailmaa ihmisen sieluun mahtuvina onnen tuokioina. Häkellyttävän kauniin tarinan sanoma on maailman yksinkertaisin: onni ei ole kiinni olosuhteista vaan asenteesta.  Doerr tuo esiin salatut kykymme ja muistuttaa, että meistä jokainen voi loistaa lyhdyn lailla keskellä mustinta pimeyttä, kyse on vain tahdosta.

  Ja niin - elämästä on lupa myös nauttia:

»Mitä minä nyt teen? »Senkun vain kävelet.» Hän kävelee. Jalkapohjien alla on milloin kylmiä pyöreitä kiviä, milloin risahtelevaa ruohoa. Sitten jotakin sileämpää: märkää, laattamaista, poimuttumatonta hiekkaa. Hän kumartuu ja levittää sormensa. Hiekka on kuin kylmää silkkiä. Kylmää ylellistä silkkiä, jolle meri on levittänyt antimiaan: kiviä, simpukankuoria, hanhenkauloja. Kapeita levänsuikaleita. Sormet kaivavat ja löytävät; sadepisarat osuvat niskaan, kädenselkiin. Hiekka imee lämmön sormenpäistä ja jalkapohjista...

         Kuukausien ikäinen solmu hänen sisällään alkaa höltyä.


**Kaikki se valo jota emme näe valittiin vuoden 2015 Pulitzer-palkinnon saajaksi.


  Kirjan ovat lukeneet myös Hurja Hassu Lukija -blogin Jassu, Kirjakaapin kummituksen Jonna, Kirjakirppu -blogin Jenni, Kirjojen keskellä -blogin Maija,  Leena Lumi,  Lumiomenan Katja,  P.S. Rakastan kirjoja- blogin Sara ja Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika.



Kaikki se valo jota emme näe (All the Light We Cannot See, 2014)
WSOY, 2015
Paperiversion sivumäärä 544
Suomentanut Hanna Tarkka
Alkuperäinen kieli: englanti
E-kirja, oma ostos

Kesä!

Valkeat aamut

Valkeat aamut tulevat

ihanassa saatossa

peittäen kasteisilla hiuksillaan

maan  heräävät kasvot

Hypähdellen nousevat metsistä

pienet helmenkirkkaat laulut

taivaan siniseen kelloon

Katri Vala: Maan laiturilla 1930

Toivottelen teille ihanaa, ihanaa kesäaikaa! 

Viime kesäkaudesta poiketen aion päivittää blogia koko kesän.

Blogin kaksivuotissyntymäpäiviä vietellään juhannuksen tietämillä ja sen kunniaksi aion järjestää tämän blogin ensimmäisen lukija-arvonnan. Koska moni lukijoistani on tuossa vaiheessa varmasti iloisesti kesälaitumilla, siirrän arvonnan elokuuhun.

Nyt tartun  vanhanaikaisesti kynään ja paperiin ja alan väkertää seuraavaa kirjajuttua...

♥