17.5.2016

Colm Tóibín: Nora Webster

Arjesta voi kirjoittaa suurta, loistavaa kirjallisuutta. Sen todistavat Colm Tóibín ja hänen vastikään suomennettu, 1960-luvun Kaakkois-Irlantiin sijoittuva teoksensa Nora Webster. Romaani on pinnaltaan avara ja tasainen kuin Irlannin nummimaisemat mutta suorastaan syöksyy syvyyssuunnassa ja niin monikerroksisena, että lukijana voin vain ihmetellä, miten  Tóibín tämän kaiken tekee - miten monia erilaisia sävyjä ja syvyyksiä miltei paljaaksi riisuttuun vähäeleisyyteen voikaan kätkeytyä! Muistan että olen törmännyt vastaavaan ilmiöön Alice Munron teoksissa. Tóibínia verrataan Munroon muuallakin. Heissä on samaa vähäeleistä voimaa, kykyä pelkistää ja jättää asioita ja niiden selityksiä pinnan alle lukijan itsensä löydettäviksi. Aina kun törmään tämänkaltaisiin teoksiin, tahtoisin kiljua riemusta: Tóibín kuuluu  niihin kirjailijoihin, jotka luottavat lukijoihinsa niin paljon että antavat heille aktiivisen roolin teoksen 'syntyprosessissa'. Näin kirjalla on mahdollisuus putkahtaa jokaisen lukijan maailmaan omanlaisenaan lukukokemuksena.

On ihmeellistä, kuinka luontevasti Tóibín sukeltaa päähenkilönsä Nora Websterin nahkoihin, keski-ikäisen, arkipäiväisen ja kirjan alussa hieman passiiviselta tuntuvan Noran, joka heti naimisiin mentyään on jättäytynyt pois työelämästä ja on jo vuosien ajan omistautunut kodille ja perheelleen. Hänen elämänsä on tähän saakka ollut perin mallikasta, se on tasaista, suunniteltua ja sovinnaista, juuri sellaista miltä kunniallisen irlantilaisen rouvashenkilön elämän kuuluu 1960-luvun loppupuolella näyttääkin.

  Teoksen alussa ollaan kuitenkin jo uuden edessä: Noran aviomies Maurice on  menehtynyt lyhyeen ja rajuun sairauteen. Nelikymppisen  kotirouvan elämältä putoaa pohja sekä tunnetasolla että taloudellisesti. Opettajana työskennellyt Maurice, perheen tuki ja turva, se peruskallio, jonka varaan Nora on elämänsä rakentanut, on iäksi poissa. Näkymätön, mutta silti käsinkosketeltavan läsnäoleva suru huuhtoo maisemaa ja tarttuu Noraan kiinni. Mutta surulle ei oe aikaa, sillä työelämään on palattava, perheen rakas, muistorikas kesäpaikka on myytävä ja yhtäkkiä oirehtimaan alkaneet nuoremmat lapset, ystävät, konservatiiviset sukulaiset ja jatkuvasti ovella norkoilevat surunvalittelijat vievät ajan ja voimat. Nora väsyy, hän tahtoisi paeta yksinäisyyteen, mutta sosiaalinen paine ja velvollisuudentunne ovat vahvoja ajureita.

  Kaikesta huolimatta Norasta löytyy yllättävää tahdonvoimaa. Vaikka kaiken taustalla soi suru, teoksen vahvimmaksi teemaksi nousee kuitenkin pyrkimys päästä elämässä eteenpäin, hento toive elää surun kanssa siihen uppoamatta. Tóibín kehittelee teemaa hiljaisesti: Noraa vedetään takaisin elämään ja aivan kuin alitajuntansa ajamana hän tarttuu tilaisuuksiin pohtimatta niiden syvempiä merkityksiä. Eletään 1960-luvun loppua, noita vuosia, jolloin naiset alkavat saada - ei vaan ottaa - valtaa omassa elämässään ja yhteiskunnassa. Niin tekevät myös Noran tyttäret, jotka tuntuvat olevan valovuosia edellä äitiään. He opiskelevat yliopistossa, ottavat kantaa Pohjois-Irlannin tilanteeseen, osallistuvat ja elävät itsenäistä nuoren naisen elämää suuremmin välittämättä siitä, miten ympäristö heidän toimiinsa suhtautuu.

 Naisten vapautuva asema tasoittaa ehkä myös Noran tietä uudenlaiseen, itsenäisempään ajatteluun. Hän etenee hitaasti, mutta liikkeen suunta on oikea. On jo melkein hyväksyttävää ottaa nuorekas kampaus ja piilottaa hiusten harmaus vain muutama kuukausi miehen kuoleman jälkeen, on ihan OK käydä toimiston tyttöjen kanssa ulkona, ostaa levysoitin ja mieluisia levyjä ilman miehen apua ja tukea, hankkia kauniita vaatteita vanhojen värittömien rytkyjen tilalle, maalata seinänsä niin kuin tahtoo, karata sumuiselle rannalle suremaan, aloittaa lauluharrastus, esittää omia mielipiteitä, löytää oma, kauan kadoksissa ollut äänensä, se oman sielunsa ääni. Oppia seisomaan omin jaloin. Noran tie itsenäisempään elämään on pitkä ja tämän ajan näkökulmasta katsoen ilmeisen tavoitteeton ja kunnianhimotonkin, mutta sittenkin siinä on särmää...

 Nora Webster on upea romaani eksymisestä, surun kanssa elämisestä ja uuden alun löytämisestä.  Se on hiljainen, vähäeleinen tarina, joka - kuin salaa - kiertyy aikuisen naisen itsenäisyysjulistukseksi.


Muualla blogeissa: Kirjapolkuni, Kirjasähkökäyrä,  Kulttuuri kukoistaa,  Leena Lumi,  Reader why did I marry him, Sinisen linnan kirjasto ja Ullan luetut kirjat.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

* Tammen Keltainen kirjasto 

Colm Tóibín: Nora Webster, 2014
Tammi 2016
Suomentanut Kaijamari Sivill
Alkuperäiskieli: englanti

12 kommenttia:

  1. Tämä on yksi tämän vuoden parhaita teoksia. Kirja, jossa tosiaankin Tóibín luottaa lukijoihinsa ja osa tarinasta luetaan rivien välistä, sitä ei kirjoiteta puhki.

    Olen aivan myyty. Kerta kerralta Tóibín panee paremmaksi<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, kyllä tämä minullakin korkealle nousee... Aloittelen pian Sridsbergiä, mielenkiintoista nähdä, miten nämä kaks resonoi ja vaikuttaako Toibin liikaakin Sridsbergiin, vaikka tässä välissä luin jo kaksi kirjaa niin tuntuu, että Toibbin kiertää 'suonissa' vielä... Pitäisiköhän lukaista jokin dekkari.

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  2. Oi, en malta odottaa, että pääsen taas nauttimaan Tóibínin "vähäeleisestä voimasta" - hyvin sanottu :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa V, jos pidät vähäeleisyydestä - vähän niin kuin kuivasta valkoviinistä - tulet tykkäämään tästä!

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  3. Vastaukset
    1. Leena, oi kiitos <3 <3

      Tulen tänä iltana pokkaamaan haasteen <3

      Poista
  4. Minä en päässyt tämän kirjan tunne-elämään sisälle, mutta Brooklyn oli toista maata, hieno.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, eikö olisi aika kauheaakin, jos kaikki reagoisivat lukemaansa aivan samalla tavalla. Hienoa, että erilaisia mielipiteitä ja kirjamakuja riittää, se on rikkautta.
      Erilaisiin tulkintamahdollisuuksiin viittasin tuossa tekstissänikin; sinä koit Noran kylmäksi ja ihmettelit, jos oikein muistan, miten joku voikin reagoida läheisen kuolemaan niin kuin hän (kävin lukemassa juttusi tästä tänään), minä taas näen hänessä introvertin naisen, jolla on kyllä tunteita, mutta ne eivät pääse suoraan 'ihmisten ilmoille'.

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  5. Intensiivinen postaus, joka oli iloa lukea! Ja näin ne lukukokemukset jakautuvat: kaikki tuossa oli periaatteessa kohdillaan, mutta olisin ikäänkuin sordiino päällä tuotettuun tekstiin jotain rosoa/ryppyä kaivannut huolimatta siitä, että Tóibínin elettömyys tyylikeinona oli puhdaslinjainen kautta tekstin. Lukeudun siis niukkaan nillitäjäin nurkkakuntaan(:

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Takkutukka, niin, Nora todella eli sordiinolla. Suomalaisin sanakääntein vähän silleen ei tehrä tästä ny numeroo -tyyliin. Ja minusta tunteet Olivat siellä syvällä aistittavissa, ne sisäiset rosot... Tuo kontrasti oli mielestäni yksi tekijä, mikä teki tästä kirjasta niin hienon.

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  6. Hieno postaus. Nora Websterissä kaikki tärkeimmät asiat on sanottu rivien välissä. Tämä teos pitää pitää mielessä, kun mietin vuoden parhaita käännöskirjoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, juuri näin. Webster jäi mieleen ja säilynee siellä pitkään. Huikea huikea kirja, huikea kirjailija!

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista

Lämmin kiitos kommentistasi!