Sarah Winman: Merenneidon vuosi

 1947. Vuosi, jona  Normandian maihinnousuun osallistunut Francis Drake palaa pommien runtelemaan Lontooseen mukanaan vain hämäriksi uniksi himmenneet lapsuusmuistot ja taskua poltteleva tuntemattoman sotilaan kirje, jonka hän oli - keskellä sodan myllerryksiä -  luvannut toimittaa vastaanottajalleen jonnekin päin kotimaata. Lontoo tuntuu vieraalta, tänne häntä sitoo enää teinivuosien ihastus Missy, vahva ja luoksepääsemätön Jumalatar, joka hänkin tuntuu muuttuneen, on kuin tyttö olisi herännyt sodanjälkeiseen todellisuuteen kuin painajaiseen.

 Lontoosta katseemme siirtyy Cornwallin huikeisiin maisemiin, Atlantin rantamille, yksinäisten merimiesten, näkinkenkien ja merenneitojen valtauntaan. Tuolla ui Marvellous Ways, yhdeksääkymmentä ikävuottaan lähestyvä upea nainen, joka on rakastanut elämänsä aikana kolmea miestä ja merta, mutta ei aina tässä järjestyksessä  Ihana Marvellous, joka on aina nauttinut ja juopunut maailmasta ja ihmisistä, elää tätä nykyä erakkona mustalaisvankkureissaan, solahtelee meressään kuin hylje tai merenneito, vailla rihmankiertämää tai häpeää... Ja elämä, menneisyys ja tulevaisuus kiertyvät hänen sieluunsa kirkkaaksi hetkeksi, odotukseksi joka täyttyy sillä sekunnilla kun kirjematkalleen lennähtänyt Frances Drake tippuu hänen rannalleen vahvassa laitamyötäisessä ja surun murtamana. Hetki on uusi alku tarinalle, joka alkoi kauan sitten...

  Näyttelijänäkin tunnetun Sarah Winmanin (s.1964) toinen romaani Merenneidon vuosi on kertomus etsimisestä ja löytämisestä, sielun pohjille säilötyistä unelmista ja rakkaudesta joka kantaa läpi vaikeiden aikojen. Rauhallisesti ja hiljaisesti, vähän surumielisestikin etenevä teos kuuluu niihin kirjoihin, jotka houkuttelevat lukijaa kuvailemaan kokemaansa romanttisella tuoksujen kielellä. Haistan meren, auringon, tuulessa keinuvan rantaheinän, ruusuveden ja laventelin, vaikka viimeksi mainittuja ei teoksessa mainitakaan: jossakin vaiheessa tuota lempeää laventelitunnelmaa alkoi olla tarinassa jo vähän liikaakin ja se vain yltyi kertomuksen edetessä kohti huipennustaan...

 Ymmärrän kyllä, että kysymys on kauniista aikuisten sadusta, sellaisesta joka lipuu sympaattisesti pari tuumaa maanpinnan yläpuolella, tarinasta jossa sattumilla ei ole sijaa ja jossa kaikella, aivan kaikella on tarkoituksensa. Tällaisille kertomuksille on toki aikansa ja paikkansa, enkä haluaisi olla kyyninen: haluan uskoa satuihin, merenneitoihin, ihmeisiin, tarkoitukseen  ja kaiken voittavaan rakkauteen, mutta nyt kävi niin, että kirja sattui käteeni todella huonoon aikaan: tarinan lempeä sympaattisuus tuntui liialta juuri tuohon hetkeen. Näin ne lukutuulet pyörivät...
Löysin teoksesta kuitenkin myös monia oivalluksia, erityisesti Missyn rouheahko hahmo ja hänen kohtalonsa kuuluivat kirjan valonhetkiin.

Muualla blogeissa: Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Villasukka kirjahyllyssä.

Arvostelukappale. Kiitos kustantajalle.

Sarah Winman: Merenneidon vuosi (The Year of Marvellous Ways, 2015)
Tammi 2016
Suomentanut Aleksi Milonoff
Alkuperäiskieli: englanti

Rento pääsiäinen ja ihana Sieluni hymyt -haaste

Ihanan kiireetön ja stressitön pääsiäinen päällänsä - tulin eilen metsään, aika kuluu seurustellessa, ulkoillessa ja mahtuupa ohjelmaan kirjojakin. Pääsiäisvalmisteluissa pdettiin maltillista linjaa niin, ettei leipomuksistakaan otettu turhaa stressiä - puodista ostettu sacher, jäätelö suklaamunat riittivät hyvin juhlistamaan ensimmäisen  pääsiäispäivän kaffehetkeä. Huomenna ajattelin tehdä Hesarista viime viikolla bongaamani helpon appelsiinikakun - tämä sillä varauksella että talosta löytyy vielä mantelijauhoa...

  Uutiset Euroopasta ja kotimaasta pökerryttävät meitä kaikkia - täällä metsän keskelläkin. Aivan kuin maailma olisi tullut yhtäkkiä hulluksi  - vaan olisiko kuitenkin  niin, että me eurooppalaiset heräämme  olemme heräämässä  maailman todellisuuteen: nyt, kun pahuus on astumassa rajojemme sisäpuolelle Kun ajattelen, kuinka pitkään esimerkiksi Lähi-idässä, Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa elävät syyttömät ihmiset ovat saaneet kestää sotaa ja terroria - joutuneet sietämään juurikin sitä samaa pahuutta jota me täällä Euroopassa olemme viime aikoina saaneet maistaa - alan tuntea häpeää aikaisemmasta välinpitämättömyydestäni - häpeää siitä, etteivät uutiset kaukaisesta kärsimyksestä ole aiheuttaneet minussa oikeastaan koskaan pientä empatiapiikkiä syvempää tuntemusta. Ja samaan aikaan ymmärrän, että lähelle osuva epävarmuus ja kärsimys satuttavat aina eniten. Me ihmiset olemme rakentuneet niin.

***

  Kirjojen kamari -blogin Katja haastoi listaamaan asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Sieluni hymyt -haasteen on polkaissut käyntiin Iltatähden syttyessä -blogia kirjoittava Pearl Clover.  Haaste menee tähän tapaan:

"Listaa ne pienet ja miksei suuretkin asiat, jotka tekevät juuri sinut onnelliseksi, jaa blogissasi tai muualla somessa ja lähde jakamaan hyvää mieltä eteenpäin haastamalla muutkin miettimään syitä olla onnellinen.Kirjoita siis niin viisi kuin sataviisi asiaa – ainahan näitä voi lisäillä jälkikäteen – ja laita vaikka huoneesi seinälle. :)"

   Päätin tässä omassa haastepostauksessani listata muutaman niistä asioista, joista olin kiitollinen juuri tänään, ensimmäisenä pääsiäispäivänä vuonna 2016. Listani löytyy kuvan alta.  Kiitokset haasteesta, Katja ihanainen! <3

Tänään olin kiitollinen siitä että: 

* Sain taas tänään todisteen siitä, kuinka ihanien ihmisten ympäröimä olen. Perhe, vanhempani ja sisarukseni sekä sisarusteni perheet sekä ystäväni: heistä kaikista olen ikuisesti kiitollinen.

* Kuulin kiurun liverryksen ensimmäistä kertaa tänä keväänä!

* Näin luonnossa kevään merkkejä. Ne ovat vielä kovin pikkuisia - hentoja viherryksiä muutoin ruskeansävyisessä maisemassa - metsälammen rantaman kaislat tuottavat jo uutta versoa ja pajunkissat avautuvat!

* Aurinko hiveli metsäretkeläistä.

* Nauroin tänään monta kertaa, eikä moinen ole onneksi minulle mitenkään harvinaista herkkua. Se, että maailmaan mahtuu huumoria, on suuri onni!

* Söin tänään herkullisen pääsiäispäivällisen. Sen jälkeen otin ettonet kera kirjan. Onnea!

* Onnea on myös nähdä tulppaanien ja narsissien työntävän päitään mullasta. Tänä keväänä aiomme olla nopeampia kuin ystävämme kauriit: kaikki kevätkukkien pienet alut on nyt  harsotettu. Mietinnässä on, miten toimia kun kasvu jatkuu.  Ajattelin hankkia  patterillisen tuulikelloja!

***

Lähetän haasteen eteenpäin:
Marjatalle,
Paulalle,
Riitalle,
Sirpalle ja
Takkutukalle.

Otan teihin yhteyttä haasteen merkeissä huomenissa.

Esper Lucat - Valaiskoon toivo!

J.M.W. Turner: Fishermen at Sea 1796

Kun järjen ja sydämen valo himmenee ympäriltämme, on aika sytyttää toivon liekki. Pienikin tulus  rittää, sillä toivo leviää, aivan yhtä helposti kuin vastavoimansa epätoivo.

Toivorikasta pitkäperjantaita!

Pääsiäisen kirjat

Valkkasin pääsiäisen luettavia. Kokosin itselleni neljän keskenään hyvin erilaisen kirjan valikoiman, 

josta riittää luettavaa yli pääsiäispyhien. Mielenkiintoinen, tarkkaan valittu nelikko!

Katja Jalkasen ja Aino-Maria Savolaisen juuri ilmestynytttä Korot kopisten. Käytännön opas kulttuuriviidakkoon -kirjaa odotin jo innolla.  Eilen siihen jo hiukan tutustuinkin: teos on kirjoitettu leikkimielisellä ja rennolla oteella mutta sisältää paljon asiaa. Tämä kulttuuriopas ei pönötä vaan on ihanan lähestyttävä.

Tommi Kinnusen Lopotti on yksi tämän kotimaisen kirjakevään 'tapauksia'. Tässä romaanissa tapaan  Neljäntienristeyksestä tutut henkilöt ja saan tietää, miten he ovat jatkaneet elämäänsä...

Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta on takakansitekstinsä mukaan 'romaani kummituksista ja ihmisistä, unihalvauksista ja rytmihäiriöistä ja peruttamattomista virheistä.  Järki kiskoo meitä tuhoon, rakkaus ei voita kaikkea, ja rappukäytävässä odottaa se, jonka kaikista vähiten haluaisit kohdata.'

Otto Lehtisen Wurlitzerissa katseeni kiintyi ensimmäiseksi teoksen huomiotaherättävään kanteen. Lukupäätökseen tarvitaan toki muutakin: 'Wurlitzer on lahjakkaan nuoren esikoiskirjailijan nykyromaani seksuaalisuudesta ja monikasvoisesta rakkaudesta, jota on joskus mahdotonta selittää; tarpeesta löytää seuraava perhe. Wurlitzer on jukeboksi, joka soittaa ihanan ja pelottavan sävelmän neljästä ihmisestä ja yhdestä haurasluisesta tiikeristä vuosituhannen alun Helsingissä.' Esikoisteoksiin on aina kiva sukeltaa; koskaan ei tiedä, mistä itsensä löytää...

**

Albumien kätköistä: Maaliskuun loppua Turussa vuonna 2011. Pääsiäinen oli vielä kaukana edessäpäin... En ole aikoihin vienyt kameraa keskustaan, sillä järkkärin raahaaminen tuntuu työltä. Tasokkaalla kameralla varustettu älypuhelin olisi kiva.

Robert Wilson: Sevillan sokea mies

Brittiläinen Robert Wilson sijoittaa trillerinsä Espanjan kauneimmaksi kaupungiksi tituleerattuun Sevillaan. Javier Falcon -dekkarisarjan ensimmäinen osa ilmestyi alkukielellään englanniksi jo vuonna 2003 ja sai suomennoksensa vasta tänä keväänä. Parempi myöhään, sillä ainakin sarjan aloitus vakuutti: koukutuin Sevillan sokeaan mieheen niin että vietin melkeinpä koko viime viikonlopun sohvannurkassa nenä tiiviisti kirjassa. Itse asiassa en edes muista milloin viimeksi olisin pitänyt tällasta lukumaratonia. Onneksi tuli takatalvi, sain uppoutua kirjaan kaikessa rauhassa ilman että kevätsää olisi houkutellut minut ulos (tai aiheuttanut turhaa huonoa omaatuntoa sisällä kökkimisestä).

  Olen maininnut aiemminkin olevani erityisherkkä dekkarisankareiden suhteen; se, uppoaako tarina minuun vai ei, riippuu pitkälti siitä, millaisen suhteen saan luotua teoksen päähenkilöön. Hätäisesti kasaan kursittu, yksioikoinen tyyppi saa kiinnostukseni nopeasti lopahtamaan vaikka juonenkulku muuten vetäisikin. Sama pätee tietenkin myös toisin päin: kun henkilökemiat natsaavat, juonen heikkouksia on valmis katsomaan läpi sormien, ainakin tiettyyn pisteeseen asti (tästä hyvänä esimerkkinä monet Agatha Christien nopeasti väsäämät Poirot-tarinat). Jos sekä roolitus että juoni osuvat nappiin, ollaan lukijan taivaassa. Robert Wilson onnistuu vakuuttamaan minut näillä kummallakin tasolla: sekä hänen henkilökuvauksensa että juonikuljetuksensa ovat ihailtavan tarkkoja ja monipuolisia ja  tarinan tärkeimpien henkilöiden sielunelämää tarkastellaan genreen suhteutettuna harvinaisen syväluotaavasti.

  Sarjan keskushenkilöksi nousee Sevillan murharyhmän ylikomisario Javier Falcon, nelikymppinen, hiljattain eronnut murhatutkija, joka asustelee vastikään kuolleen tateilija-isänsä hulppeassa residenssissä Sevillan kauniilla kukkuloilla, kärsii yksinäisyydestä ja yrittää kompensoida menetyksiään hukuttautumalla työhönsä. Rauhallisena ja analyyttisena miehenä itseään pitävä Falcon luulee kohdanneensa tutkijauransa aikana jo kaiken mahdollisen, mutta sitten tapahtuu jotakin, mihin hän ei unissaankaan olisi voinut varautua.

Sinun pitää katsoa, ääni sanoi. Mutta hän ei kyennyt katsomaan. Hän oli maailman ainoa ihminen, joka ei pystynyt katsomaan sitä asiaa, hän ei ikimaailmassa voisi katsoa sitä, koska se aktivoi hänen aivoissaan sen osan, joka hehkuu nukkuvan ihmisen aivokuvassa kirkkaanpunaisena, sen aivosokkelon sopukan, jota maallikot kutsuvat hurjiksi kuvitelmiksi. Tämä alue oli eristetty kaikin mahdollisin keinoin - naulattu umpeen, kahlittu ja lukittu, ja avain oli heitetty syvmpään järveen.

  Pääsiäis-fiestan aikana tapahtuva poikkeuksellinen ja julma murha syöksee Falconin kohti tuntemattomia vesiä ja pakottaa hänet kohtaamaan myös oman salatun menneisyytensä ja suuren, sielun syvyyteen haudatun surunsa. Rikos vie tutkijat kauniin kaupungin kulissien taakse, mutta vasta isän ateljeesta löytyneet päiväkirjat saavat ylikomisariomme maailman pyörimään akselinsa ympäri: teemme Falconin kanssa syväsukelluksia Espanjan sisällissotaan, pahamaineisen Tangerin värikkääseen historiaan ja Sevillan vapaudenkaipuisiin taiteilijayhteisöihin. Päiväkirjat ovat portti Danten helvettiin: Kun  niiden kannet kerran avaa, on mahdotonta kääntyä pois.

Päiväkirjat ovat vaillinaisia. Tarvitaan etsiväntyötä. Sinä olet tehtävään juuri omiaan. Älä kuitenkaan ryhdy siihen kevein mielin, Javier, varsinkaan jos olet nykyisessä elämässäsi vahva, onnellinen ja täynnä tarmoa. Tämä on pieni tarina tuskasta, ja jos luet sen, tuska siirtyy myös sinuun. Ainoa tapa välttyä siltä on olla aloittamatta...

Robert Wilson kuljettaa ihmiskohtaloita ja niiden rinnalla kulkevaa rikostutkintaa hienovireisesti ja tarkalla psykologisella silmällä. Hän ei märehdi väkivallalla tai nopeilla, tv-sarjamaisilla lekkauksilla, joihin  monet 'trendidekkarinikkarit' turvautuvat, vaan luottaa hitaasti avautuvaan, syvälle käyvään tarinaan.
Sevillan sokeasta miehestä löytyy sekä tyyliä että koukuttavuutta. Se on kerrassaan hieno dekkari, josta olisin mielelläni kertonut enemmänkin, mutta tehän tiedätte: laajempi käsittely veisi teokselta jännitysmomentin...

Myös Kirja vieköön -blogin  Riitta on postannut kirjasta.

Arvostelukappale. Kiitos kustantajalle.


Robert Wilson: Sevillan sokea mies (The Blind Man of Seville, 2003)
Bazar 2016
Suomentanut Seppo Raudaskoski
Alkuperäiskieli: englanti

Pääsiäisviikko

Toivotan kaikille blogissa pistäytyville rauhallista pääsiäisviikkoa,

iloa ja aurinkoa,

hyviä ulkoilusäitä ja makunautintoja,

innostavia lukuhetkiä ja

mukavia tuokioita läheisten ja ystävien kanssa.

Tästä alkaa kevät! 

Blogi päivittyy myös pääsiäisen aikaan: huomenissa kerron Robert Wilsonin kirjottamasta, pääsiäiseen sijoittuvasta muhkeasta dekkariuutuudesta Sevillan sokea mies, jota uskallan suositella kaikille psykologisista trillereistä pitäville.

Sydämen viitoittamalla tiellä

Teen tänään sitä, mitä sydän sanoo...

Pientä onnea ei ole:

on vain onnea.

Maija Paavilainen Onnenlehtiä (Karisto 2014) 

Toivotan ihanaa kevätaikaa!
(Kevätpäiväntasaus 20.3)

Ida Simons: Tyhmä neitsyt

Maagisen rauhallinen hengähdystauko kahden maailmansodan välissä, vain  hetki ennen holokaustia... Lyhyeen rauhan aikaan sijoittuva Tyhmä neitsyt  pitää sisällään kokonaisen kadonneen maailman: teos on oivaltava kuvaus Haagin ja Antwerpenin juutalaisyhteisöistä 1920-luvulla mutta ennen muuta se on herkästi kirjoitettu nuoren tytön kasvukertomus, tuokiokuva matkalta kohti aikuisuutta - ja ymmärrystä.

  12-vuotiaan Gittelin kotona kuohuu: tytön isän epäonnistuneet liiketoimet synnyttävät vanhempien välille riitoja, joiden pääteeksi äiti uhkaa jättää miehensä ja suuntaa tyttärensä kanssa oman sukunsa huomaan Antwerpeniin. Mutta takaisin Haagiin palataan aina kun viha lauhtuu ja äidin lapsuudenkoti lukuisine sukulasineen alkaa ahdistaa. Gittel oppii nauttimaan matkustamisesta:  Haag, jonne perhe on muuttanut maanpakoon ensimmäisen maailmansodan aikana Belgiasta, edustaa kotia ja ikävää kouluelämää, Antwerpen taas seikkailua, lomaa ja uusia elämyksiä. Lopullinen muutto takasin synnyinmaahan venyy isän saamattomuuden vuoksi, mutta Gittelin mielestä tilanne on mitä ihanin...

  Simonsin tarina saa voimansa yhteisöllisyydestä. Tädit, enot, isoäidit ja isoisät, lapset ja vanhemmat muodostavat keskenään tiiviin verkoston, joka laajenee lähisuvun ulkopuolelle, kaukaisiin tuttaviin ja naapureihin asti. Sukupäivällisiä ja syntymäpäiviä pidetään tämän tästä, niihin osallistuvan porukan koostumus selviää usein vasta h-hetkellä, eikä kaikia läsnäolijoita edes tunneta. Ketään ei kuitenkaan lähetetä tästä piiristä pois, vaan  kaikkia siedetään - tiettyyn rajaan saakka - olipa kyse sitten ammattikulkurista, kaikkien salaa inhoamasta itsetietoisesta, rehentelevästä ja juonikkaasta kauppiaasta tai Isidor-sedän 'salaisesta' rakastajattaresta. Lopulta tunteet kuohahtavat, mutta laajan verkoston yhteys säilyy natinosta huolimatta murtumattomana. Niin on ollut aina ja niin on aina oleva...

  Elämä täyttyy ihmisistä, äänistä, kielten sekamelskasta ilosta, suruista, juoruista ja juonitteluista. Ja tämän kaiken keskellä kasvaa Gittel, onnellisen tietämättömänä pian seuraavista kauhun vuosista. Vielä nyt Gittelin maailmassa on kaikki hyvin. Koska Simons on kirjoittanut tarinansa lapsen näkökulmasta, kaikki mahdolliset viitteet tulevista kauhunajoista pysyvät Tyhmässä neitsyessä piilossa  tai ne korkeintaan häivähtävät jssakin taustalla, haaleina varjoina kaukana Gittelin arjesta.

Aikuisten maailma on tytölle vielä kovin kaukainen. Hän kyllä törmää siihen, hämmentyy  ja saa hyväuskoisuutensa vuoksi vähän nenilleenkin. Simonsin lempeän satiirinen kerrontatyyli antaa lukijalle viitteitä myös lapsen yllättävästä viisaudesta: nuori sankaritar lukee kanssaihmisiään toisinaan kuin avointa kirjaa - ja osaa olla paljastamatta kykyään aikuisille. Asetelma tuo Simonsin kerrontaan herkullista tilannekomiikkaa. Tarpeen tullen tyttö pakenee mielikuvamaailmaansa, löytää Antwerpenistä epätavallisen ystävän ja Steinway flyygelin, jotka tuovat elämään jännitystä ja suloista lumoa.

  Vuonna 1911 Antwerpenissä varakkaaseen juutalaissukuun syntyneellä Ida Simonsilla oli monia yhtymäkohtia romaaninsa nuoreen päähenkilöön. Hän syntyi Belgiassa ja joutui ensimmäisen maailmansodan sytyttyä lähtemään sieltä evakkoon Alankomaiden puolelle. Simons rakasti pianonsoittoa kuten Gittelkin (hän toimi konserttipianistina aina 1950-luvulle), ja olipa hänellä sama syntymäpäiväkin kuin sankarittarellaan. Tietämäni mukaan  Tyhmä neitsyt ei kuitenkaan ole Simonsin muistelmateos.
Simonsin omassa elämässä olisi kuitenkin ollut aineksia moneenkin teokseen. Hän  joutui keskitysleirille, josta selvisi hengissä kuin ihmeen kaupalla, mutta menetti siellä terveytensä ja joutui lopulta luopumaan konserttipianistin urastaan. Kirjoittaminen toi taiteilijalle lohtua ja avasi taiteilijalle uuden uran. Valitettavasti tämä hieno, lempeällä huumorilla maustettu teos jäi Simonin ainoaksi romaaniksi, sillä kirjailijatar kuoli vain vuosi teoksen ilmestymisen jälkeen.

  Tyhmä neitsyt nousi Alankomaissa uuteen kukoistukseensa vuonna 2014 ja on sen jälkeen herättänyt innostusta myös maan rajojen ulkopuolella. Suomeksi teos ilmestyi tänä keväänä. En ihmettele teoksen saamaa suitsutusta: Simonsin kerronta on herkkävaistoista ja viehättävää. Tyhmä neitsyt jäi mieleeni Schumannin pianosävelinä,  ilkikurisena ja iloisena sitrustuoksuna, häivähdyksenä ujoa ja herkkää narsissia... 


Muualla blogeissa: Annelin kirjoissa, Järjellä ja tunteella, Kirjapolkuni,   Lumiomena - Kirjoja ja haaveilua,  Mari A:n kirjablogi, P.S.: Rakastan kirjoja, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Yöpöydän kirjat...

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.


Ida Simons: Tyhmä neitsyt (Een dwaze maadg, 1959)
Gummerus 2016
Suomentanut Sanna van Leeuwen
Alkukieli: hollanti

Viikon kimppu

Tuhannet pisarat putoilevat neljältä räystäältä,

lumi sulaa kymmenentuhannen kattotiilen yllä.

Pää tyynyllä luulin kuulevani sateen ropinaa,

en huomannut aamuauringon punaisia säteitä.

Ema Saikoo (Suom. Kai Nieminen)

Toivottelen mukavaa, keväistä keskiviikkoiltaa!

John Williams: Butcher's Crossing

Kirjamaailma on arvoituksellinen - ja täynnä oikkuja.  Viime vuonna suomennettu John Williamsin romaani Stoner (Stoner, 1965) on siitä oiva todistus. Ilmestyessään laimeahkon vastaanoton saanut ja sittemmin vuosikymmeniksi unhoon painunut kirja hypähti muutama vuosi sitten - aivan kuin puskista - maailmanlaajuiseksi kirjalliseksi tapaukseksi. Surullisen haikea kertomus ikääntyvästä yliopistomiehestä sai sekä lukijat että kirja-arvostelijat polvilleen. Luin Stonerin itsekin ja vaikutuin. Mieli paloi halusta lukea Williamsin muutakin tuotantoa ja odotus palkittiinkin tänä keväänä: Stonerin  vanavedessä uusintakierroselle lähtenyt romaani Butcher's Crossing ilmestyi suomeksi viime viikolla.

Vereviin lännentarinoihin nojaava Butcher's Crossing on tunnelmaltaan hyvin erilainen kuin Stoner. Tarina sijoittuu mltei katastrofaaliset mittasuhteet saaneen talouslaman alkuun, vuosiin 1873-1874. Williams ei ole valinnut ajankohtaa sattumalta, sillä juuri lama on yksi tämän teoksen piilevistä, mutta sitäkin merkittävämmistä taustavoimista.
Kaiken keskiössä on nuori Hawardin opiskelija William Andrews, joka - kuin mielijohteesta - jättää yliopiston ja lähtee filosofi Ralph Emersonin innoittamana  länteen etsimään todellista, turmeltumatonta luontoa ja siinä samalla itseään. Will kulkee puolen mantereen poikki ja saapuu lopulta Kansasiin, preerian eristämään kaupunkiin nimeltä Buther's Crossing. Paikka on täynnä opportunisteja, karskeja biisoninmetsästäjiä sekä ilotyttö Francine, johon Will alkaa heti tuntea vetoa.

Will etsiytyy neljän miehen metsästysporukkaan ja lähtee viikkojen pituiselle, ankealle taivallukselle kohti vuoria, kohti seudun ainoaa suurta, metsästykseltä pelastunutta biisonilaumaa. Nahkat ovat vielä hinnoissaan, mikä tuntuu oikeuttavan veriset ja bakkanaaleja mustuttavat joukkoteurastukset niin, että biisonien lukumäärä hiipuu iipumistaan.
Matka vuorille tuntuu avaavan Willin silmät  jollekin, jota hän ei ole koskaan kokenut, saati tiennyt olevan olemassa. Jotakin olennaista tällä matkalla tapahtuu: löytääkö Will itsensä? Entä millaisen 'uuden minän' hän on valmis kohtaamaan? Nämä kysymykset ovat yhteisiä kaikille suurille draamoille.

Ja hän huomasi janoavansa vuoria yhtä kovasti kuin aiemmin vettä; hän tiesi, että vuoret olivat edessä, näkihän hän ne, muttei oikein tiennyt, millaisen nälän tai janon ne sammuttaisivat. (--) Andrewista tuntui kuin vuoret olisivat vetäneet heitä luokseen sitä voimakkaammin mitä lähemmäksi päästiin, ihan kuin ne olisivat olleet jättimäinen magneetti, jonka vaikutus oi suoraan verrannollinen etäisyyteen. Heidän lähestyessään hän koki jälleen imeytyvänsä, sisältyvänsä johonkin, jonka kanssa hänellä ei ollut ennen ollut minkäänlaista suhdetta...

  Vaikka Butcher's Crossing ei (lännentarinana) ensialkuun vaikuttanutkaan ihan 'siltä omimmalta' kirjallisuudeltani, imaisi Williamsin kertakaikkisen briliantti kerrontatyyli minut tuota pikaa mukaansa, siitäkin huolimatta, että teoksessa on mukana myös hyvin julmia elementtejä. On tosiasia, että päiviä jatkuvan biisonien joukkoteurastuksen seuraaminen oli minulle erittäin vaikeaa. Mutta nämäkään kohtaukset eivät sttenkään olleet itsetarkoituksellista väkivaltaa väkivallan vuoksi, sillä niiden kautta Williams näyttää viiltävän tarkasti, kuinka helposti ihminen muuttuu verenhimoiseksi, automaatiolla toimivaksi tappokoneeksi, kuinka helposti kaikki se, minkä miellämme kaikkein inhmillisimmäksi osaksi itseämme, on rikottavissa. Williams on velho: äkkiä näen silmissäni ihmiskunnan koko verentahraisen historian... Ja onko mikään loppujen lopuksi muuttunut: eläinten itseisarvo on 1870-luvun preerialla yhtä tuntematon käsite kuin 2010-luvun teollisissa lihantuotantolaitoksissa. Ennen kuin tuomitsen biisoninmurhaajien toimet, päätän kurkistaa jääkaappiini. Löytyykö broilerinsuikaletta tai leikkelettä, ja entäs se eilinen kanakastike...
Will tottuu murhaamiseen, mutta hän pohtii näkemäänsä. Hänen ajatuksensa ovat sukua nykyajassa tuikahtelevalle,  tiedostavammalle käsitykselle eläinten oikeuksista.

 Kun jahti viimein loppuu, alkaa tarina kuin alusta. Roolit kääntyvät päälaelleen: Williamsin luonto ei ole pehmeä ja turvallinen äidinsyli vaan julma, arvaamaton, tilaisuuttaan odottava vihollinen. Kerronta viltää veitsenterävästi: nämä neljä jahtiin lähtenyttä miestä ovat luonnon armoilla, mutta samaan aikaan ja mitä suurimmassa määrin myös osa sitä. Luonnon kanssa taistellessaan he siis kääntyvät ennen muuta itseään vastaan. Williams kuvaa tätä ihmisen ja luonnon välistä, kompleksista, miltei skitsofreenista suhdetta selkäpiitä kylmäävästi. 

Butcher's Crossing on verevä, anteeksipyytelemätön  kuvaus henkiinjäämisestä ja luonnosta, joka on yhtä aikaa kaipuun, vihan ja rakkauden kohde. Se on kertomus ihmisen mahdottomasta yrityksestä kesyttää kesyttämätön. Tarinan loppupuolella kirjassa avautuu vielä yksi Williamsin tarkoin pohjustama teema: villin lännen 'kultainen, vapaa aikakausi' on päättymässä ja uusi maailmanjärjestys ulottaa lonkeronsa autioimmillekin seuduille, pienyhteisöjä hajoittaen.

  John Wlliamsin tyyli iski minuun taas. Tätä juttua kirjoitellessani ja kirjan teemoja muistellessani teos alkoi nousta Stonerin veroiseksi lukukokemuseksi. Butcher's Crossing on konstailematonta jälkiuunileipää. Sellaista jota et voi pureksimatta niellä, mutta joka tekee sinulle yhtä kaikki hyvää.  Toivottavasti saamme suomennokseen myös Williamsin kolmannen romaanin Augustus ja mainion Ilkka Rekiaron sitä kääntämään. 

Mietteitäni Stonerista.

Muualla blogeissa: Lukutoukan kulttuuriblogi,  Lumiomena ja Ullan luetut kirjat.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

John Williams: Butcher's Crossing (Butcher's Crossing, 1960)
Bazar 2016
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Alkuperäiskieli: englanti

Limonadia ja villineilikoita

Muistan mummin limonadipullot, joita säilytettiin kesäkuumalla kaivossa - punaista jaffaa - ja mansikkajäätelöä, joka sekin säilyi kaivossa hyvänä aamusta pitkälle päivään. Muistot mummista ja hänen uskomattoman kauniista pihapiiristään alkoivat  tulvia mieleen kun kuvasin aamulla näitä keittiöni ikkunapenkkiä koristavia lasipulloja. Tällasia vihreitä vanhanaikaisia ei tietenkään lapsuudessani enää kaupasta saanut, mutta mummin varastoista näitä löytyi ja sieltä ne pääsivät punamullattuun leikkimökkiin - milloin kauppaleikkeihin, milloin kuningatarten kesäkutsuille.

Ja miten neilikat liittyvät tähän aiheeseen? Mummin pihamaa oli villiintynyt puutarha, mummin aikoinaan istuttamat kukkaset olivat vuosien myötä levinneet niin, että erillisiä kukkamaita ei enää ollut, vaan koko piha (kulkupolkuja lukuunottamatta) oli yhtenä niittämättömänä kukkaismerenä: ruusut, syreenit, neilikat, unikot, lupiinit ja liljat kasvoivat ketokukkien joukossa täysin villiintyneinä, kuin Eedenissä. Mummilta lienen kukkahulluuteni perinyt.

Lisäsin neilikat tähän juttuun vähän niin kuin muistutukseksi itselleni: niiden siemeniä täytyy ehdottomasti hankkia, sillä muistelusten myötä tuli ikävä mummin neilikoita! Hassua, mihin aamuinen kuvaussessio ajatukset veikään: limonadin kautta siemenkatalogeihin...

Huomenna saattaa tulla kirjajuttu. Se, miten pääsen aloittamaan kirjoittamisen, riippuu ihan ilmoista. Nyt paistaa aurinko, joten sisähommat ei vois vähempää kiinnostaa - ulos kaupungille siis!

Ihanaa viikonloppua!

Giovanna Garzoni: Plate with White Beans (1650-1662)

Vesa Haapala: Karhunkivi

Olipa ihanaa, että uskalsin tarttua teokseen, jonka kirjoittajasta en ennen tätä tiennyt  - no niin - en yhtään mitään. Taas kerran tuli todennettua se, että pelkän intuition ohjaamanakin voi löytää tuoreiden, uutta näkökulmaa antavien lukukokemusten äärelle. Jos olisin seurannut kotimaista kirjallisuuskenttää viime vuosina hiukankin tiiviimmin, olisin kirjaan tarttuessani toki jo tuntenut Vesa Haapalan (s.1971) meriitit: hän on paljon julkaissut ja laajaa arvostusta nauttiva runolija, esseisti, kotimaisen kirjallisuuden opettaja ja -tutkija. Tänä keväänä ilmestynyt Karhunkivi on Haapalan ensimmäinen romaanimuotoinen teos.

  Karhunkivessä seurataan suht tavallisen vantaalaisperheen elämää. Haapalan valotus kohdentuu minäkertojana toimivaan isään ja murrosikää lähestyvään Lauri-poikaan, jolla on varhaislapsuudestaan asti ollut vaikeuksia luoda toimivaa suhdetta maailmaan. Oman tunne-elämän  ja ympäristön välinen ristiriita synnyttää pojassa ahdistusta ja vakavia käytöshäiriöitä. Tämä taitaa olla nykyisin valitettavan tavallinen tarina: samaan aikaan kun vanhemmat taistelevat Laurin raivonpuuskien kanssa kotona, he joutuvat tappelemaan poikansa oikeuksien puolesta viranomaisia vastaan: kaupungin erityisopetuksesta leikataan eikä asialliseen, pitkäjänteiseen terapiaankaan tunnu löytyvän resulsseja. Syyllisyyskin painaa: miten pitkälle oma pinna voi venyä? Ovatko he valinneet Laurin lääkehoidon vain itsekkäistä syistä, helpottaakseen perheen elämää? Mielessä pyörivät kuvat vanhemmista, jotka eivät jaksaneet, joista välinpitämättömyys, totaalinen pahuus on ottanut vallan...  Mutta tässä perheessä tuntuu asuvan rakkaus, joka on päättänyt kestää. Kaiken.

Paino. jos astumme yhtä aikaa tähän kohtaan, jää murtuu ja olemme kylmässä. Ehkä selviämme, mutta kova reuna on aina kauempana. On pakko katsoa toista kuin vierasta eikä niin kuin sitä, jona juuri on pelastanut. Me pysymme tässä vieraassa paikassa, joka on kokonaan merta. Keuhkot tulessa räpiköimme ja haukomme ilmaa. Saumat on meiltä kätketty, tämä on tarinamme, mutta saumat on kätketty. On jatkettava, mitään muuta ei voi ajatella. 

  Raivausta odottava mökkipalsta, Karhunkiveksi nimetty, on minäkertojan hengähdyspaikka. Kotiasiat, työpaineet kirjastossa, jatko-opinnot ja tekeillä oleva, kunnianhimoinen esseeprojekti  painuvat taka-alalle, kun moottorisaha käynnistyy ja puuta alkaa kaatua. Haapalan romaanissa metsä on yhä osa suomalaisen ihmisen identeettiä; se on syvimmän turvan, rauhan ja lohdun paikka, vaikka elämä muutoin olisi täysin kaupungistunutta.

Tällainen työ sopii minulle. Vain sytykkeet ja kädet ja silloin tällöin vesuri ja raskaimpiin jäännösrunkoihin saha kun on pakko pätkiä, ajatus lepää tässä alustamisessa, ja tunnen, että jotakin syntyy, näin se on ollut aina.

  Elämän pieniin yksityskohtiin keskittyminen maadoittaa mielen ja antaa sille tilaa vaeltaa. Pintaan nousee ajatuksia joilla ei aina ole selvää suuntaa, ne ovat kuin aihioita vasta, eivätkä ehkä koskaan saa lopullista muotoaan. Se, että Haapala antaa romaanissaan rohkeasti tilaa elämän ja ajatusten keskeneräisyydelle, on mielestäni tämän teoksen parasta ja ilahduttavinta antia. Elämä on arvaamatonta, joka suuntaan repsottavaa ja rönsyilevää. Se joka luulee elämänsä joskus valmistuvan, erehtyy. 

  Haapalan teos on erikoinen yhdistelmä metsää ja lähiöelämää, pikkutarkkaa arkikuvausta ja minäkertojan vapaudenkaipuuta hehkuvaa sisäistä vuoropuhelua, runollisuutta ja tiukkaa yhteiskuntakritiikkiä. Huomaan lukevani runoilijan kirjoittamaa romaania: eri tasoilla kulkevat kerronnalliset elementit löytävät yhteisen rytmin, jota on (pienen alkulämmittelyn jälkeen) helppo seurata. Haapalan  teksti huokuu runoa. Mieleen juolahtaa, luinko lyhyen ajan sisään jo toisen potentaalisen Finlandia-ehdokkaan...

Kiitän kustantajaa arviokappaleesta.

Vesa Haapala: Karhunkivi
Otava 2016

Poskisuudelmia ja pusuja kaikille naisille!

Suudelma on sukua vesipisaralle: se on yksinkertaisin ja tehokkain tapa muuttaa maailma paremmaksi.             Jokainen suudelma on vallankumouksellinen teko.

Tommy Tabermann: Itkeä, nauraa ja rakastaa (Gummerus 2011)

naistenpäivä 2016

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Koko Suomi on yksi ainoa kallionjärkäle. Yhtä ainoaa kalliota joka kohdasta. Olet sitten pohjoisessa tai etelässä, niin olet samassa paikassa, samalla kalliolla. Kallion voi räjäyttää kappaleiksi, mutta pimeä pysyy kiven sisällä. Otat pienen hiekanjyvän, ja se on sisältä yhtä synkkä ja laaja. Samaa sydänlihaa. Katsot yhtä ihmistä, niin olet nähnyt kaiken.

 Helsingin hämrtyvää  talvitaivasta vasten erottuu yksinäisen miehen siluetti: näen heijastuksen arkkitehdistä, aviomiehestä ja isästä, berliiniläisestä outolinnusta, joka kaksisataa vuotta sitten lennähti  perheineen tänne hyiseen Pohjolaan vain koska rakasti suoraa viivaa ja rakentamista. Kuin unessa hän katselee Itämeren rannalle nousevaa valkeaa kaupunkiaan ja kaipaa kotiin Berliiniin, helpompiin, lämpöisempiin päiviin, sinne, missä valo ja ilo eivät pakene ihmistä.

  Jukka Viikilän kirjoittama, Carl Ludvig Engelin kuvitteellinen yöpäiväkirja tuo Helsingin monumentaalisen empirekeskustan suunnittelijan keskusteluyhteyteen lukijansa kanssa. Vuosien 1816-1840 väliin sijoittuvat intiimit päiväkirjamerkinnät maalaavat Engelistä suorastaan eleganttia kuvaa; kohtaamamme mies on sivistynyt ja hiljainen, seurassa vähän syrjäänvetäytyväkin, sellainen joka avaa kaikkein syvimmät tunteensa  ja ajatuksensa vain itselleen ja yöpäiväkirjalleen. Itseensä sulkeutunut Helsinki tuntuisi Engelille oivalliselta asemapaikalta, mutta ei, ei Engel tällaista pimeää synkkyyttä kaipaa...
Vääjämättömällä rohkeudellaan Engel ryhtyy kesyttämään Helsinkiä, joka berliiniläisin, vilkkauteen tottunein silmin näyttää aluksi erämaalta. Lopulta villi ja vikuroiva maisema taipuu, palon jäljiltä kytevästä savimaasta alkaa nousta oikea kaupunki, ajan ihanteiden mukainen ja vähän suuruudenhullu, mutta samalla satumaisen kaunis.

  Siinä missä päivät ovat työn ja innostuksen aikaa, yöt tuovat mukanaan yksinäisyyden ja epävarmuuden.  Päiväkirjamerkinnät kertovat tunteiden vuoristoradasta: epäilys omista kyvyistä kalvaa mutta aamulla, uuden työpäivän alkaessa sydämeen saattaa humahtaa jo ennalta tuttu kiitollisuuden tunne. Tulee onnistumisia, jota saavat kuluneet vuodet ja elämän vaivalloisuuden unohtumaan. Työn riemu nostaa tekijänsä hetkiseksi korkeuksiin, taivaisiin asti:

 Suurimmat nautinnot ovat ilmaisia ja käsiemme kohdalla. Suoran viivan piirtäminen on minulle tänään enemmän kuin mikään muu. Siinä on koko ihmisenä olemisen tapahtuma yksinkertaisimmassa muodossaan, kaikki ylpeys ja kaikki nautinto.

Akvarelleja Engelin kaupungista on kirja, jossa jokaisella lauseella on merkitys ja oma, tarkoin harkittu paikkansa. Ihastuin Viikilän fragmenttimaiseen, runolliseen romaaniin niin paljon että tiedän jo nyt palaavani sen pariin vielä monen monta kertaa. Tämä ensimmäinen lukukertani taittui hitaasti nautiskellen, sillä jäin tuon tuostakin ihailemaan Viikilän häkellyttävän kauniita, sielua tuulettelevia lauseita. Kuin kohtaisi häikäisevän kauniin maiseman: tähän jään, tähän teen kotini, muuta en tarvitse. 

Uskon ja toivon, että romaani nähdään ensi syksynä Finlandia-palkintoehdokkaana.  Hehkuin kirjan lämmössä jo viime viikolla täällä.

 Ja kyllä, tällaisen kirjan synnyttämiseen tarvitaan runoilijan sielu. Jukka Viikilä (s. 1973) on julkaissut kaksi runokokoelmaa: Runoja (Gummerus 2008) ja Runoja II (Gummerus 2010). Dramaturgina työskentelevä Viikilä on kirjoittanut myös näytelmä- ja kuunnelmakäsikirjoituksia sekä osallistunut poeettisen sanakirjan, Ensyklopedian kirjoittamiseen.

Ihastuin Engelin tarinaan jo muutama vuosi sitten kuultuani Viikilän käsikirjoittaman kuunnelman Akvarelleja Engelin kaupungista. Tällä ihanalla romaanilla on olemassa siis sisartaideteoskin. Valitettavasti teoksen kuunteluaika Yle Areenassa on päättynyt.  Toivottavasti Yle ymmärtää uusia kuunnelman pian.

Kiitän kustantajaa arviokappaleesta.

Muualla blogeissa: Hemulin kirjahylly,  Hullu arkkitehti, Kirjakko ruispellossa, Kirsin Book Club, Lumimena, P.S. Rakastan kirjoja, Sinisen linnan kirjasto, Tuijata.Kulttuuripohdintoja ja Täysien sivujen nautinto.


Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus 2016

Viikonloppuun kera akvarellien ja sapienssien...

Kaikki ihmisen luomat järjestelmät ovat peräisin omasta mielikuvituksestamme. -- Kuvitteellinen järjestys voi toimi vain, jos suurin osa väestöstä - ja erityisen suuri osa eliitistä ja asevoimista - uskoo siihen.  

Yuval Noah Harari: Sapiens. Ihmisen lyhyt historia (Bazar, 2016)

  Hararin 450-sivuinen katsaus ihmisen historiaan on ajatuksia herättävä ja hauska. Luen kirjaa parhaillaan ja saan tuon tuostakin hämmästellä tämän Jerusalemin hebrealaisessa yliopistossa opettavan professorin ajatuksia. Hänen otteensa biologiseen ja varsinkin kulttuuriseen evoluutioomme on sen verran provokatiivinen, että uskon teoksen aiheuttavan ainakin  tiedeyhteisöissä pientä jupinaa. Mutta siitä viis: ajatuksia synnyttäviin ja samalla hauskoihin kirjoihin kannattaa aina tarttua. Teos tulee lähempään tarkasteluun myöhemmin.

Seuraavaksi kuitenkin akvarellimaisemiin... Siihen asti: ihanaa viikonloppua!

John Steinbeck: Routakuun aika

John Steinbeckin tiukan natsivastainen pienoisromaani on monessa mielessä erikoinen teos. Steinbeck kirjoitti kirjansa toisen maailmansodan aikana vuonna 1942 ja sijoitti sen nimeämättömään miehitettyyn maahan, joka oli "kylmä ja ankara kuin Norja, ovela ja leppymätön kuin Tanska ja järkevä kuin Ranska". Miehittäjätaho jää nimeämättä, mutta viittaukset natsi-Saksaan ovat selviä.
 Kirja kiellettiin kaikkialla minne Saksa oli joukkonsa marssittanut. Italiassa kirjan hallussapidosta seurasi  kuolemantuomio. Kaikesta huolimatta teos levisi kaikkialle miltei kaikkialle Eurooppaan, salateitse myös vallattuihin maihin. Suomessa kirja ilmestyi ensi kerran vuonna 1989, rajoitettuna kirjakerhopainoksena.

  Routakuun aika on hämmentävä lukukokemus. Ensialkuun tunnen joutuneeni keskelle farssia: tarinamme pikkukaupunki on juuri yllätetty, miehittäjät ovat teilanneet puolet paikkakunnan kahdestatoista varusmiehestä ja vaativat audienssia pormestarin palatsiin, jossa aletaan heti kuumeisesti miettiä, pitäisikö miehittäjille järjestää viinitarjoilua ja ehtiikö pormestarinna varmasti nyppiä miehensä nenä- ja korvakarvat siisteiksi ennen kuin h-hetki koittaa.
Miehittäjät saapuvat palatsiin kylmän kohteliaina, tarkoituksenaan murtaa ensimmäiseksi kaupungin valtaeliitin vastarinta ja sen jälkeen valjastaa porukka palvelemaan yksinomaan  'talon uusia isäntiä'.  Muu kansa seuraisi tämän jälkeen kiltisti perässä; näinhän valloittajat toimivat maailman sivu. Tehtävä näyttää vielä tässä vaiheessa kovin helpolta, mutta ensivaikutelma ei aina vastaa todellisuutta.

   Routakuun ajan kansiliepeen mukaan teos herätti Yhdysvalloissa kriittistä keskustelua; sen sanottiin olevan liian toiveikas ja kuvaavan natsitahoja liian sympaattisessa valossa. On totta, että Steinbeck ei ole kuvannut natseja yhtenä kasvottomana hirviöjoukkiona vaan yksilöinä, joilla jokaisella on oma persoonallisuus, oma tunne-elämä, haaveita, unelmia ja pelkoja siinä missä kenellä tahansa elävällä ja tuntevalla ihmisellä.Juuri tuossa kritisoidussa sympaattisessa katsannossa saattaa piillä tämän teoksen suurin voima. Se saattaa olla lopulta myös tärkein syy siihen, miksi natsijohto piti kirjaa niin vaarallisena: alun farssimaiset tunnelmat häipyvät hiljalleen taka-alalle ja antavat tilaa vakavammalle kerronnalle. Kun aika kuluu ja kaupungin hiljainen vastarinta alkaa muuttua yhä kourintuntuvimmiksi, kun tilanteet kiristyvät äärimmilleen, alkavat natsisotilaat murtua henkisesti. Miehittäjien haavoittuvuutta olisi hyvin vaikea täydelleen ymmärtää ilman Steinbeckin rohkean sympaatista otetta. Ymmärsin tämän viimeistään siinä vaiheessa kun pohjolan kylmässä ja pimeässä kuukausia kärvistellyt, nyt jo henkensä puolesta pelkäävä natsisotilas kyseenalaistaa uskonsa kolmannen valtakunnan ihanteisiin ja alkaa epäillä jopa itsensä Johtajan (Hitlerin) motiiveja ja mielenterveyttä. Natsi-Saksan armeijassa moinen ajatuskuvio on ollut tietenkin ollut sula 'mahdottomuus'. Ei siis ihme, ettei kolmannen valtakunnan johto halunnut nähdä kirjaa sen paremmin uhriensa kuin omien sotilaidensakaan käsissä. Pelko natsiuskon ja Hitlerin arvovallan rapautumisesta oli todellinen.


Vuonna 1962 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut John Steinbeck (1902 - 1968) on tiiviin ja kirkkaan kerronnan taitaja: hän kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka pitävät ajatusten selkeää ilmaisemista kielellistä kikkailua tärkeämpänä. Tämä lienee tärkein syy siihen, miksi rakastan Steinbeckin kirjoja niin paljon.

  Routakuun aika on vaikuttava pieni romaani. Se on yksilönvapauden ja vapaan ajattelun ylistys ja naskalinterävä muistutus yksinvaltiuteen ja sokeaan tottelevaisuuteen perustuvien valtajärjestelmien hekkouksista: 

"Täsmällistä, ajasta tarkkaa kansaa", hän sanoi. "Ja aika on melkein lopussa. He ajattelevat että koska heillä itsellään on vain yksi johtaja ja yksi pää, me kaikki olemme samanlaisia. --- mutta me olemme vapaa kansa, meillä on yhtä monta päätä kuin on ihmisiä, ja hädän hetkellä meidän keskuudestamme putkahtaa johtajia kuin sieniä sateella."

Muualla blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjasähkökäyrä, Mummo matkalla ja Oksan hyllyltä.

Kiitän kustantajaa arviokappaleesta.

John Steinbeck: Routakuun aika (The Moon is Down, 1942)
Tammi 2016
Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen
Alkuperäiskieli:englanti