29.1.2017

Pierre Lemaitre: Rosie

Ranskalaisen Pierre Lemaitren Verhoeven-sarja on yksi viimevuosien 'kuumimmista' dekkarisuosikeistani. Ylikomisario Camille Verhoevenissa on juuri sellaista  X-faktoria, jota dekkarin keskushahmolta kaipaan: hänessä on luonnetta, inhimillisyyttä ja terävää, iskevää älyä. Sekin on plussaa, ettei Lemaitre ole istuttanut Verhoevenia siihen tyypillisimpään renttuilevaan, alkoholisoituneeseen ja itsetunto-ongelmista kärsivän, hiukan traagisen poliisin muottiin, jollaiseen törmää melkein joka toisessa poliisisarjassa. Verhoeven sen sijaan: kyllä, hänkin on hiukan rikkoutunut (syyt paljastuvat tarinaa seuraamaalls), mutta kaikki hänessä ei ala tai pääty traagisuuteen, sillä on myös muuta. Paljon muuta.

  Olen pantannut hiukan hassussa järjestyksessä suomennetun sarjan aloitusosaa (Irène, MinervaCrime 2016)  kuin suklaarasian viimeistä konvehtia, sillä sen luettuani joutuisin sanomaan hyvästit ihanalle ylikomisariollemme, sillä käsitykseni mukaan sarja on trilogia, johon 'ei enää jatkoa tuu', mutta kuinkas sitten kävikään:

 Tammikuun alussa hieraisin silmiäni kun näin Rosien tuijottavan minua intensiivisesti erään suosimani e-kirjapuodin etusivulla. No, ehkä voi arvatakin, että kirja oli lukulaitteellani osapuilleen puolessa minuutissa.
Verhoeven-sarjan saama jatko taisi olla yllätys myös kirjailijalle itselleen: esipuheessaan hän kertoo kirjan syntyvaiheista näin:
Olen aina pitänyt tätä pientä kirjaa lahjana.  Ensinnäkin siitä syystä, että kirjoitin sen tilaustyönä: on aina mairittelevaa, kun kustantaja pyytää tekstiä kirjailijalta (kuten Vallès sanoo, kukaan ei ryhdy kirjailijaksi vaatimattomuuttaan).Toiseksi siksi, että Livre de Poche -kustantamo lahjoitti kirjan lukijoilleen juhlistaakseen kuusikymmenvuotista taivaltaan.  Lopuksi sen takia, että tämän kirjan myötä pääsin jälleen Camille Verhoevenin seuraan, henkilöhahmon, johon olen kiintynyt ja jonka jo luulin menettäneeni. 
 Rosie on hyvin lyhyt romaani, kenties vain romaanin puolikas. Trilogiani ei siis koostu neljästä kirjasta vaan kolmesta ja puolesta. Aina sitä keksii jonkin järjestelyn todellisuuden kanssa; se on kirjailijoiden suuri etuoikeus.
  Tavanomaisesta poikkeava syntyprosessi on vaikuttanut lopputulokseen; teos on ensinnäkin niin lyhyt  (sitä voisi nimittää pienoisdekkariksi), etteivät juonenkäänteet tai tunnelmankehittely ehdi nousta sarjan muiden osien tasolle; aistin  kiireen, vaikka Lemaitre tässä hetkittäin löytääkin sen tunnelman, johon olen hänen teoksissaan rakastunut. Tällä kertaa en vaikuttunut enkä vakuuttunut, ja siksipä olenkin sitä mieltä että hänen, joka harkitsee Lemaitren dekkareihin tutustumista, kannattaa tarttua ensimmäiseksi johonkin muuhun kuin Rosieen.

  Teoksen juonesta en tahdo tässä paljastaa muuta kuin sen, että Pariisin kaduilla ja puistoissa liikutaan, ja valitettavan ajankohtaisissa tunnelmissa. Verhoevenin rinnalle nousevat (ja hänen työhönsä ottautuvat) hallitus ja terrorismin vastaisen yksikön väki; nyt ollaan tilanteessa, jossa koko maan infrastruktuuria ja turvallisuutta uhataan...
Tarinaa seurataan kolmen hektisen päivän ajan, tunti tunnilta ja minuutti minuutilta. Tapahtumia riittää ja näkökulmia on jälleen kaksi, toinen niistä kuuluu ylikomisariollemme, toinen taitavalle, maan älykkäimpiä poliisivoimia harhattavalle manipuloijalle.  Tämä on tarina haavoittuneesta mielestä, pommeista, omistavasta rakkaudesta ja eräästä kuningatarmehiläisestä, joka...

Rosie on nopeasti luettu ja nautittu. Tällä kertaa tuntui, etten edes ehtinyt tarinan mukaan ennen kuin se jo päättyi, En siis vaikuttunut, mutta lukuhetkeni olisi voinut kulua turhemmassakin seurassa. 'Lemaitre-faniuttani' tämä lukukokemus ei tuhonnut, siitä pitivät huolen tutun tunnelman hetkittäiset pilkahdukset,

Ja kyllä, luulen että tarina saa vielä jatkoa. Sillä ethän sinä Pierre Lemaitre hyvä kertakaikkiaan voi jättää lukijoita tällaiseen piinaan vaan kerrot...

Rosiesta kertoo myös Kirja vieköön -blogin Riitta

Pierre Lemaitre: Alex
Pierre Lemaitre: Camille


Pierre Lemaitre: Rosie (Rosie & John, 2013)
Minerva Crime, 2017
Suomentanut Susanna Hirvikorpi
alkuperäiskieli: Ranska

22.1.2017

Sarah Waters: Vieras kartanossa

Tammikuu on jo pitkään ollut yksi lempikuukausistani. Joulu (ihanine hössötyksineen) on ohi, edessä  talvi ja ne autuaat, pitkät illat, joina voi ihan luvan kanssa ja hyvällä omallatunnolla heittäytyä sohvannurkkaan kera upeiden kirjojen ja joulusta jääneiden suklaarasioiden... Ajatus kuulostaa kliseeltä, mutta mietipä: olisiko tätä parempaa hetkeä kaivaa esiin ne ihanimmat tiiliskivimäiset romaanijärkäleet, joihin ei muina vuodenaikoina ehdi paneutua.

 Itselleni näitä 'oikeaa hetkeä' odottavia teoksia on kasautunut koko liuta. Ensimmäiseksi lukuun pääsi Sarah Watersin Vieras kartanossa, joka osoittautui tammikuun nappivalinnaksi, sillä se sisältää kaikki ne elementit, joista perinteinen (goottihenkinen) talvi-iltain tarina koostuu; on vanha ränsistyvä kartano, on yläluokkaan kuuluvan, uuden maailmanjärjestyksen alle murentuva suku ja sen synkät salaisuudet, on pikkuhiljaa kasvava, sokeasti hapuileva rakkaus... Ja kaiken yllä värjyvät kauhuelementit, jotka menevät kuin salaa lukijan ihon alle: minuun tämä tarinan tietyt käänteet vaikuttivat niin, että kävin vetäisemässä verhot ikkunoiden eteen; normaalisti ne saavat olla auki päivin öin...

Liki 600-sivuinen järkäle siis upottaa ja  koukuttaa, siitäkin huolimatta, että kerronta on äärimmäisen seesteistä ja hitaasti etenevää, paikoin jaarittelevaa. Watersin omintakeinen tyyli tuli minulle tutuksi luettuani hänen viehättävän, 1920-luvulle sijoittuvan Parempaa väkeä -teoksensa. Minunkin, jonka kirjalliselle mukavuusalueelle jaarittelevaisuus ei oikeastaan kuulu, on antauduttava Watersin edessä: hän tekee sen niin sympaattisesti, että annan sen hänelle anteeksi lopulta ihan hyvillä mielin: olen törmännyt ilmiöön ennenkin, jostakin syystä juuri brittiläistä yläluokkaa kuvaavissa lukuromaaneissa, esimerkiksi Alan Hollinghurstin Vieraan lapsessa.

Vieras kartanossa -teoksen tarina sijoittuu englantilaiseen maalaismaisemaan, toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Kertoja on keski-ikäinen, työväenluokkataustainen maalaislääkäri, tohtori Faraday, jonka sattuma lennättää sairaskäynnille Hundret's Halliin, yhteen seudun mahtavimmista maalaiskartanoista.

Aika on tehnyt tehtävänsä: komea talo on rapistunut ja sen asukkaat, pikku hiljaa ikääntyvä rouva Ayres ja hänen kaksi lastaan, sodassa haavoittunut Rod ja monien mielestä häiritsevän mitäänsanomaton Katherine ovat jääneet taloudelliseen ja sosiaaliseen ahdinkoon englantilaisen luokkayhteiskunnan romahdettua. Entisestä loistosta ei ole jäljellä muuta kuin kolossaalinen, romahduspisteessä oleva kartano ja muistot entisistä loiston ajoista. Ayresit ovat pölyiseen kaappiin unohdettuja muinaismuistoesineitä, he ovat eristäytyneet omaan maailmaansa, muistojen, hämärien huoneiden, hyisten talvi-iltojen maailmaan, suuren, villiintyneen puutarhansa keskelle.

Hundret's Hallista tulee tohtori Faradayn vakituinen vierailupaikka ja vähitellen hän kokee liukuvansa lähemmäs Ayreseja, kuuluvansa melkein  'talon väkeen', vaikka perinteisiä luokkarajoja onkin yhä vaikea rikkoa. Waters kuvaa henkilöidensä sisäisiä mielenliikkeitä ja heidän keskinäisiä suhteitaan äärimmäisen tarkasti niin, että pienimmätkin värähdykset tulevat esiin - ja lukijan aistittaviksi.

Maailma on muuttumassa ja uusi järjestys vaikuttaa väistämättä myös Hundret's Hallin elämään - halusivatpa he sitä tai eivät. Mutta talo - joka on ehdottomasti yksi tämän tarinan henkilöhahmoista -pysyy alati salaperäisenä ja arvaamattomana. Talo pitää asukkaitaan otteessa tavalla , joka oli omiaan nostattamaan lukijan niskavilloja pystyyn ja joka yhtäkkiä toi mieleeni monet suomalaiset sukusaagat, joissa ihmisten täytyy uhrata oma elämänsä perintökartanoiden, historian ja 'maan' tähden... Historia, sodan loppuunsaattamat yhteiskunnalliset muutokset ja yksilötason tragediat sekoittuvat tässä tarinassa hitaasti poreilevaksi, juovuttavaksi keitokseksi niin että lopulta lukijakin tuntee olevansa 'yksi heistä' ja kun tarina loppuu, tuntuu siltä kuin olisi palannut pitkältä matkalta; toisesta ajasta, toisesta maailmasta.

Ja Hundret's Hall: se hengittää ja huokaa, se  vaatii ja vaikeroi -  ja herättää lopulta kauan unohduksissa olleen menneisyyden eloon... Tämä hitaasti etenevä, erittäin tyylikäs  viehättävällä tavalla vanhanaikainen kauhuromanttinen tarina on todellinen kunnianosoitus tyylisuuntansa klassikoille.

Teoksesta lisää: Järjellä ja tunteella Kirjakaapin kummitusKirjoihin kadonnut, Kirsin kirjanurkka, Lukuisa,  Lumiomena,  Oksan hyllyltäSinisen linnan kirjasto ja Ullan luetut kirjat.

Sarah Waters: Vieras kartanossa (The little Stranger, 2009)
Tammi 2011
Suomentanut Helene Bützow
Alkuperäiskieli: englanti

Sarah Waters: Parempaa väkeä 
Tammen Keltainen kirjasto

14.1.2017

Vuoden 2016 säväyttävimmät lukukokemukset ja hiukan tulevaa

Pari viikkoa sitten päättynyttä kirjavuotta -16  sävyttivät monet, monet upeat, sydämeen jäävät lukukokemukset. Kuinka tämä voi olla edes mahdollista; samaan aikaan kun kirjamyynti laskee laskemistaan, ilmoille singahtelee toinen toistaan hienompia kirjoja ja uusia kirjailijanimiä. Lukija aistii sen innostuksen ja intohimon, jolla kirjailijat, kääntäjät ja kustantajat työtään tekevät. Suuri kiitos siitä että olette olemassa! 

Poimin  tähän postaukseen kolmen kirjan valikoiman kotimaisesta ja käännetystä kaunokirjallisuudesta, kotimaisista tietokirjoista ja dekkareista. Valinta oli vaikea, monet hienot kirjat jäävät nyt listaamatta, ja siksi käännetyn kaunon valikoimaan oli pakko sujauttaa vielä neljäs teos. Yksi viime vuonna ilmestynyt kotimainen (Riitta Jalosen Kirkkaus) jäi tästä pois, koska luin sen vasta uuden vuoden jälkeen. Järjestys on täysin satunnainen; en kertakaikkiaan pysty asettamaan mitään näistä kirjoista 'paremmuusjärjestykseen'.


Käännetty kauno:
Mo Yan: Punainen durra

Kotimainen tieto:

Dekkarit
Pierre Lemaitre: Camille
Antti Tuomainen: Mies joka kuoli
Robert Wilson: Sevillan sokea mies

Luin viime vuonna 85 kirjaa, joista seitsemästäkymmenestäkuudesta bloggasin. Suurin osa (51) oli arvostelukappaleita. Niin antoisaa kuin a-kappaleiden lukeminen ja niistä kirjoittaminen onkin, päätin ainakin tämän tulevan kevätkauden aikana keskittyä omista kirjahyllyistä löytyviin  kirjoihin, sellaisiin jotka ovat odotelleet vuoroaan jo kauan. Uutuuksien kohdalla tieni käy kirjastoon ja kirjakauppoihin.

Tänä vuonna juhlitaan Suomen sadannetta syntymäpäivää ja se näkyy hienosti kirjallisuusmaailmassakin. Ylen ja Kansalliskirjaston yhteisestä Kirjojen Suomi -hankkeesta ehdinkin jo kirjoittaa. Mielessä pyörii myös ihan oma,  pienimuotoinen Suomi 100 -sarja, johon valikoin kirjoja myös itsenäisyyttä edeltävältä ajalta. Ensimmäisen teos on jo luvun alla, mutta siitä lisää myöhemmin.

Kevätkausi tulee olemaan lukemisteni osalta itsellenikin  yllätyksellinen, sillä tästä lähtien minulla ei tule olemaan tietoa siitä, mihin kirjaan tulen seuraavaksi tarttumaan. Tunne on ihana - hyvin vapauttava, sillä parin viimeisen vuoden aikana olen  lyönyt 'lukuohjelmani' lukkoon jopa kuukausiksi eteenpäin. Tällaisessa systeemissä on ollut puolensa: on ollut ihanaa, mutta toisinaan hivenen uuvuttavaakin.
...Nyt vain liitelen tuulten mukana...

Toivotan teille kaikille hyviä lukutuulia ja ihanaa, talvista viikonloppua! <3

10.1.2017

Riitta Jalonen: Kirkkaus


Vuoden ensimmäiseksi blogattavakseni  sattui Riitta Jalosen kaunis ja syvältä rouhaiseva Kirkkaus. Romaani sopikin mitä parhaiten tähän miltei huomaamattomin kukonaskelin kirkastuvaan vuodenaikaan. Kirkkauden alkujuuret ovat varjoissa, mutta sielultaan se on silkkaa valoa; jossakin pinnan alla kehittyvää, vielä tunnistamatonta ja tiedostamatonta, odottavaa...

Kirkkaus on kertomus elämästä ja kuolemasta, peloista ja menetyksistä, ulkopuolisuudesta, mielen järkkymisestä ja vääristä diagnooseista, mutta ennen muuta se on kertomus ihmisen henkisestä vahvuudesta, oman tien etsimisestä ja löytämisestä, itsensä hyväksymisestä ja kirjojen ja kirjoittamisen voimasta - ilosta ja vapaudesta - oikeudesta - olla ja elää elämäänsä kaikissa olosuhteissa mahdollisimman täysipainoisesti. 

  Ja tarinan valo - hän on uusiseelantilainen, originelli ja palavasieluinen kirjailija Janet Frame, jonka punaiset, kesyttömäksi ja säkenöiväksi kruunuksi kohoavat hiuksetkin tuntuivat elävän omaa, vapautta janoavaa  elämäänsä.
Romaaneja, runoja, novelleja ja nuortenkirjallisuutta julkaisseen kirjailijan elämäntaival päihitti jo itsessänramaattisten romaanien juonenkulun.  Elettyä elämää ja aineistoa riitti  kolmeen omaelämänkerralliseen teokseen. Hänen vaiheisiinsa tarttuneet sittemmin myös muut taitelijat: on syntynyt elämäkertoja ja elokuva, Jane Campionin 1990 ohjaama Enkelin kosketus (An Angel at My Table). Ja Kirkkaus-romaani esittelee Framen  -vihdoin viimein - myös suomalaisille lukijoille.

  Janet Frame syntyi vuonna 1924 perheeseen, jota nykyisin voitaisiin ehkäpä parhaiten kutsua termillä 'syrjäytynyt'. Perhe eli köyhyydessä, vanhemmat eivät kyenneet huolehtimaan jälkikasvustaan; lapset jäivät käytännössä heitteille tai ainakin vaille riittävää henkistä ja aineellista tukea ja turvaa. Kuolema, sairaudet, syvä ahdistus ja sivullisuuden kokemukset värittivät Janen lapsuutta ja heittivät varjonsa koko hänen loppuelämäänsä. Herkän, omalaatuisen ja omaa tilaa tarvitsevan ihmisen  mieli järkkyi ja lopulta tie vei mielisairaalan . Frame ehti viettää sairaalassa kahdeksan piinaavaa vuotta, saada väärän diagnoosin ja yli kaksisataa sähköshokkia, muttei siitä huolimatta menettänyt kykyään luoda uutta; nuorena alkanut kirjoittaminen jatkui myös sairaalassa vaikka alun pitäen 'harrastuken' katsottiin olevan vahingollista hänen mielenterveydelleen. 

Kirjoittaminen koitui hänen pelastuksekseen...  Ja vain yksi päivä - ja eräs kirjallisuuspalkinto! - säästivät hänet täydelliseltä katastrofilta, lobotomialta... 
En kasvata tänne juuria. Tämä on ihmisten teurastamo, sanoin peilikuvalleni. Se oli totta. Olin usein muualla. Näin lukemieni kirjojen hahmoja käytävillä, pestessäni lattioita he tulivat rinnalleni ja kumartuivat puoleeni, lausuin hiljaa mielessäni ulkoa oppimieni runojen säkeitä. Seacliff oli kivinen vuori joka täytettiin ihmisillä. Ennen pitkää monet muuttuivat rievuiksi, lattian pesurätin kokoisiksi. Ajatuksissani kuljetin heidät pois sairaalasta, sen vessoista, käytäviltä, pesuhuoneista, päivähuoneista, hoitohuoneista ulos avaraan maisemaan, jossa he saivat kirjaimia ja kielen.
Janet Frame ystävänsä, psykiatri John Moneyn kuvaamana
Ihmeitä tapahtuu: Janet kohtaa lääkärin, joka ymmärtää häntä ja hänen erikoislaatuisuuttaan, ymmärtää mitä Janet tarvitsee toipuakseen... Tästä hetkestä lähtien  kohti valoa, ulos maailmaan. kohti omaa aikaa,  tilaa ja  hiljaisuutta... Tältä se tuntuu, elää ja hengittää yhä vapaammin, elää ja kirjoittaa, yhtäaikaa vahvana ja rikkinäisenä, pelkoihinsa melkein hukkuvana ja silti ...
Ensimmäinen lause toi tullessaan toivon. Vain toivon tähden voi kirjoittaa, en vihan tai pelon. Kun on kirjoittamalla kokenut kirkkauden, ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa. 
Lankean  Jalosen sanojen ääreen. Tätä kauniimin ei sanojen ja kirjoittamisen voimasta voi enää kirjoittaa. Epätäydellisyyden hyväksyminen, usko siihen, että elämä kuljettaa, siitäkin huolimatta että se vetää meitä toisinaan rajusti alta kölin, oli minulle tämän romaanin hienointa, kirkkainta  sanomaa. Jalonen ei pue Framelle sankarittaren raskasta viittaa vaan antaa hänelle tilaa olla ihminen, heikko, tarvitseva, pelokas...

- Ja siitä huolimatta: mikä voima! 

* Miksi, miksi emme ole saaneet Janet Framen teoksia suomeksi? Kustantajille wink wink!

Kirkkaudesta kertovat myös  Annelin kirjoissa, Järjellä ja tunteella,  Kannesta kanteen, Kirjasähkökäyrä,  Kirsin Book Club,  Kulttuuri kukoistaa,  Leena Lumi, LukuisaLukutoukan kulttuuriblogi,  Lumiomena, Reader why did I marry him ja  Ullan luetut kirjat.


Riitta Jalonen: Kirkkaus
Tammi 2016

4.1.2017

Kirjojen Suomi 2017: Juhlitaan satavuotiasta Suomea lukien!

Suomi 100 -juhlavuosi tuo tullessaan monenmoista mukavaa. Yksi mielenkiintoimmista hankkeista on Yleisradion monipuolinen ja monikanavainen Kirjojen Suomi -kokonaisuus, joka tarjoaa avoimen ja täysin ilmaisen väylän  itsenäisen Suomen historiaan ja nykypäivään: Kirjojen Suomi houkuttelee meitä lukemaan ja tutkimaan, millä tavoin Suomi ja me suomalaiset, ja käsityksemme maailmasta ovat muuttuneet kuluneen sadan vuoden aikana. 
Kokonaisuus on huikea: mukana radio- ja tv-ohjelmia, lukupiirejä, verkkokirjoja, keskusteluja, bloggauksia... Tästä kaikesta saamme nauttia läpi itsenäisyyden juhlavuoden!

Muun muassa Ylen Aamun kirjasta tutut toimittajat Nadja Novak ja Seppo Puttonen ovat valinneet Kirjojen Suomeen sata kirjaa, yhden jokaiselta itsenäisyyden vuodelta. Tämän vuoden lopussa he valitsevat listalle vielä vielä yhden, kuluvana vuonna ilmestyneen teoksen. Valikoima on mielestäni oikein mielenkiintoinen: mukaan on päässyt hyvin monenlaisia kirjoja ja kirjagenrejä klassikoista Finlandia-palkittuihin, toimintajännäreistä romantiikkaan. Kukin kirja heijastelee jollakin tavoin ilmestymisvuotensa ilmapiiriä ja henkeä, avaavat Novak ja Puttonen valintojaan; tällaisessa Suomessa olemme kasvaneet ja eläneet, näin olemme muuttuneet.

Kutakin kirjaa käsitellään sekä radiossa että televisiossa kahden kirjan viikkovauhdilla kronologisessa järjestyksessä uusimmasta vanhimpaan. Lähetykset alkavat 10.1.
 Ihanaa on, että miltei kaikki listan kirjat löytyvät Kansalliskirjaston Kirjojen Suomi -verkkokirjastosta, eli ne ovat luettavissa ilmaiseksi. Mukana on sellaisiakin teoksia, joita ei enää muualta löydy,  eli nyt taidetaan olla kadonneiden kansallisaarteiden jäljilläkin. Katselin listaa ja löysin tuttujen kirjojen joukosta lukuisia itselleni täysin tuntemattomiksi jääneitä teoksia, joihin aion tämän vuoden aikana perehtyä. Tiedän jo nyt, että tulen tämän vuoden aikana ravistelemaan oman 'lukumukavuusalueen' rajojakin...

Ja  ihanaa on tietenkin myös se, että me kirjabloggaajatkin olemme menossa mukana: Syksyn aikana bloggarit järjestyivät kuin pienet muurahaiset, nyt olemme valmiita tuomaan oman kortemme kekoon: mukaan lähti 81 kirjabloggaajaa, joista kukin kirjoittaa yhden tai kaksi juttua listalta löytyvistä kirjoista. Jutut ilmestyvät blogeihin samaan aikaan kun kyseessä olevaa kirjaa käsitellään Ylen tv- ja radiokanavilla. Olen itsekin tässä projektissa mukana: kirjoitan minulle arpoutuneista kirjoista helmikuun alkupuolella ja marraskuussa.

Huomionarvoinen juttu on myös se, että myös muut kuin juuri tähän projektiin  nimenomaisesti ilmoittautuneet kirjabloggaajat tulevat kirjoittamaan 101-listan kirjoista. Ja mikä estää kokoamasta ihan omaa Suomi 100 -kirjakokoelmaa. Itsekin ajattelin laatia jossakin vaiheessa pienimuotoisen, ehkäpä 10-15  kirjaa sisältävän listan. Tälle listalle mahdutan mukaan kirjoja myös itsenäisyyttämme edeltäneeltä, kansallisen identiteetin kannalta hyvin tärkeältä ajalta.

Juhlavuodesta on siis tulossa mitä mielenkiintoisin. Hyppää mukaan lukemaan, kuuntelemaan, katselemaan ja keskustelemaan kirjoista ja kirjallisuudesta, Suomesta ja suomalaisuudesta, menneisyydestä, nykyisyydestä -  ja itsenäisen Suomen tulevaisuudesta. Uskon, että saamme kokea ihania ja inspiroivia hetkiä Kirjojen Suomen parissa!

Katso myös pieni linkkiluettelo tämän bloggauksen lopusta.


Muutama linkki:
Kirjojen Suomen pääsivu
Kirjojen Suomi Facebookissa
Kirjojen Suomi Twitterissä
101 kirjaa -listalta pääset lukemaan haluamaasi kirjaa Kansalliskirjaston verkkokirjastossa kahdella klikkauksella
Etsitkö lukemista: Avaa Kirjojen Suomen Kirjakone! 
Kirjablogit ja 101 kirjaa
Seppo Puttonen ja äidinkielenopettaja, kirjablogisti Tuija Takala eilisen Kultakuumeen vieraina. Kannattaa kuunnella! :)


1.1.2017

Onnea vuoteen 2017!


Nyt vain nopea tervehdys juuri alkaneelle uudelle vuodelle, pidempi katsaus menneeseen  sekä kurkkauksia tulevaan on tulossa, kunhan pääsen takaisin Turkuun.
Vielä pari kolme päivää hiljaisuutta, melkein kokonaan irti netistä ja somesta...

Siihen asti: kaikkea ihanuutta tälle vuodelle, rakkaat blogiystäväni sekä kaikki muutkin blogissa pistäytyvät! <3