28.4.2017

Lari Kotilainen: Kielen elämä. Suomen kieli eilisestä huomiseen

Historiapainotteinen huhtikuuni jatkui suomen kielen tutkija, dosentti Lari Kotilaisen teoksella Kielen elämä, joka vie lukijansa tuhansien vuosien mittaiselle matkalle suomen kieleen ja sen kehitykseen lukuisten ajatuksia herättävien ja monin paikoin myös nauruhermoja kutkuttavien esimerkkien avulla.

  Teos on tyyliltään rento ja (hyvällä tavalla) populaari. Mukavasta tunnelmasta johtuen kirjan sisältämät kieliopilliset termitkin solahtivat mieleen kuin itsestään. Sanottakoon tässä, että varsinaista 'kovan luokan kielioppijargonia' löytyy Kielen elämästä vain yhdeltä sivulta.

  Suomen kielen taival tuhansien vuosien takaisesta kantauralista rikkaaseen nykysuomeemme  on ollut mutkainen, täynnä pyrähdyksiä, mokia ja mitä onnekkaimpia sattumuksiakin. Kirjaa lukiessani en voinut olla vertaamatta kielen kehittymistä eeliömaailmasta tuttuun evoluutioon: erilaisia kielellisiä variaatiota on syntynyt ja kuollut ja vain vahvimmat, kulloisiinkin olosuhteisiin parhaiten soveltuneet muodot ovat selvinneet ja päässeet 'toiselle kierrokselle', kehittämään kieltä eteenpäin.

  Ensimmäinen suuri koukkaus "sattumuksien puolelle" tapahtui jo alussa: vaikka me suomalaiset olemmekin geeniperimmältämme läntisiä, suomen kielen alkujuuret löytyvät kuitenkin idästä. Miksi muinaissuomalaiset ovat vaihtaneet puheenpartensa tulokaskieleen? Kotilaisen sanoin:  Hieman dramatisoiden voidaan siis sanoa, että suomen kieli selviytyi kielipelin voittajaksi, mutta kielen tänne tuoneet hävisivät oman pelinsä. He sulautuivat vanhaan suomalaisasutukseen jättäen jälkeensä vain pienen muiston genetiikkaamme.

Ehkä voidaan ajatella, että me suomalaiset olemme tulleet suomen kielen pariin ikään kuin adoptiolapsina, Kotilainen sanoo. Aika hurja ajatus, ja aika ihana - varsinkin näinä aikoina, jolloin tietyt piirit haluavat nähdä Suomen ja suomalaisuuden muusta maailmasta erillään - ellei peräti neitseellisesti - syntyneeksi rinnakkaistodellisuudeksi.

  Suomen kieli (lukuisine murteineen) sai kehittyä pitkiä aikoja ilman suurempia ulkoisia paineita. Luonnonlapsenomainen elo loppui keskiajan lopulla, kun kieltä ryhdyttiin käyttämään vallan ja erilaisten ideologioiden välineenä. Kruunu ja kirkko tarvitsivat kansan kanssa yhteisen kielen, mikä johti siihen, että suomen kirjakielestä tuli välttämättömyys. Suurin vaikuttaja oli tietenkin reformaatio, joka vaati kirkon oppien välittämistä kansalle sen äidinkielell'. Ensimmäiset säilyneet suomenkieliset tekstit olivatkin kirkonmenoissa käytettävien tekstien suomennoksia. Tässäpä jouduttiinkin melkein mahdottoman tehtävän eteen; kuinka kirjoittaa kieltä, jota ei koskaan ennen ole saatettu kirjalliseen muotoon? Nostan hattua uhkarohkeille yrityksille. Jonkun on oltava aina ensimmäinen, meni syteen tai saveen. Kirjoitetun kielen ensimmäinen askel oli kuitenkin otettu.

  Homma rupesi luistamaan, kun Mikael Agricola tarttui puikkoihin. Herra A:n hartioille aseteltua suomen kirjakielen ylijumalan viittaa on jälkeenpäin vähän kritisoitu, mutta onhan hänen merkityksensä kuitenkin ensiarvoisen tärkeä: Hänen jäljiltään kielessämme on yhä sellaisia kielioppirakenteita ja satoja sanoja, joita ilman emme tulisi toimeen. Agricolan ajan kieli kaikenlaisine spirantteineen ja muine kotkotuksineen kyllä poikkeaa nykysuomesta, mutta on yhtä kaikki tunnistettavaa. Mielenkiintoista on, että aluksi kirjakieli mukaili vain länsimurteiden puheenpartta. Kirjasta löytyy monia hauskoja esimerkkejä siitä, millaista tämä 'turkulainen kirjakieli' oli. Itämurteista alettiin ammentaa aineksia kirjakieleen (ja yleiskieleen) vasta paljon myöhemmin.

  Agricolan jälkeen kirjakielen kehitys hiipui, mutta syttyi taas 1800-luvulla, tällä kertaa räjähdyksenomaisesti. Lyhyessä ajassa ehti tapahtua paljon: Suomesta tuli Venäjän suurruhtinaskunta samalla kun kansallisuusaate sai jalansijaa. Lönnrotkin ehti jossain välissä kirjoittaa Kalevalansa. Tässä aatteiden ja intressien sekamelskassa suomen kieli nousi ennennäkemättömään suosioon,  erityisesti ruotsinkielisen sivistyneistön keskuudessa. Kirjakieli nousi uuteen kukoistukseen: sen käyttö laajeni ja kirjalliselle kentälle ilmaantui uusia toimijoita kuin sieniä sateella, mikä vauhditti kehitystä entisestään; yhtäkkiä kaikki olivat hulluina suomen kieleen, kirjoituskammiot muuttuivat eräänlaisiksi kielilaboratorioiksi, joissa uusia kielisääntöjä ja sanoja synnytettiin ja testailtiin kirjoittamisen tahtiin: syntyi kieliriitoja, kitkeriä ja katkeria polemiikkeja siitä, mihin suuntaan sumen kieltä pitäisi kehittää. Monille aloille kehitettiin suomenkielisiä sanastoja kuin tyhjästä, mikä mahdollisti suomen kielen käytön eri yhteiskunnan eri alueilla ja muun muassa tieteessä. Suomi oli vihdoin samalla viivalla muiden sivistyskielien kanssa Niin - ja sitten tulivat ensimmäiset suomalaiset romaanit ja romaanikirjailijat! Ajattele: suomen kirjakieli on ollut olemasssa vakavasti otettavana sivistyskielenä vasta noin 180 vuoden ajan - ja nyt olemme määrissä mitaten maailman kärkilukijoita ja -kirjoittajia... Tämä kaikkihan on kuin satukirjasta. Hyvä me!

 Kielen viehättävimpiin (ja samalla mielenkiintoisimpiin) piirteisiin kuuluu sen jatkuva muuttuminen. Ilman sitä kieli ei kehity eikä pysy hengissä. Kovin puritaaniset mielipiteet ja vaatimukset kielen 'oikeellisuudesta' tai 'puhtaudesta' saattavat näin ollen kääntyä itse juhlakalua eli suomen kieltä vastaan. Pelko kielen rapautumisesta on Kotilaisen mukaan suurimmaksi osaksi aiheeton: kieltä eivät tapa internetin keskustelupalstat, ei puhekielisten ilmaisujen siirtyminen kirjakieleen, eivät englanninkieliset lainasanat, yhdyssanavirheet eivätkä puhekieliset asiaohjelmat. Pahin uhka liittyy tutkijan mukaan siihen, että englanti on syrjäyttämässä suomen kielen täydellisesti yhä useammalla alalla, muun muassa tieteessä, monilla kaupan aloilla ja myös EU-tasolla. Tämän huolestuttavan kehityksen lopputulos on se, että moni erikoisala on jo nyt jäämässä vaille suomenkielistä sanastoa - mikä on jo sinällään aika kauhea ajatus ja sen lisäksi asettaa ihmiset hyvin epätasa-arvoiseen asemaan. Myös viime aikoina esitetyt vaatimukset englanninkielen virallistamisesta (ja suomalaisten kielitaakan helpottamisesta) saavat Kotilaiselta tuomion. Oikeaa huolta pitäisi Kotilaisen mukaan kantaa nuorten lukutaidon ja erityisesti luetun ymmärtämisen heikentymisestä. Kehitys johtaa eriarvoistumiseen, varsinkin kun yhä useammassa ammatissa vaaditaan hyvää kirjoittamis- ja lukutaitoa. Mutta kuinka parantaa teinien taitoja? Tuntuu, että ainakaan puritaaninen ryppyotsaisuus, vanhojen  klassikkoteosten pakkoluettaminen ja 'oikeakielisyyden' korostaminen eivät kuulu parhaimpiin tapoihin innostaa nuoria harjoituttamaan syvälukutaitoaan.

  Tosiasia on, että kieli muuttuu koko ajan -  käyttäjiensä mukana. Kielen kova ydin on säilynyt vuosisatojen myrskyissä kuitenkin yllättävänkin samana ja muutokset ovat ainakin suuressa katsannossa tapahtuneet kielen pintatasolla. Tämä voi antaa viitteitä kielen tulevasta kehityksestä.
Sen sijaan, että surisimme otsa rypyssä rakkaan kielemme rappeutumista, voisimme vain mielenkiinnolla seurata, miten nykyinen maailmanmeno, uudet ideat, ihmiset ja innovaatiot vaikuttavat kieleemme ja sen muotoutumiseen.
Suomen kieli elää ja voi hyvin myös tulevaisuudessa, kunhan vain annamme sen kehittyä kaikessa rauhassa uuden ajan tarpeita vastaavaksi, tarkoituksenmukaista kielenhuoltoa unohtamatta.

Elävä kieli rakastaa vapautta.

Lari Kotilainen: Kielen elämä. Suomen kieli eilisestä huomiseen 
Siltala 2016

24.4.2017

Jyrki Heino: Kellari

Eli kertomus poikkeuksellisista ja järkyttävistä tapahtumista, jotka aikoinaan herättivät suurta huomiota Ruotsin kuningaskunnan Turun kaupungissa.

Heleänä alkukesän päivänä herran vuonna 1796 eräästä Turun Hirwisalon kellarista löytyy kuollut, rottien raatelema mies. Todisteet osoittavat, että hänet on kylmäverisesti teljetty kylmään ja pimeään kellariin odottamaan hidasta ja erittäin tuskaisaa kuolemaansa. Mitään tällaista ei tässä lainkuuliaisessa kaupungissa ole aikapäiviin koettu. Kuka tuo Jumalan hylkäämä uhri on ja miksi hänet on pitänyt murhata näin irvokkaalla tavalla? 

  Turun maistraatti on ymmällään ja pyytää virka-apua luutnantti Carl Wennehielmiltä, joka on tunnettu sekä älystään että kyvystään hoitaa 'arkaluonteisia asioita'. Avukseen hän saa nuoren ja innokkaan kaupunginviskaali Appengrenin. Kaksikko tarttuu toimeen tilanteen vaatimalla vakavuudella ja joutuu jutun tiimoilla maistamaan niin vauhtia kuin vaarallisia tilanteitakin. Kellari tutustuttaa meidät siis jälleen yhteen, esimerkiksi Hercule Poirotista ja kapteeni Hastingsistä esikuvansa saavaan dekkariparivaljakkoon. Vaikka nyt seikkaillaankin aivan eri ajassa, tarinassa on samanlaista rauhallista herrasmiestyyliä kuin Agatha Christien salapoliisikertomuksista.

  Jyrki Heino on rakentanut Luutnantti Wennehielmin vallan mielenkiintoiseksi persoonaksi. Nelikymppinen, Turun kirkkokorttelissa majaansa pitävä poikamies on ehtinyt elämän varrella kokea jo yhtä ja toista; muistoissa häilyvät nuoruuden Pariisi ja Yhdysvaltain vapaussota. Reissussa on myös ryvetytty: Wennehielmin vaikea jalkavamma hankaloittaa muutoin kerkevän miehen elämää varmastikin elämän loppuun saakka. 
Takana ovat myös vuodet kotimaan pääkaupungissa Tukholmassa, missä Wennehielm toimi Kustaa III:n turvamiehenä. Mutta hänkään ei loppujen lopuksi pystynyt estämään aateliston vehkeilemää kuninkaan salamurhaa. Sankarimme tuntee olevansa ainakin osittain vastuussa kuninkaan kuolemasta, mikä ajaa hänet raskaisiin itsesyytöksiin ja masennukseen, joista hän toipuilee Turussa topakan taloudenhoitajansa Kaisa-mamsellin hoivissa. Tunne omien ihanteiden ja tavoitteiden pettämisestä vaivaa luutnanttia kuitenkin alinomaa, mutta elämän on jatkuttava... 

 Täytyy myöntää, etten ole ennen törmännyt näin erikoisella henkilöhistorialla silattuun dekkarisankariin. Heino on onnistunut kirjoittamaan Wennehielmin kuitenkin täysin uskottavaksi lisäämällä hänen hahmoonsa lukuisia pieniä ja arkisia yksityiskohtia, jotka ikään kuin maadoittavat hänet tavallisten kuolevaisten joukkoon. Samalla kun seuraamme Wennehielmin elämäntarinaa, saamme oivan tietopläjäyksen poliittisista tapahtumista 1790-luvun Ruotsi-Suomessa. Ei hullumpi tapa kerrata historiaa!

  Dekkarin hienosta (ja erittäin tarkasta) ajankuvauksesta näkee, että kirjailija (joka työskentelee siviilissä Turun yliopiston biokemian professorina) on intohimoinen historian tutkija. 
Tarinasta käy ilmi, että 1700-luvun lopulla Turussa elellään jo melkein suurkaupunkilaiselämää, vaikka Ruotsin itämaalla ollaankin. Turun kaduilla, toreilla, kahvihuoneissa ja vallaväen saleissa liikkuu oman väen lisäksi myös runsaasti ulkomailta kaupunkiin saapunutta väkeä, joten kulttuurinvaihto, kaupankäynti ja yliopistoelämä kukoistavat. 
Mutta se 'kuuluisa' Aurajoen rantabulevardeilla ja kaduilla leijaileva tuoksu -  siitä voi erottaa jotakin muutakin kuin vastapuhjenneen kesän raikkautta. 

  Rankan kaupunkielämän ylikuormittamia aistejaan voi lepuuttaa hyvätuoksuisen kahvikupillisen äärellä, ja kahvia juovat kaikki kynnelle kykenevät, vaikka valtakunnassa kahvikielto vallitseekin. Wennehielminkin taloudessa tuota mustaa kultaa tarjoillaan jopa virkaatekeville, kunhan ilta pimenee, ovet teljetään ja ikkunat pimennetään kunnolla - kyllähän kahvihammasta kolottaa heilläkin, jottka kahvikieltoa vahtivat. Kaikki toimii sääntöjen mukaan, kunhan tietyistä asioista ei puhuta ääneen. Sama ohje pätee tässä kaupungissa moneen muuhunkin seikkaan...

  Ja mitä tapahtuukaan noiden  teljettyjen ovien ja ikkunoiden ulkopuolella? Kesäöisen pimeyden suojissa lähtevät liikkeelle kaupungin hämäräperäisimmät kulkumiehet. Musta viitta vilahtaa kirkkomuurin katveessa ja katoaa hetkessä usvaan... Millä asioita tähän vuorokauden aikaan hoidetaan?

 Kyselyt ovat aiheellisia, sillä nyt eletään levottomia aikoja: Ranskan vallankumouksen aallot loiskuvat pohjolan perukoille asti, jopa niin että turkulaiset ylioppilaatkin ovat innostuneet tutkimaan Ranskasta tänne salakuljetettuja, vallankumouksellisia kirjoituksia, jumalankieltäjät nostavat päätään, Immanuel Kantin ajatuksilla on kasvava kannattajakunta, eikä aatelistoonkaan voi enää luottaa. Kustaa III:n murha on vielä tuoreessa muistissa, eikä tulevasta ole takeita. On kuin koko maailma olisi syöksymässä päin Prinkkalaa (käytän tässä ajankohtaan nähden vähän väärää sanontaa, Prinkkalaa päin kun ajettiin Turussa vasta 1820- luvulla, mutta ... ;))

 Traumoja kokeneen Wennehielminkin täytyy nyt kohdata menneisyytensä haamut: Hirwisalon murhatapauksen uhri tunnistetaan erääksi onnettomaksi, jolla on ollut yhteyksiä Kustaa III:tta vastaan tehtyyn attentaattiin. Onko mahdollista, että murhatapaus liittyy kuninkaan kuolemaan - ja koskettaa siten hyvin henkilökohtaisesti myös Wennehielmiä? Soppa sakenee entisestään, kun Wennehielm ja Appengren alkavat tutkia turkulaisen salakuljetuksen kiemuroita ja murhan uhrin ja muutaman innokkaan  ylioppilaan vapaa-ajanharrastuksia sekä erästä päivänvaloa kaihtavaa lemmenseikkailua, eikä tässäkään vielä kaikki.
Kiviä riittää käänneltäväksi ennen kuin Hirwisalon mysteeri ratkeaa...

Jyrki Heinon mainiossa historiallisessa dekkarisarjassa on tähän mennessä ilmestynyt kolme teosta. Turun historiasta kiinnostuneena 'puoliturkulaisena' luin Kellarin imussa heti myös sarjan toisen osan (Kello, Schildts & Söderströms 2014). Siitä ja Carl Wennehielmistä lisää hieman tuonnempana. 


Jyrki Heino: Kellari
Schildts & Söderströms, 2012

19.4.2017

John Williams: Augustus


 Aikamatkailu avartaa! Minkään maailman aikakoneitakaan ei tähän puuhaan tarvita, onhan meillä on kirjallisuus ja mielikuvituksemme, joiden avulla voimme hypellä ajassa ja paikassa minne ikinä mielimme, nopeasti, edullisesti, ympäristöystävällisesti ja mukavasti, kukin omassa lempipaikassaan,  vaikkapa sohvalla tai mökkilaiturilla makoillessa. 

  Siispä: tervetuloa muinaiseen Roomaan! Matkanjohtajanamme toimii tällä kertaa  virtuoosimaisen taitava amerikkalaiskirjailija John Williams, jonka tuotoksiin kuuluu muun muassa nykyään miltei kulttimaineen saavuttanut romaani Stoner. Jos olet tuon teoksen lukenut, tiedät ja tunnet jo Williamsin maagiset kirjailijanlahjat, eikä minun enää tarvitse houkutella sinua Augustuksen pariin. Tiedät jo hänen kykynsä tuoda romaaniensa henkilöt niin kiinni lukijaan, että heidän hengityksensä - ja ajatuksensakin - voi kuulla. Samoja uskomattomia taikojaan hän tekee tässä viimeiseksi jääneessä romaanissaan, jossa hän pölyttää mielikuviamme antiikin Roomasta. Kahden tuhannen vuoden takainen maailma on läsnä tässä ja nyt, elinvoimaisena ja kirkkaana - ja ihmiset,  he saavat vihdoin riisua museaalisesta pölystä raskaat viittansa ja olla jälleen tavallisia kuolevaisia, ajattelevia ja tuntevia yksilöitä, ilman teatraalista pönötystä. Niin  äärettömän tunnistettavia ja iholle tulevia he ovat, että jo kirjan alussa tapahtuu ihana aikahyppy; välissämme olevat vuodet menettävät täydellisesti merkityksensä...

 Rooman mahtavista hallitsijoista on kirjoitettu varmastikin hyllmetreittäin romaaneja. Voin olla tämän mututietoni kanssa auttamattoman väärässä,  mutta käsitykseni mukaan suurin osa niistä keskittyy historiallisten tapahtumien ja legendojen referointiin. 
John Williams lähestyy aihetta hyvin erilaisesta näkökulmasta; tässä romaanissa ihminen on aina vain ihminen, olkoon hänen asemansa mikä hyvänsä. Juuri tämä tulokulma on teoksen vahvuus ja ainakin itselleni suuri ilonaihe.

  Williams nostaa esiin ihmisen legendan takaa: millainen oli Rooman valtakuntaa vuosina 27 eaa. - 14 jaa. hallinnut keisari Augustus, mihin hän uskoi, mitä ajatteli? Tunnemme kyllä hänen tarunhohtoiset elämänvaiheensa; tiedämme hänen nousunsa Rooman yksinvaltiaaksi Julius Caesarin murhan ja siihen liittyneen tasavaltalaisliikehdinnän ja monien veristen sisällissotien jälkeen. Tiedämme, että hänen hallintoaikansa kuuluu Rooman valtakunnan rauhallisimpiin ajanjaksoihin. Tällainen ihme vaati syntyäkseen kuitenkin kovia panoksia, poliittisia ja henkilökohtaisia uhrauksia, suurta sotakoneistoa, älyä, kunnianhimoa, tahtoa valtaan... Williams syöksyy historiaan pelottomasti ja suuntaa katseensa Augustuksen mieleen; tällaiseltako se tuntui, olla maailman mahtavimman valtion johtaja, tältäkö se tuntui kokea vallan huumaa, vihaa,voittoja ja tappioita - yksinäisyyttä ja epäilyksiä - päivästä ja vuodesta toiseen. 
Kunnes vastaan tulee se suurin...

  ...noita kirjoja lukiessani ja sanoja kirjoittaessani luin ja kirjoitin miehestä, jolla oli minun nimeni mutta jota en tunne juuri lainkaan. Vaikka kuinka pinnistelen, näen hänet nytkin vain hämärästi; ja kun näen hänet vilaukselta, hän katoaa kuin sumuun karttaen tutkivaa katsettani. Mietin, oivalsiko hän, millainen hänestä oli tullut, jos näkisi minut. Oivaltaisiko, millainen oman itsensä karrikatyyri hänestä on tullut kuten kaikista ihmisistä tulee? Enpä usko, että oivaltaisi. 

  Williams on kirjoittanut teoksensa (fiktiivisen) kirjeromaanin muotoon. Useille vuosikymmenille ajoitetut, lukuisten henkilöiden kirjoittamat kirjeet ja päiväkirjamerkinnät luovat Augustuksen ajasta monitahoisen ja elävän kuvan. Olemme maailmassa, jossa juonittelut, juoruilu ja valtataistelut ovat arkipäivää ja kuin luonnollinen osa ihmisten välistä kanssakäymistä, maailmassa jossa manipulointikyvyt ja sotataidot nousevat tärkeydessään  kaunopuheisuuden ja runouden rinnalle, maailmassa jossa avioliitto - ja sitä kautta ihmisten tunne-elämä - valjastetaan osaksi valtakoneistoa.

  Erityisen ilahduttavaa on, että Williams antaa Augustuksen sivuilla äänen myös naisille. Augustuksen tytär Julia nouseekin mielestäni romaanin toiseksi keskushahmoksi. Saamme seurata Julian uskomatonta elämäntarinaa ja kohtaloa  hänen omien päiväkirjamerkintöjensä ja ulkopuolisten tarkkailijoiden kirjoittamien kirjeiden välityksellä. Älykäs nainen joutuu elämässään täydelliseen umpikujaan vain ja ainoastaan sukupuolensa tähden. Roomalaiselle ylhäisömiehelle kunnian- ja vallanhimo ovat  tavoiteltuja luonteenpiirteitä, mutta naisilta ne (tietenkin) kielletään. Romaania lukiessa en voinut olla miettimättä, miten vähän maailma on tässä suhteessa muuttunut: Valtaa tavoitteleva nainen nähdään tietyissä piireissä yhä jokseenkin luonnonvastaisena,  pahmmillaan kieroilevana ja häikäilemätömänä Cruella de Vilinä. Luen Williamsin tekstiä kuin tasa-arvon manifestiä:

Julian päiväkirjasta 4 jaa.
...Hetki sitten kirjoitin vallasta ja vallan riemusta. Nyt ajattelen niitä katalia keinoja, joilla naisen on löydettävä valta, käytettävä sitä ja nautittava siitä, Hän ei voi miehen tavoin kaapata sitä silkalla voimalla, älyllä tai tahdolla; eikä hän voi riemuita siitä peittelemättömän ylpeästi kuin mies, vaikka tuo ylpeys on vallan palkka ja sitä ruokkiva voima. Naisen on kätkettävä kuorensa alle ne persoonat, jotka kaappaavat valtaa ja riemuitsevat siitä...

  Mikäli Augustus ei ole henkilönä nimeään tutumpi,  hänen elämäkertatietojensa kertaaminen helpottaa lukurupeamaa huomattavan paljon. Itsekin etsiydyin ensin Wikipediaan, minkä jälkeen syvensin tietojani vielä kirjahyllystä löytyneen Rooman historian äärellä...  Pienen tietotuokion jälkeen olikin sitten todella nautinnollista hypätä Williamsin aina yhtä vetävän kerronnan matkaan. Ilkka Rekiaron upea suomennostyö kruunasi lukukokemuksen.


John Williams: Stoner
John Williams: Butcher's Crossing

Augustuksesta lisää muun muassa täällä: Kirjakirppu, KirjapolkuniKirja vieköönKulttuuri kukoistaa,  Mitä luimme kerran ja Tekstiluola.

John Williams: Augustus (Augustus, 1971)
Bazar Kustannus 2017
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Alkuperäiskieli: englanti

9.4.2017

Mikko Myllykangas & Petteri Pietikäinen (toim.): Ajatusten lähteillä

  Menneisyyden ihmisten ajattelulla ja tieteellisellä toiminnalla on suuri merkitys omalle ajallemme. Näin on siitä yksinkertaisesta syystä, että kun ajattelemme, niin ajattelemme välttämättä myös historiallisesti. Ajattelutapamme ja käyttämämme kielet ovat historiallisesti rakentuneita: jokaisella sanalla, käsitteellä, sanonnalla ja maailman hahmottamisen tavalla on meitä yhdistävä historia. Seisomme kaikki "jättiläisten harteilla" ja hyödymme aikaisempien sukupolvien ajattelutyöstä tässä ja nyt. Ylipäätään "historia on aina läsnä nykyisyydessä ja tulevaisuuden mahdollisuuksien hahmotuksessa". 

Meillä jokaisella on jonkinlainen käsitys maailmasta. Meillä on sekä yhteisiä että henkilökohtaisiksi koettuja ajatuksia, arvoja, uskomuksia ja mielipiteitä, mutta pystymmekö kertomaan, mistä ne ovat alunperin lähtöisin? Monilla hyvin moderneiltakin tuntuvilla ajatuksilla on itseasiassa hyvin pitkät juuret, joten olemme tässä(kin) mielessä vain osa historian pitkää jatkumoa. Onko meidän siis palattava menneisyyteen ymmärtääksemme itseämme ja nykyisyyttä?

  Myllykankaan ja Pietikäisen toimittama Ajatusten lähteillä - Aatteiden ja oppien historiaa viitoittaa tietä länsimaisen ajattelun perusteisiin ja tieteen historiaan. Vastikään ilmestynyt kirja on ensimmäinen suomalainen aatehistoriaa ja tieteen historiaa yhteen kokoava teos.

  Laaja-alainen, monia aatesuuntia ja tieteellisten teorioiden syntyä esittelevä teos ehtii luonnollisesti raapaista vain teemojensa pintaa, mutta se riittää hyvin, sillä sulateltavaa on paljon. Erityisen mielenkiintoiseksi teoksen tekee se, että se haastaa lukijansa tarkastelemaan historiaa, sen merkitystä ja tulkintaa - eikä vähäisimpänä: myös omia ajatuksiaan - uudessa valossa.

  Kirja tarjoaa runsain määrin tietoa omien pohdintojen rakennusaineeksi. Kattaus on niin laaja, että tiedän palaavani Ajatusten lähteille vielä monta kertaa tämän ensimmäisen lukukerran jälkeenkin. Teos tutustuttaa lukijansa muassa utopioiden historiaan, modernin länsimaisen politiikan ja yhdysvaltalaisen liberalismin kehityskulkuihin, käsitetutkimukseen, evoluutioajatteluun, ympäristöfilosofiaan, lääketieteen kehitykseen, keskiajalta peräisin oleviin tunneteorioihin ja tieteen edistyksestä käytävään keskusteluun... Millaisia kehityskulkuja liittyy modernin maailmankuvaamme ja nykyiseen ihmiskäsitykseemme?  Millä tavoin kieli ja käsitteet muuttuvat ja muuttavat maailmaa? Entä miten tulkita aikaisempien sukupolvien ajatuksia?

  Moni meistä lienee huomannut, kuinka houkuttelevaa on vetää suoria linjoja - joskus jopa yhtäläisyysmerkkejä - toisiaan jossain määrin muistuttavien historiallisten tapahtumien ja aikakausien välille. Ainakin minä teen tätä kaiken aikaa.
Tämän teoksen luettuani tiedän, että moderni historiantutkimus kammoaa tällaista mutkia oikovaa vertailua. Ymmärtääksemme historiaa paremmin, sitä ei voi eikä pidä tulkita nykyajan näkökulmasta, vaan on kaivauduttava syvemmälle, asetettava tarkastelun  kohteena olevat aatteet tai tapahtumat ajalliseen kontekstiinsä ja arvioitava niitä omaa taustaansa vasten. Tämä pätee tietenkin myös omaa aikaamme arvioitaessa.
Lukiessani pohdiskelin sitäkin, kuinka tärkeää on osata suhtautua kriittisesti myös eri aikoina syntyneisiin historian tulkintoihin, jotka toisaalta - kun asiaa tarkastellaan hiukan toisesta kulmasta - voivatkin selittää jotakin olennaista syntyhetkensä maailmasta.

 Koin tätä kirjaa lukiessani  myös vahvan ahaa-elämyksen: Aatehistorian parempi hallitseminen antaisi minulle työkaluja paitsi historian, myös taiteen (esimerkiksi juuri kirjallisuuden) parempaan ymmärtämiseen. 
Kirja houkuttelee minua myös itsereflektioon: tiedänkö, mistä mielipiteeni tai esimerkiksi taide-elämysten tulkintatapani oikeastaan kumpuavat? Ja niin... ovatko ajatukseni sittenkään niin individualistisia kuin joskus luulen.

Meille, joille aatehistorian kiemurat eivät ole ennestään tuttuja, Myllykankaan ja Pietikäisen teos toimii mainiona johdatuksena ajatusten lähteille. Koska teos on usean kirjoittajan tuotos, sen sisältämät empiiriset tapaustutkimukset vaihtelevat tyyliltään ja lähestyttävyydeltään jonkin verran toisistaan. (Varsinkin eräässä tapauksessa sivistyssanakirja oli ahkerassa käytössäni, mitä pidän selvänä miinuksena: jos asian voi ilmaista suomeksi, miksi käyttää sivistyssanoja?) Kokonaiskatsannossa kirjan teemat avautuvat normilukijalle kuitenkin helposti.

Mikko Myllykangas & Petteri Pietikäinen (toim.): Ajatusten lähteillä. Aatteiden ja oppien historiaa
Gaudeamus 2017

4.4.2017

Minna Canth: Työmiehen vaimo

Näytelmä vuodelta 1885

Ote Työmiehen vaimon  lehtiarvostelusta vuodelta 1887:
...Naisten wapautus eli niin kutsuttu emancipationi-aate on siis tawalla tai toisella pohjana tässä näytelmäkirjallisuuden tuotteessa, jossa mitä murheellisimmilla wäreillä kuwataan kurjuutta yhteiskunnan keskuudessa. Joka elämää oikein tuntee, sen täytyy tunnustaa, että onnettomampi osaisten seasta löytyy sen suuntaista kurjuutta kuin Minna Canth niin sattuwin piirtein maalaa, waan että kaikki wiheliäisyys juontuisi lakien luonnottomuudesta on wallan ajattelemattomasti päätelty. Myös niitäkin asetuksia, joita emancipationi-sankarit laatiwat, woitaisiin wäärin käyttää. ---
Näytelmässä kosketellaan niinkuin jo sanoimme, muitakin yhteiskunnallisia kysymyksiä. Niinpä esim. nykyajan kristillisyydelle annetaan sellaisia siwalluksia, joita ei odottaisi wapaamielisiltä uuden ajan aatteiden edustajilta. Näytelmän kirjoittajan tarkoitus on ainoastaan iwata nykyistä kristillisyyttä... (Oulun ilmoituslehti 11.6.1887 **)

  Niinpä. 28.1. 1885 Suomalaisessa teatterissa kantaesitetty, ristiriitaisen ja suorastaan skandalöösin vastaanoton saanut näytelmä oli totta totisesti aikansa 'tapaus'. Mitään näin suoraa, suorastaan huutavaa kuvausta ihmiselämän kurjuudesta ei kenenkään suomalaisen  näytelmäkirjailijan kynästä ollut ennen ilmestynyt. Canth varmasti tiesi, millaisen vastaanoton näytelmä tulisi saamaan ja siihen hän varmasti myös pyrki: kohauttamisen halu oli hänellä verissä, mutta tärkeintä oli kuitenkin itse asia. Näytelmä otti vahvasti kantaa ennen muuta naisten asemaan, mutta käsitteli siinä myös raittiusaatetta ja ajalle tyypillistä ankaraa, patriarkaalisiin arvoihin nojaavaa uskonnollisuutta.

 Muualta tulleeseen realismiin oli jo tutustuttu; Henrik Ibsenin kohuttu perhedraama Nukkekoti (Et dukkejhem, 1889) oli esitetty Suomalaisen teatterin voimin Helsingissä jo vuonna 1880 ja Kuopiossakin vuonna 1882.
 Tuon Kuopion esityksen oli nähnyt tietenkin myös tulisieluinen, yhteiskunnallisista ja uusista taiteellisista virtauksista äärimmäisen kiinnostunut Canth, joka varmastikin ihastui Ibsenin tapaan käsitellä perheen sisäistä dynamiikkaa ja naisen asemaa.
Muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyikin sitten tämä 'kohauttaja', ensimmäinen suomalainen realistinen näytelmä.  Canth osasi haistaa tuulet: Euroopassa kuljettiin kohti rohkeampaa, realistista ilmaisua ja Minna halusi olla liikkeessä mukana.

  Työmiehen vaimo on kaunistelematon, yhteiskunnallisesti vaikuttava tarina Johannan ja Riston alusta alkaen tuhoontuomitusta avioliitosta. Alkoholismiin taipuvainen Risto jättää vaimonsa ja vastasyntyneen lapsensa käytännössä heitteille ja ryyppää Johannan mukanaan tuomat myötäjäisrahatkin heti papin lausuttua aamenensa. Johanna yrittää pitää perheensä ja etenkin heikkona ja sairaana syntyneen lapsensa hengissä  haalimalla töitä mitä saa, mutta nekin rahat Risto käyttää sumeilematta 'anniskeluun', onhan mies perheen pää, eikä vaimolla ole laillista oikeutta päättää itse omaisuudestaan. Johanna ja hänen lapsensa jäävät vaille lain suojaa.

  Ympäristö sysää vastuun  kuitenkin naisen kannettavaksi. Uskonto, laki ja oikeus ovat Riston puolella, ja Johannaa ojennetaan - jopa syyllistetään: hänen on parasta alistua miehensä tahtoon paitsi lain ja oikeuden, myös Jumalan edessä - Naapuruston emännän Leena-Kaisan sanat tuntuvat naulaavan Johannan kohtalon kohti lopullista tuhoa:

  Jumala sallii sen kumminkin tapahtua ja sinun tulee olla nöyrä hänen tahdolleen. Ja mitä siitä, jos ihminen täällä murheen laaksossa kärsii kuinka paljon hyvänsä. Tulevassa elämässä se kaikki
hänelle palkitaan. Niin kurit tääll' ja auta siell', laulamme virressäkin. Paremmin sinun tulisi iloita, Johanna, sillä kruunuasi tällä tavoin vaan kirkastetaan.

  Vastapainoksi mukautuvalle ja alistuvalle Johannalle Canth on tuonut näytelmäänsä tulisieluisen romanityttö Kertun, eli Homsantuun, joka heti näytelmän alussa ilmestyy Johannan ja Riston häihin syyttäen sulhasta hänelle antamansa naimalupaksen ja kihlauksen rikkomisesta. Aktiivisesti toimiva Homsantuu edustaa suoraa kapinaa ajan patriarkaalista hegemoniaa vastaan. Tämä nuori nainen ottaa oikeuden sananmukaisesti omiin käsiinsä, ja vaikka hänen kapinansa murretaan, on näyttämöllä nähty jotakin äärimmäisen tärkeää: Homsantuu ei alistu, vaan haastaa miehisen vallankäytön avoimesti, kuin sotaa julisaen. Monimutkaisilla juonikuvioilla viritetyn näytelmän lakipisteeksi nousee kohtaus jossa Homsantuu riuhtoo itseään irti käsiraudoista ja huutaa:
Teidän lakinne ja oikeutenne. Ha, ha, ha, ha. Niitähän minun pitikin ampua.
  Millaisia mahtoivatkaan olla ne 'sielunliikahdukset', joita tähtinäyttelijä Ida Aalbergin esittämä Homsantuu yleisössään herätti. Monenlaisia reaktioita varmasti syntyi - ja juuri se lienee ollut Canthin päämäärä. Nuoren, rämäpäisen naisen hahmossa on varmasti aimo ripaus Canthia itseään; heissä on samaa tulta ja tappuraa, samaa paloa oikeudenmukaisuuteen. Vuonna 1884 päivätyssä kirjeessä hän kertoo Homsantuusta seuraavaa:

  Mutta sen kirjoittaminen on niin äärettömän hauskaa. Sitä tehdessäni tunnen välistä niin suurta voimaa, rohkeutta ja vapautta, melkein uhkamielisyyttä. Kuinkahan hyvä sotasankari minusta olisi tullutkaan, jos olisin ollut mies ja elänyt sotaisena aikana! »Ingen rädder här», minä ajattelen aina kun pistän jonkun rafflaavan totuuden Homsantuuhun.  Ainoa pelkoni on, että Tohtori [Bergbom] ne sieltä karsii pois.


  Canth teki paljon yhteistyötä Suomalaisen teatterin perustajan, Kaarlo  Bergbomin kanssa ja kirjeenvaihto oli vilkasta myös Työmiehen vaimon syntyaikaan. Kovaa vääntöäkin käytiin, muun muassa siitä, mitä lavalla sopi esittää ja mitä ei. Bergbom toivoi näytelmään sovinnollisempaa loppua, jopa niin että Johannakin saisi pitää henkensä, mutta Canth ei antanut periksi:

  Kyllä häntä arvelin, mutta tuntui niin mahdottomalta tuoda esiin tuommoista hiljaista, rauhallista, kärsivällistä elämän filosofiaa, nyt – kun sydän on täynnä katkeruutta ja revolutionia. Ei se käy nyt. Nyt täytyy panna kova kovaa vasten ja jakaa iskuja minkä ennättää. Siihen on semmoinen vastustamatoin sisällinen pakko.

Bergbom poisti Suomalaisen teatterin esityksestä näytelmän revolutionihenkeä korostavan loppukohtauksen: Vaikka Johanna makaa kuolleena aitassa ja Homsantuu on epäonnistuneen miestappoyrityksensä jälkeen viety kruunun huostaan, Risto ei vieläkään osoita katumuksen merkkejä vaan antaa naisilleen lopulliset piutpaut huudahtamalla juoppokaverilleen Topolle: Pyh, joutavia! lähdetään me anniskeluun.
Canth sisällytti paljon puhuvan loppukaneettinsa näytelmän painettuun versioon.

Millaista maailmaa Työmiehen vaimo pelmahtikaan pöyhimään! Tiedämme, että naisen yhteiskunnallinen asema oli 1800-luvun lopulla olematon. Sukupuolten välinen epätasa-arvo tuli näkyviin erityisesti naimisissa olevien naisten elämässä; naimattomat naiset olivat tulleet miesten kanssa yhdenvertaisiksi lain edessä jo paria vuosikymmentä aikaisemmin, mutta heti kun nainen asetti morsiuskruunun päähänsä, hän menetti oikeutensa hallita omaisuuttaan, toisin sanoen joutui miehensä holhoukseen. Työmiehen vaimo iski salamana juuri tähän epäkohtaan. Näytelmä vauhditti lakiuudistusta, joka antoi naimisissa oleville naisille oikeuden määrätä itse omaisuudestaan.

 Niin kuin aina, uudistus herätti vastustusta ja sitä koetettiin kyseenalaistaa (nykylukijan silmin) mitä ihmeellisimmillä kirjoituksilla. Esimerkiksi  artikkelissa 'Naiskymyksistä'( Hämäläinen 4.7.1885) viitataan suoraan Canthin näytelmään:

"Sillä jos mies on wäkivaltainen roisto, niinkuin Risto on, ja waimo heikko kananpää, niinkuin Johanna, niin ryöstää mies waimon ansaitsemat markat waikka seitsemän lakia olisi niitä suojelemassa, jollei ne ole kolmannen miehen takana säilössä. Mutta semmoinen kolmas mies on aina waarallinen awioliitossa. -- hän, kolmas mies, on senkin wuoksi waarallinen, että hän antaa kielilakkarille aihetta, vaikkei syytäkään olisi... Jos taas waimo on tukewa, niin hän säilyttää sekä omat että miehensä ansiot ja pitää ukon tohwelin wallassa, niinkuin usein nähdään tapahtuwan." (**)

Canthin teosta voi hyvällä syyllä kutsua maailmaa muuttavaksi, vallankumoukselliseksi kirjallisuudeksi. Ja sellaista jälkeä saavat aikaan hyvin harvat.

*Tässä kirjoituksessa olen lainannut Minna Maijalan kirjaa Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth (Otava 2014) sekä Kansalliskirjaston digiaineistoa (**)

Näytelmää on luettu myös täällä: Jokken kirjanurkka, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan ja Yöpöydän kirjat.


Minna Canth: Työmiehen vaimo
WSOY 1885