23.9.2017

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Joel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea (Otava 2013) kuului viime talveni kirkkaimpiin lukukokemuksiin. Surumieltä ja elämänhuumaa pursuava teos oli lyyrisyydessään sydänjuuria sykähdyttävä, suoranaista impressionismin  juhlaa.

Tuon huikean teoksen innoittamana päätin tarttua Haahtelan uutuusromaaniin Mistä maailmat alkavat. Tiesin jo mitä odottaa, olin lukenut kirjasta muutamia arvioita ja kuullut Haahtelan romaaninsa tiimoilta antaman haastattelun; luvassa olisi hieno taiteilija- ja kasvukertomus, tarina kauneudesta, nuoruudesta ja unelmista...

Kaikki alkaa 1950-luvun lopun Helsingistä. Sota on koettu ja ohitettu, uusi sukupolvi tahtoo (jälleen kerran) kaataa kaiken entisen. Helsingin taide-elämä on yllättävän vireää, inspiraatiota ja uusia näkökulmia haetaan Amerikoista ja tietenkin edelleen myös Länsi-Euroopan suurista taidekaupungeista. Ilmassa on innostunutta odotusta, sähköä, polemiikkia ja leiskuntaa...

Helsingin taidepiireihin pelmahtaa kuin jumalten johdattamana myös teoksen keskushenkilö, elokuvateatterin paikannäyttäjänä elantoaan hankkiva Visa. Eräänä päivänä tämä, ihan tavallinen, urheilua harrasteleva nuori mies näkee elokuvan Vincent van Goghista - ja pian seisommekin Kaivopuiston talvi-illassa todistamassa Visan taiteellista heräämistä; hetki on ilmestyksenomainen, miltei pyhä.  Poika löytää oman tiensä niin helposti ja sadunomaisin elkein, että skeptinen puoleni nosti päätään;  voisiko se käydä näin - oikeassa elämässä?
Niin,  kaikkien ei ehkä sittenkään tarvitse tehdä matkaansa vaikeimman kautta.

Haahtela on kirjoittanut teoksestaan taiteilijan päiväunen. Hän antaa Visan lentää vapaana kohti unelmaansa, vailla paineita tai ennakkokäsityksiä siitä, mitä taiteen pitäisi olla ja miten siihen pitäisi suhtautua. Visa voi rakastua taidemuotoihin, joita hänen aikanaan pidetään auttamattomasti vanhentuneina, vaikuttua vanhojen mestareiden tavasta luoda teoksiinsa valoa ja ilmaa, rakastua hiljaisuuteen ja pieniin hetkiin silloinkin kun taiteen tulisi ryskyä ja pauhata. Tästä kaikesta seuraa tietenkin se, että Visa ei koskaan pääse taiteen kuumimpaan sisäpiiriin. Marginaaliin asettuminen ei tunnu häntä kuitenkaan suuremmin haittaavan. 

Eellä mainitsemassani haastattelussa Haahtela kertoi Visassa olevan myös hitusen verran hänen omaa alter egoaan, onhan kirjailija harrastanut taidemaalausta nuoresta pojasta lähtien. Henkilökohtaisuuden aistii varsinkin taiteen olemusta sivuavissa pohdinnoissa - uskon että kuulemme niissä paljon Haahtelaa itseään.

Haahtelalle ominaiseen  tapaan romaanissa on runsaasti kauniita ja kuulaita hetkiä ja syvällistä, ajatuksia herättävää pohdintaa taiteen tekemisestä ja elämästä, mutta tällä kertaa lukuelämykseni jäi jollain tapaa puolitiehen. Lukiessani en voinut olla miettimättä, oliko tämä jo 'liiankin täydellinen taiteilijatarina' ja puuttuiko Haahtelan siveltimenkeveästä tekstistä tällä kertaa kunnollinen vastapaino. Tietyissä kohdin ärsyynnyin myös metaforien runsauteen. Nämä kaikki mainitsemani asiat ovat tietenkin mitä suurimmassa määrin makukysymyksiä...

Haahtelalta olen lukenut myös:
 Perhoskerääjä
 Tähtikirkas, lumivalkea

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat
Otava 2017

2 kommenttia:

  1. Taiteilijan päiväuni, aika ihana ja varmasti aika osuvakin luonnehdinta :) Tämä on tosiaan vähän erilainen kuin Haahtelan aiemmat teokset, mutta minä pidin tästäkin paljon. Tuo Tähtikirkas, lumivalkea on silti suosikkini, samoin Perhoskerääjä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, meillä on samat suosikit, paitsi että nuo kaksi ovat ne ainoat, jotka Haahtelalta olen tämän teoksen lisäksi lukenut. Hänen tuotantonsa parissa on kyllä tarkoitus jatkaa.

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista

Lämmin kiitos kommentistasi!