25.3.2017

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Salaperäisyyteen kätkeytyvän italialaiskirjailijan neliosainen Napoli-sarja on kerännyt kehuja ja innokkaita seuraajia - jos ei nyt aivan ympäri maailmaa, niin ainakin uskomattoman laajalti. Fanitus on ollut niin suurta, että voidaan jo puhua jonkinsorttisesta Kirjallisuusilmiöstä. 

  Suomessa ilmiöön tartuttiin  himpun verran jälkijunassa, mutta parempi myöhään: sarjan ensimmäinen osa Loistava ystäväni suomennettiin viime keväänä ja jatkoa seuraa huhtikuussa. Elena ja Lila, nuo kaksi ystävätärtä joiden luonnonvoimiin verrattavaa suhdetta saamme tämän sarjan puitteissa seurata,  ovat odotelleet minua  kirjahyllyssä jo hyvän tovin. Unohdin heidät hyllyn perukoille tarkoituksella, sillä halusin odottaa heidän ympärillään leijuvan tähtipölyn laskeutumista mahdollisimman kauan, mutta lopulta uteliaisuus voitti.

  Ferranten sarja kiertyy  siis näiden kahden italialaisnaisen, minäkertojana toimivan Elenan ja hänen ystävänsä Lilan ympärille. Tässä ensimmäisessä, 1950-luvulle sijoittuvassa osassa seuraamme heidän elämäänsä lapsuudesta teini-ikään. Ferrante on taitava kertoja: samalla kun keskitämme huomiomme tarinan  kahteen keskushenkilöön ja heidän erikoisen suhteensa kiemuroihin tulemme tutustuneeksi myös toisen maailmansodan jälkeiseen Italiaan, joka vielä tässä ensimmäisessä osassa tuntuu olevan melkomoisessa käymistilassa.  Uskon, että Ferranten suuri suosio johtuu ainakin osittain hänen kyvystään  yhdistää kerronnassaan historiallisia, yhteiskunnallisia ja hyvin yksityisellä alueella liikkuvia psykologisia teemoja.
Mutta kyllä,  tätä romaania lukiessaan voi vallan mainiosti työntää kaikenlaiset yhteiskunnalliset pohdinnat reippaasti yli laidan ja keskittyä seuraamaan Ferranten sydämeenkäyvää ystävyyskuvausta.  Loistava ystäväni taipuu  moneen makuun ja lukutapaan.

  Elena ja Lila ovat Napolin köyhälistökaupunginosassa majailevien  työläisten tyttäriä . Elämä rajoittuu täällä pitkälti oman korttelin alueelle, parempiosaisten elämään (ja hyvänen aika; merenrantaan!)  tytöt pääsevät tutustumaan vasta lähestyessään teini-ikää. Siihen saakka oma kaupunginosa ja sen ihmiset merkitsevät heille koko maailmaa... Ferrante kuvaa korttelin elämää elävästi:täällä kaikki tuntevat toisensa, Napolin kadut hohkaavat kuumuutta, onnenhetket ja onnettomuudet, rakkaus ja viha - kaikki jaetaan, elämää ei piilotella, se saa näkyä ja kuulua kaikille!

 Elena ja Lila ystävystyvät pikkuhiljaa tunnustellen, toisiaan kesyttäen. On alusta asti selvää, että nopeaälyinen, utelias ja voimakastahtoinen Lila lopulta johtaa tätä kahdesta pienestä tytöstä koostuvaa yksikköä. Heistä tulee enemmän kuin paita ja peppu, he kasvavat sielunsiskoiksi ja -kaksosiksi, toisiaan kiertäviksi tähdiksi - ja samaan aikaan heidän suhteensa on täynnä kilpailua, määrittelemätöntä kateutta ja mustasukkaisuutta. Ferrante kuvaa ystävyyssuhteen kehittymistä äärimmäisen tarkalla psykologisella silmällä, mikä tekee tästä teoksesta huikeaa luettavaa: lopulta löydän itseni keskeltä tunteiden ja valtataisteluiden (ilo)tulitusta!

  Siinä missä Lila on yksikön tuli ja voimavara, on Elena hänen uskollinen seuraajansa - tältä tuntuu siihen saakka kunnes Ferrante kaivaa tyttöjen  persoonista esiin jotain, mikä saa asetelman kääntymään ympäri - ja heti kohta uudelleen ympäri. Elena jatkaa alakoulun jälkeen opintoja ja Lila jää kotiin työskentelemään isänsä surkeassa suutariliikkeessä. Lilassa palaa sisäsyntyinen halu kiivetä ulos ahtaasta ja musertavasta köyhyydestä, ja silloin kaikki keinot ovat sallittuja. Saan Lilasta hiukan opportunistisen kuvan, mutta tuossa maailmanajassa ja tilanteessa... En lue sitä hänen syykseen.

  Elena on heistä - ainakin elämän tässä vaiheessa - onnekkaampi, hän on se, joka pääsee toteuttamaan voimakastahtoisemman  Lilan haaveita, eikä liene ihme, että  hänelle syntyy tilanteesta miltei kestämätön sisäinen ristiriita: hän on selvästi älykäs nuori nainen, mutta kärsii mitä ilmeisimmin (juuri nyt hyvin puhutusta) huijarisyndroomasta - hän epäilee itseään  ja näkee itsensä ja omat kykynsä vain Lilan kalpeana heijastumana.- Ferrante antaa ymmärtää, että tunne on kuitenkin molemminpuolinen, enkä lopultakaan voi nähdä, kumpi heistä on riippuvaisempi ystävästään. He ovat kiertyneet yhteen kuin kaksoistähdet, ikuisesti toisiinsa vangittuina. Ferranten kerronta on psykologisesti huikean tarkkaa.

Loistavan ystäväni voima piilee sen vahvassa kontrastisuudessa.  Ferrante esittelee lukijalleen Napolin, joka on täynnä eriarvoisuutta, menneisyyden kaunoista kumpuavaa vihaa, yhteiskuntaluokkien välisiä railoja ja väkivaltaa. Eletään maailmassa jossa raha on kyseenalaistamaton itseisarvo ja onnellisuuden mitta, maailmassa jossa epämääräiset  naimakaupat ovat naisille miltei ainoa keino tavoitella 'parempaa elämää'.

  Kirjan sulkeuduttua Elenan ja Lilan tarina jää eräänlaiseen risteyskohtaan. Vaikka lukukokemus ei minulla muodostunutkaan 'tajuntaa rajäyttäväksi', ehdin kiintyä Elenaan ja Lilaan jo  niin paljon, että tahdon ehdottomasti tietää mihin suuntaan elämä heitä seuraavaksi kuljettaa.

* Elena Ferranten henkilöllisyys on yksi kirjamaailman tarkoin varjelluimpia salaisuuksia. On arveltu että hänen Napoli-sarjansa olisi ainakin osittain elämäkerrallinen.

Lisää kirjasta muun muassa täältä: Kirja vieköön! Kirsin Book Club,   Leena Lumi, Lukutoukan kulttuuriblogi,  LumiomenaMari A:n kirjablogi, Oksan hyllyltä,   Reader, why did I marry him? ja  Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Elena Ferrante: Loistava ystäväni (L’amica geniale, 2011)
WSOY 2016
Suomentanut Helinä Kangas
Alkuperäiskieli: italia

18.3.2017

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth

Viimein oli minunkin aika syventyä kirjallisuushistorioitsija Minna Maijalan kirjoittamaan, monipuoliseen ja paljon kehuja ja kiitosta keränneeseen Minna Canthin elämäkertaan.
Kiitoksiin on hyvin helppo yhtyä, sillä teos oli todella hieno lukukokemus: pääsin jännittävälle ja erittäin nautittavalle aikamatkalle Suomen kulttuurihistoriaan ja tunsin melkeinpä ystävystyväni Minna Canthin kanssa, sillä näin hänet nyt kuin ensimmäistä kertaa kokonaisena ihmisenä -  tuntevana ja kokevana, herkkänä, hellänä ja  hehkuvaisena.
 Maijala onnistuu päivittämään Canthin pölyttynyttä kuvaa raikkaalla otteella ja uusilla näkökulmilla, jotka aikaisemmassa Canth-tutkimuksessa ovat jääneet (tai jätetty) kokonaan huomiotta.
Kuka hän oli, tämä palavasieluinen nainen, joka kuului aikansa tärkeimpiin kulttuurivaikuttajiin, kirjailijoihin, tasa-arvon ja naisasian soihdunkantajiin?

  Olemme tottuneet näkemään Canthin matroonamaisena ja tuikeana naisasialiikkeen pylväsjumalattarena, jonka täytyi henkilökohtaisella tasollakin murtautua irti mieshegemonian kahleista ennen kuin pystyi toteuttamaan itseään vapaasti ja joka sen jälkeen toimi yhden asian naisena, taistelutahtoa ja peräänantamattomuutta uhkuen. Maijalan mukaan kuva on vääristynyt. Käsityksen taustalla kummittelee varsinkin Lucina Hagmanin 1900-luvun alkuvuosina kirjoittama elämäkerta, jossa Hagman muokkaa Canthin elämänkulun tarkoitushakuisesti mieleisekseen, palvelemaan naisasialiikkeen tavoitteita. Tämän Canth- kuvan Minna Maijala haluaa kertakaikkiaan murtaa ja puolustaa näkemystään omissa tutkimuksissaan esiinnousseilla seikoilla.

Uuden tulkinnan mukaan  Canth ei uhriutunut avioliitossaan eikä hänen yhteiskunnallinen toimeliaisuutensa keskittynyt pelkästään naisasian edistämiseen, vaikka se toki olikin hyvin tärkeä osa hänen julkista työtään. Avioliitto J. F. Canthin kanssa oli Maijalan mukaan hyvin tasa-arvoinen ja kunnioittava, Minna sai toteuttaa itseään niin kirjallisesti kuin yhdistysriennoissa sillä aikaa kun apulainen hoiti perheen taloutta ja pariskunnan kuutta lasta. Tulisieluinen nainen oli kiinnostunut yhteiskunnasta, tieteestä ja taiteesta laajalla skaalalla: tuntui kuin hän olisi imenyt itseensä tietoa ja ajan ilmiöitä tauotta. Näin tapahtui siis jo hänen miehensä eläessä. Se, että Maijala laajentaa käsityksiämme Canthista, ei suinkaan vähennä hänen merkitystään naisten tasa-arvon puolusajana, oikeastaan päin vastoin: hämmästyttävän laajan katsantokantansa ansiosta hänellä oli kykyä vetää suuria linjoja yhteen:
Naiskysymys ei ole ainoastaan naiskysymys, se on ihmiskunnan kysymys. 
En voi olla ihailematta ja ihmettelemättä tätä ihmistä; mistä hän sai energiaa yhteiskunnalliseen ja kirjalliseen toimintaansa vielä senkin jälkeen kun oli jäänyt miehensä kuoleman jälkeen seitsemän lapsen yksinhuoltajaksi ja alkoi samoihin aikoihin hoitaa (käytännössä yksin) vanhempiensa kauppaliikettä Kuopiossa, sitä vielä kunnianhimoisesti laajentaen. Hektinen elämä vei väistämättä voimia ja kun mukaan luetaan vielä Canthin osakseen saama vastustus monelta aikalaistaholta, ei liene ihme että stressi,  uupumus ja sairaus yllättivät, katkaisivat hänen taipaleensa aivan liian varhain...

  Herkkä, hellä hehkuvainen -teos esittelee meille suvereenin, ajatuksiltaan laaja-alaisen maailmannaisen, joka (hämmästyttävää kyllä) viihtyi paremmin kotosalla Kanttilassa kuin matkan päällä maailman turuilla ja toreilla. Canth on mainio esimerkki siitä, kuinka uudet aatteet ja ajatukset voivat saavuttaa niistä kiinnostuneen ihmisen missä vain. Sananmukaisesti: maailma tuli Kanttilaan, jonka ovet olivat auki aina ja kaikille; Minna oli intohimoinen lukija, tiedonkerääjä, kommentoija, keskustelija ja tehokas verkostoituja.
Suuria areenoita kaihtavasta, miltei ujosta Minnasta kuoriutui kynän varressa ja intiimeissä keskusteluissa aikansa kirkkaimpiin kuuluva valonkantaja. Ja juuri keskusteleminen - sekä kasvokkain että kirjallisesti käyty - lienee ollutkin Minna Canthin elämän suurimpia nautintoja, luulen ma...

Olipa kyse sitten naisten oikeuksista, tyttöjen koulutuksesta, kielikysymyksestä, köyhän kansanosan puolustamisesta, kirjallisuuden uusista tuulista, uskonnosta, Suomen itsenäistymispyrkimyksistä, filosofiasta, darwinismista, terveysvalistuksesta, seksuaalisuudesta (tuolloin puhuttiin vielä siveyskysymyksistä), psykiatrian virtauksista... Canth otti asioista selvää, muodosti niistä oman mielipiteensä ja  keskusteli teemoista innokkaasti, osuipa keskustelukumppaniksi sitten kuka samoista asioista kiinnostunut hyvänsä. Kanttilassa sallittiin myös eriävät mielipiteet ja se teki Minnan salongin keskusteluista varmasti vielä monin verroin kiintoisampia. Salongissa vieraili aikakauden älymystöä, kirjailijoita, sanomalehtimiehiä, tieteilijöitä ja taiteilijoita. Ei liene salaisuus se, mikä heitä Kuopioon ja Kanttilaan veti. Minnan avoin keskustelulinja säilyi muuttumattomana silloinkin, kun hänen ajatuksensa ja kirjallinen tuotantonsa saivat osakseen murskaavaa arvostelua ja vastustusta, joka toisinaan äityi silkaksi pilkaksikin. Minna jatkoi kannanottojaan ja kirjoittamistaan, ja avasi arvostelun herättämiä uupumuksen tuntojaan vain lähimmilleen.

Pääsin tämän teoksen siivittämänä seuraamaan Canthin yksityistä ja julkista elämää, ystävyyssuhteita, monipuolista työtä erilaisissa yhdistyksissä ja hankkeissa, hänen ajatuksiaan ja  kirjallisen työnsä motiiveja ja vaikuttimia. On selvää että Canthista sukeutui aikansa tärkeimpiä realistikirjailijoita. Hänen kirjallista kehityskaartaan Maijala kuvaa teoksessaan innostavasti mielenkiintoisesti, hyvin läheltä...

  Paitsi Canthiin, Herkkä, hellä hehkuvainen on myös mitä mainioin kurkistus 1800-luvun lopun kulttuurielämään ja maamme aatehistoriaankin. Canth oli aikansa tytär; hän haistoi ajan merkit ja toi ne toiminnallaan kaikkien nähtäville. Näinhän muutokset yleensä tapahtuvat: ilmassa värehtii epämääräinen  halu  muutokseen ja sitten näyttämölle ilmestyvät ne, jotka käärivät hihansa ja ryhtyvät muuttamaan maailmaa,...

  Ja millaista aikaa Minna elikään: Suomen väestöstä suuri osa oli hyvin nuorta ja ainakin oppineissa piireissä eittämättä kovin innokasta ja uudistushaluistakin, ja mikä ettei, sillä uusia aatteita ja ismejä kantautui Suomen suurruhtinaskuntaan pitkienkin matkojen takaa. Elettiin aikaa, jolloin kirkon ja uskonnon valta alkoi heiketä,  tietoisuuteen iskivät Darwinin opit ja uudenlaiset poliittiset aatteet. Tasa-arvoajatus ja naisasialiike heräsivät, työläiset ja köyhä kansanosa ryhtyivät vaatimaan oikeuksiaan, kansallismieli heräsi, lääketiede kehittyi, ihmiskäsitys muuttui. Suomen taide-elämä kukoisti ja sai vaikutteita alati muutoksessa olevasta yhteiskunnasta ja ympäröivästä maailmasta. Kirjallisuudessa kännyttiin kohti tieteellisempää, realistista ihmiskuvausta.  Huh huh, eikä tässä vielä kaikki...Ajan ilmiöt, niin yhteiskunnalliset kuin psykologisetkin, suodattuivat ja sulautuivat Canthin tuotannossa vaikuttavaksi kaunokirjallisuudeksi ja tulisiksi kannanotoiksi ja vaikuttivat dramaattisella tavalla myös hänen yksityiselämäänsä.

Kiitos Minna Maijalalle unohtumattomasta lukukokemuksesta!

Minnan Canthin maailmaan voi tutustua myös Minnan salonki -portaalissa, mistä löytyy  hänen käsikirjoituksiaan, lehtikirjoituksiaan, kirjeenvaihtoa, valokuvia ynnä muuta ynnä muuta...

Tämän bloggauksen myötä toivotan kaikille blogissa pistäytyville hyvää huomista Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

Lisää kirjasta muun muassa täältä: Amman lukuhetki Kirjojen kamari, Kirsin Book Club,  Kulttuuri kukoistaa,  Luettua elämää,  Sinisen linnan kirjasto ja Täällä toisen tähden alla.


Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth 
Otava 2014

13.3.2017

Haastevastaus - Yhdessä parempi maailma

Ajatuksia herättelevää ja ajatonta  Kirjojen kamari -blogia kirjoittava Katja antoi minulle jokin aika sitten haasteen pohtia mahdollisuuksiamme toimia paremman maailman puolesta.  Sydämelliset kiitokset haasteesta Katja! Mikä olisikaan parempi aihe pohdittavaksi juuri tähän hetkeen, kun maailma näyttää menettäneen lopullisesti järkensä. Voiko tai kannattaako hyvyyteen enää uskoa? Ovatko oikeudenmukaisuus, hyveet, korkea moraali  ja suvereenien ihmisarvojen  kunnioittaminen todellakin tulleet tiensä päähän?
Vaikka sanottavaa olisi romaanin verran, keskityn tässä bloggauksessa vain pariin erityisjuttuun, jotka ovat pyörineet mielessä nykyistä maailmanmenoa seuratessa: miten suhtautua  joka puolelta tietoisuuteen tunkevaan populismiin ja siitä kumpuaviin vihapuheisiin.

Suunnittelin vastaavani haasteeseen viileän analyyttisesti,  mutta kun tekstiä alkaa nyt pulputa, huomaan vanhan tutun tulisieluni heräävän: haluaisin huutaa ääneen, puida nyrkkiä taivaalle, hyppiä tasajalkaa niin että tienoo raikaa: Ei, eivät ole vielä hyveet kuolleet, eivät oikeudenmukaisuus, humaani ihmiskäsitys, ei armeliaisuus eikä rauhantahto. Ne  uinuvat  - mutta  miksi?  Ei kai vain ole käynyt niin että  me, jotka näitä arvoja ehkäpä vain hiljaa sisimmässämme kannatamme (uskon että meitä ON PALJON!) tahdomme pysyä poissa julkisista arvokeskusteluista. Pidättäydymmekö mielipiteemme ilmaisuista siksi, että keskustelu (olkoon kyse sitten maahanmuutosta, vähemmistöjen oikeuksista, tasa-arvosta tai ympäristön tilasta) on leimattu tarkoitushakuisesti 'ääripäiden ' nokkapokaksi, sellaiseksi johon 'tolkun ihminen' ei halua itseään sotkea?

  Tämä on harmillista, sillä nyt on se aika, jolloin  mielipiteidemme pitäisi kuulua ja näkyä. Tosiasia on, että vaikenemalla hyväksymme kaiken mitä ympärillämme tapahtuu. (Varoittavia esimerkkejä  tällaisesta  'hiljaisesta hyväksynnästä' löytyy Euroopan synkästä lähihistoriastakin).
Siksi on äärimmäisen tärkeää, että  me paremmasta ja oikeudenmukaisemmasta maailmasta haaveilevat uskaltaisimme - tietenkin henkilökohtaisten kykyjemme ja voimiemme mukaan -  tuoda ajatuksemme näkyville ja kuuluville. Kantaa maailmaan valoa sana ja teko kerrallaan...

Viime aikoina olen miettinyt paljon sitä, miten suhtautua eri puolilla vellovaan vihapuheeseen. Provosoidunko?  Vai voisinko yrittää luoda ihmisten välille aitoa keskusteluyhteyttä? Olen itse tullut siihen tulokseen, että keskusteluun pyrkiminen on aina hyvä tavoite, vaikka onnistumisprosentti lähentelisi nollaa. Vanha sanonta 'asiat riitelevät, eivät ihmiset' on minusta käyttökelpoinen ohjenuora tässäkin. Useimmiten tämä tietenkin jää kauniiksi tavoitteeksi mutta yritettävä on, sillä  miten muuten voisimme tehdä yhdessä parempaa maailmaa? Eristämällä tiettyjä ihmisryhmiä maailmamme ulkopuolelle, syyllistymme itse siihen, mitä 'suvaitsevina' vastustamme.

  Vastatako vihaan vihalla? Provosoituminen on inhimillistä, muttei kovin järkevää, sillä se tuottaa lisää eristäytymistä ja vihaa. Siksi en voi kuin hämmästellä muutamia Suomen älymystöön itsensä lukevien henkilöiden julkisia kannanottoja, jotka pursuavat selkeää vihapuhetta ääriliikkeiden kannattajia kohtaan. Tällainen kirjoittelu ei edistä suvaitsevuuden ja avarakatseisuuden asiaa, eikä luo maailmastamme parempaa vaan sataa kultana erilaisten populististen tahojen syliin.

  Kaikkien  ihmisten (vaan ei kaikkien aatteiden/ tekojen) hyväksyminen, mielipiteen vapaa, ihmisarvoja kunnioittava ilmaiseminen, erilaisten ajatusmallien takaa löytyvien ilmiöiden tutkiminen, kuunteleminen ja mahdollisimman avoimeen keskusteluyhteyteen pyrkiminen.  Siinä idealistiset ohjenuorani siihen, kuinka tehdä maailmasta parempi paikka - kaikille.

Ojennan tämän haasteen kaikille, jotka innostuvat pohtimaan aihetta!

9.3.2017

Robert Galbraith: Käen kutsu

Monen vahvan lukukokemusten jälkeen halusin vetää henkeä keveämmän kirjallisuuden parissa. Luettavaksi valikoitui uudehko brittidekkari Käen kutsu, joka toimi odotusteni mukaisesti: mieli vetäytyi narikan puolelle ja bonuksena sain maistiaisia Robert Galbraith -nimimerkin takana kirjoittavan J.K.Rowlingin tyylistä, sillä hänen hurmaava Harry Potterinsa on minulle tuttu vain leffaveriona.

  Niin kuin aina, huomioni kiinnittyi ensimmäiseksi dekkarin keskushenkilöön: Hurmaako hän minut? Saako hän vedettyä minut mukaan tarinaan, jännittämään, pelkäämään ja toivomaan parasta rinnallaan? Entäpä hänen oma elämänsä, kiinnostunko riittävästi? Olen tässä suhteessa armoton: dekkari "ui tai uppoaa" keskushenkilönsä mukana, riippumatta teoksen muista mahdollisista tasoista, juonesta nyt puhumattakaan.

  Rowlingin luoman dekkarisarjan keskushenkilöksi nousee Afganistanissa sotapoliisina toiminut ja siellä vakavasti haavoittunut Cormoran Strike, joka kotimaahan palattuaan on vetäytynyt kaikista virallisista työtehtävistään ja perustanut yhden miehen etsivätoimiston. Cormoranin nuoruuskaan ei ole ollut niitä kaikkein tavanomaisimpia, joten kaikkien elämänkokemustensa jälkeen hänestä on sukeutunut uniikki tapaus, josta löytyy niin oman tiensä kulkijaa kuin vähän turpiinsa saanutta ressukkaakin - kun tapaan hänet ensimmäistä kertaa, etsivätoimisto on vararikon partaalla eivätkä Cormoranin yksityisasiatkaan näytä olevan sen paremmalla tolalla. Lähestyn häntä varovasti, ja kyllä vain, haistan jotakin muutakin kuin paperia...

Onko Cormoranissa tarpeeksi vetovoimaa? Sytyinkö lukukokemukselle? Myönnän pitäneeni tästä mielen tyhjentäneestä lukutuokiosta sen verran, että päätän tarttua sarjan seuraavaankin osaan (Silkkiäistoukka, Otava 2014). Rowingille annan myös varovaisen kiitoksen henkilöhahmon rauhallisesta kehittelystä. Kiinnostus heräsi: tahdon tietää, mihin suuntaan hän Cormoranin elämää seuraavaksi johdattaa.

  Strike-sarjan aloittavassa Käen kutsussa liikutaan Lontoon seurapiireissä, kaupungin muodikkaimmilla kaduilla ja klubeilla tutkimassa nuoren mallitytön yllättävää kuolemaa. Rowlingin kerronta on hitaasti etenevää, viihdyttävää, dialogipainotteista - ja kovin tasaista. Ei yllättäviä juonenkäänteitä, ei nopeita leikkauksia ajassa tai paikassa, ei väkivallalla mässäilyä... Rowling kirjoittaa tarinansa perinteiseen brittidekkarityyliin, mikä tekee lukukokemuksesta todella rauhallisen: useammin kuin kerran huomasin tekstin muuttuvan silmissäni eräänlaiseksi taustakohinaksi. On tietenkin makukysymys, pitääkö näin rauhallisesta menosta vai ei, itselleni tämä teos sattui osumaan käteen nähtävästi oivaan aikaan. Käen kutsun hitaus tuntui juuri nyt äärettömän hyvältä.

Ja kun rauha on rikkomaton, kirjailijan harrastama tahaton komiikka ja kömpelöt sanavalinnat saattavat yhtäkkiä nousta lukuhetken suolaksi ja niin kävi nytkin.  Olen lukenut monia Ilkka Rekiaron käännöksiä (juuri nyt luen hänen upeaa suomennostaan John Williamsin romaanista Augustus) joten olen varma, että tekstin 'kielikukkaset' eivät johdu suomennoksesta vaan ovat kirjailijan itsensä luomia. Jälleen kerran ihastelen kääntäjiemme ammattitaitoa ja laaja-alaisuutta, kykyä muokata tekstiä 'kirjailijalähtöisesti', alkuperäistä tekstiä kunnioittaen Olen jo pitkään halunut luoda blogiin oman tunnistepalkin upeille kääntäjillemme. Se olkoon ohjelmassani ensi viikolla.


Robert Galbraith: Käen kutsu (The Cuckoo’s Calling, 2013)
Otava 2013
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Alkuperäiskieli: englanti